Matematiikan opettajan pitää luoda epäonnistumisen kulttuuri

Annan kaksi esimerkkiä matematiikan opettamisesta ja sen arvioinnista. Ensimmäinen kannustaa näkemään oppilaat onnistujina ja epäonnistujina. Toinen vain epäonnistujina.

Asenne vaikuttaa mahdollisuuksiimme elämässä enemmän kuin lahjakkuus tai luonteenpiirteet, toteaa Carol Dweck, jonka 30 vuoden aikana tekemiin tutkimuksiin esimerkkitapaukset pohjaan. Dweckin mukaan on olemassa kaksi ajatusmallia: growth mindset ja fixed mindset. Ensimmäisen ajattelumallin omaava henkilö uskoo, että voi kehittää taitojaan lähes loputtomasti. Hän pitää oppimisen haasteista ja näkee epäonnistumiset mahdollisuutena kehittyä. Jälkimmäisen ajattelumallin omaava henkilö on syntynyt lahjakkaaksi ja älykkääksi. Hän ei siedä epäonnistumisia. Fixed mindset –ajattelumallin omaavan henkilön egoa ei hetkauta se, että joku kutsuu häntä laiskaksi. Laiskuus on valinta. Se ei ole merkki taitamattomuudesta. Eihän hän edes yrittänyt onnistua. Se kumpi ajatusmalli nuorelle tarttuu, on vahvasti yhteydessä siihen, kuinka vanhemmat ja opettaja hänen tekemisiään lapsuudesta asti arvottavat. Määrittävin tekijä on, saako lapsena kiitosta yrittämisestä ja sinnikkyydestä vai lahjakkuudesta ja älystä.

Luokassa A opettaja hoitaa velvollisuutensa opettajana opettamalla vain ja ainoastaan vuosiluokkaan sidotut matematiikan asiasisällöt. Toisin toimiessa saattaisi luokan perintönä saava opettaja vetää herneen nenäänsä. Lieveilmiönä opettajan oikeuksia korostavassa lähtökohdassa on, että aina ensimmäisestä luokasta lähtien osa oppilaista ei opi matematiikan oppitunneilla mitään. Heille kaikki on jo ennestään tuttua tai kaikki on yksinkertaisesti liian korkealentoista. Todellista oppivaa yhteisöä on vaikea rakentaa, koska oppilaat näkevät luokkatoverit esteenä omalle oppimiselleen. Tiedostamattaan opettaja omalla rajoittuneisuudellaan edistää sellaisen mielikuvan syntymistä, että toiset ovat syntyneet matemaattisesti lahjakkaiksi ja toiset taas lahjattomiksi. Lahjakkaiden ei tarvitse ponnistella osaamisensa eteen. Viimeistään ensimmäinen summatiivinen koe sinetöi kahtiajaon onnistujiin ja epäonnistujiin.    

Luokassa B opettaja katsoo oppimista jokaisen oppilaan edellytysten kannalta, ei samana kaikille. Hänen toimintaansa ohjaa ajatus siitä, että jokaisella oppilaalla on oikeus oppimiseen. Opettajan velvollisuus on saada oppilas uskomaan omaan kykyynsä oppia matematiikkaa ja haastaa hänet käyttämään oppimispotentiaaliaan sekä hyödyntämään luokkatovereita omassa oppimisessaan. Opettaja perustaa arviointinsa ensisijaisesti sekä formaaliin että informaaliin formatiiviseen arviointiin, joiden tavoitteena on löytää oppimisen ongelmia. Sana arviointi on harhaanjohtava. Formatiivinen arviointi on oppimista varten, ei oppimisen arvostelua varten. Luokassa B opettaja ei mittaa kaikkien osaamista samoilla mittareilla. Mittarin hyvyys tai huonous punnitaan sillä, mikä vaikutus mittauksella on oppilaan oppimiseen. Formatiivisella arvioinnilla pakotetaan oppilaita katsomaan oppimistaan growth minset –mallin kautta ja ymmärtämään, että epäonnistumiset ovat välttämättömiä oppimiselle. Jos ei epäonnistuta, ei olla oppimassa vaan osaamassa. Matemaattisesti innostuneet oppilaat näyttävät esimerkillään muille, mitä on matematiikan oppiminen. Se on ennen kaikkea intoa haastaa itseään, uskallusta epäonnistua ja kykyä hyödyntää muita omassa oppimisessaan.

Fixed mindset -ajattelumalli on sekä yksilön itsensä kannalta, että oppivan yhteisön muodostumisen kannalta ongelmallinen. Viimeistään lukiossa matemaattisesti lahjakkaiksi syntyneet lapset ovat pulassa. Heidän lahjakkuus ei yksinkertaisesti enää riitä. Lukio-opinnoissa menestyminen edellyttää valmiutta nähdä vaivaa opintojensa eteen. Passiivinen opettajan toiminnan seuraaminen ei enää tuota toivottua tulosta.

Vaikka ajattelumallit omaksutaan hyvin nuorena, lohduttavaa on, että jokainen voi milloin tahansa alkaa tietoisesti suuntautumaan omaa ajatteluaan growth mindset –ajattelumallin puolelle. Opettajan kannalta tilanne ei ole koskaan lohduton.

Loppuun on syytä todeta, että luokan A tilanne on kuvitelmaa. Tilanne ei Suomessa ole näin ruusuinen. Siinä vaiheessa, kun oppilaat ovat käyneet 12 vuotta koulua, on heistä joka viides matemaattisilta taidoiltaan maksimissaan viidesluokkalaisen tasolla.