Auta, älä opeta mua

Kolumnissaan ’Voisiko edes yliopisto kulkea ajan henkeä vastaan?’ (Yle, 11.8.2001) Reetta Räty esittää toiveen yliopistosta, joka kontrollin, tehokkuuden, suoritusten mittaamisen ja muihin vertaamisen sijaan määrittelisi menestyksen omilla ehdoillaan ja nostaisi keskiöön yliopiston paikkana, ”jossa voi tavata jonkun, joka sytyttää valon, johdattelee tiedon äärelle, opettaa näkemään uutta ja ajattelemaan toisin”. Tässä tärkeässä puheenvuorossa viitataan Bengt Holmströmin ajatuksiin ja kokemuksiin siitä, kuinka merkityksellistä hänelle on ollut professorina saada kulkea mukana opiskelijoiden löytöretkillä. Kolumni päättyy huomautukseen sitä, että mukana kulkeminen on mahdotonta, jollei professoreilla ja muilla opettajilla ole aikaa tehdä ensisijaista työtään eli ’opettaa’. Siihen nähden, kuinka paljon yliopistoihmiset loukkaantuvat siitä, että yliopistoa kutsutaan kouluksi, jäin kolumnia lukiessani miettimään, miksi sana opettaa ei särähdä samalla lailla korvaan.

Opettaminen kuvaa minusta huonosti sitä DeLeeuwn toimintaa, joka aikoinaan teki Holmströmiin vaikutuksen. DeLeeuwin opetusmetodi, jossa hän ensimmäisenä päivänä antoi opiskelijoille luettavaksi reaalianalyysin kirjan, oli Holmströmin mielestä briljantti. Ei siksi, että opiskelijat saivat itse hyödyntää lukutaitoaan, vaan siksi, että DeLeeuw antoi kirjan luettuaan opiskelijoiden tehdä töitä väärän olettamuksen eteen nauttien oikeassa olemisen illuusiosta, kunnes päätyivät umpikujaan (HS 10.10.2016). Miten tämä kolumbusmainen ajatusmaailma sopii yhteen yliopiston arviointikulttuurin kanssa? Ei mitenkään, ellei sitten satu vastaan yksittäinen opettaja, joka sattuu arvostamaan virheitä, myös tentissä.

Näin kävi Holmströmille. Helsingin Sanomien haastattelussa Holmström puhuu lämmöllä myös toisesta opettajastaan, jota lehti siteeraa seuraavasti: ”Oli ollut vaikea tentti. Holmström oli yrittänyt todistaa matemaattisesti jotain, mutta pitkä polku oli lopulta johtanut umpikujaan. Hän kirjoitti tenttipaperiin, että ei, tämä ei nyt tainnut mennä näin. Kun tenttivastaukset palautettiin, Holmströmin paperissa luki: Jos Jumala olisi ollut ollenkaan oikeudenmukainen, argumentointisi olisi pitänyt toimia. Tärkeintä oli sittenkin ollut matka, ei perille pääseminen. Tästä matkasta professori oli antanut opiskelijalleen täydet pisteet.”

Sietää todellakin kysyä, mikä on tämä ajan henki, jota me kuljemme? Onko se edes tätä päivää? Käänteinen oppiminen on otettu yliopistoissa avosylin vastaan. Miksipä ei otettaisi. Onhan se tehokasta ja rahaakin säästyy, kun laitetaan opiskelijat itse lukemaan kirjansa tai painamaan samaa opetusvideon play nappulaa vuosikurssista toiseen. Jotain oleellista jää kuitenkin käänteisest oppimisesta oivaltamatta, jos ajatus opettamisesta ei muutu ajatukseksi auttamisesta. Jotain hyvin oleellista jää myös löytymättä, jos arviointi ei muutu osaamisen tasolle kapuamisesta epäonnistumisen tasolta ponnistamiseksi.

Ero ilmiömäisten opetusmenetelmien ja oppilaiden heitteille jättämisen välillä ei ole hiuksen hieno, vaikka se asiaan vihkiytymättömästä saattaa siltä joskus kuulostaa.

+5
mrstoivola
Rauma

Marika on vuoden 2019 matemaattisten aineiden opettaja -kunniamaininnan saanut neljän kouluikäisen lapsen äiti, joka tekee väitöstutkimusta opettajan toimijuudesta käänteisessä oppimisessa (http://www.flippedlearning.fi). Hänen intohimonaan on niin oppilaiden kuin opettajien tasapäistämisen lopettaminen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu