Arvioinnin isoin ongelma ei ole yhdenvertaisuusongelma

Apulaisprofessori Kalle Juuti on huolissaan tavasta, jolla Opetushallitus hakee ratkaisua arvioinnin yhdenvertaisuusongelmaan (HS 27.4.2022) ja huomauttaa, kuinka unohtuu se, miksi suomalaista koulumaailmaa ylistetään maailmalla. ”Kansainvälisesti poikkeuksellista on, että opettajia pidetään korkeasti koulutettuina asiantuntijoina, jotka vastaavat arvioinnista ja arvosanojen antamisesta virkavastuulla”, Juuti kirjoittaa. Valitettavasti opettajakuntamme virkavastuu arvioinnin osalta on toteutunut huonosti jo vuosikymmenet ja nyt yhdenvertaisuustoimena opetushallitus itse asiassa osin vapauttaa opettajat virkavastuustaan. Nykyisessä Opetushallituksen arviointinäkemyksessä korostuu osaamisen arviointi, vaikka vuodelta 1998 oleva perusopetuslakimme sanoo, että arvioinnilla on pyrittävä ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua sekä kehittämään oppilaan edellytyksiä itsearviointiin.

Aiemmin opetussuunnitelmassa on puhuttu vain arvioinnista, mutta arviointiluvun uudistamisen yhteydessä vuonna 2020 otettiin opetussuunnitelmatasolla käyttöön käsitteet summatiivinen – ja formatiivinen arviointi. Formatiivisen arvioinnin tehtävänä on ohjata oppilaan opintojen edistymistä suhteessa asetettuihin tavoitteisiin. Summatiivisen arvioinnin tehtävänä on puolestaan kuvata, kuinka hyvin ja missä määrin oppilas on saavuttanut opetussuunnitelmassa oppiaineille asetetut tavoitteet. Formatiivinen arviointi on näistä se, jolla on useiden metatutkimusten mukaan kaikista suurin vaikutus opintomenestykseen. Suurempi kuin millään yksittäisellä opetusinnovaatiolla! Kyllähän sen sanoo arkijärkikin, että jos opettajan arviointivelvollisuus on paikantaa oppimisen ongelmat ja huolehtia, että syntyneet osaamisvajeet paikataan opintojakson aikana, tuottaa se kovin toisenlaista osaamista kuin se, että opettajan arviointivastuu typistyy velvollisuudeksi pyöräyttää arvosana todistukseen osaamista mitanneiden suoritteiden pohjalta.

Tutkimusten vahvasta ja kiistattomasta näytöstä huolimatta Opetushallitus on arvioinnin yhdenvertaisuusongelmaa ratkaistessaan päätynyt arvostamaan vain summatiivista arviointia ja toteaa perusopetuslain arviointivelvoitteen formatiivisen arvioinnin muodoksi, joka ”ei vaikuta oppiaineesta saatavaan arvosanaan”. Tällä toteamuksella Opetushallitus paitsi antaa siunauksensa niille opettajille, jotka eivät ole kehittäneet formatiivista arviointia, suututtaa ison joukon niitä opettajia, jotka ovat käyttäneet heille suotua autonomiaa ja osoittaneet toimijuutta formatiivisen arvioinnin kehittämistä kohtaan. Se, että Opetushallitus on uuden arviointiluvun yhteydessä päivittänyt opetussuunnitelmassa aiemmin esiintyneen käsitteen vertaisarviointi käsitteeksi vertaispalaute, kielii hyvin vahvasti siitä, että Opetushallitus on arviointilukua kirjoittaessaan kokenut ristiriitaa edellisen ja nykyisen tekstinsä välillä. Tässä vaiheessa olisi ollut syytä herätä näkemään metsä puilta ja ymmärtää, että nyt ollaan rakentamassa ymmärrystä formatiivisesta arvioinnista summatiivisen arvioinnin asettamissa raameissa (Toivola, 2021). Perusopetuslain velvoite huomioiden tässä vaiheessa olisi pitänyt osata kysyä, miltä summatiivinen arviointi näyttäytyy formatiivisen arvioinnin asettamissa raameissa? Mitä on kaikki se, mihin summatiivinen arviointiajatus ei pysty?

Opetushallituksen harjoittamassa tavoite-kriteeri-keskustelussa erityisen surullista on se, että Opetushallitus näyttää unohtaneen itse asettamansa tavoitteet opetukselle. Juuti kirjoituksessaan kiteyttää tämän seuraavasti: ”Opetuksen tehtävänä on tukea ihmisyyttä, mutta arviointi kohdistuu osaamiseen”. Jos ja kun arviointi kohdistuu osaamiseen, kuinka hyvin koulu onnistuu tukemaan ihmisyyttä? Huonosti. Tutkimukset nimittäin osoittavat, että arviointi on suurin määrittäjä sille, minkälaiseksi oppiminen muodostuu.

Olen aiemmin tässä blogissa julkaisuut kirjoituksen Osaamisen johtamista vai oppimisen johtamista?  Se, mitä nyt tarvitaan, on huomion kiinnittämistä siihen, mistä arvioinnin yhdenvertaisuusongelmaa ratkaistaessa ei puhuta.