Median käymä inkluusiokeskustelu satuttaa

Satuttaa tämä Helsingin Sanomien mielipidekeskustelujen siivittämä ikluusiokeskustelu, jota edelleen käydään vailla eettis-filosofista tulokulmaa. Kasvatuslehdessä julkaistiin vuosi sitten artikkeli otsikolla ”Inkluusiokeskustelu Helsingin Sanomissa 2009–2019 – diskursiivista kamppailua kaikkien koulusta”. Lehden palstoilla käytävän keskustelun havaittiin olevan inkluusiokritiikkistä, jossa ”kamppailun huomion kohteeksi asettuu erityisoppilaaksi ja maahanmuuttotaustaiseksi kategorisoitu oppilasyksilö, jonka läsnäolo yhteisessä koulussa käsitteellistyy haastavaksi.” Tämän lisäksi Helsingin Sanomat ovat ylläpitäneet joko tietoisesti tai tiedostamatta inkuusiokeskustelua, jossa puurot ja vellit menevät sekaisin. Helsingin yliopiston apulaisprofessori Venla Bernelius painottaa, että keskustelu inkluusiosta ja segregaatiosta on syytä pitää erillään.

Itseäni median käymä inkluusiokeskustelu satuttaa paitsi opettajana myös erityisen tuen piiriin kuuluvan lapsen äitinä. Vajaa kymmenen vuotta sitten muutimme nykyiseen asuinkaupunkiimme. Toki muuton taustalla oli muitakin syitä, mutta viimeinen sysäys sille oli, kun erityisen tuen päätöksen saanutta lastani ei hyväksytty lähikouluun, jota hänen kolme vanhempaa sisarusta kävivät. Hänelle tarjottiin koulupaikka fyysisesti toisen tavallisen koulun yhteyteen sijoitetusta erityiskoulusta, luokasta jolla olisi viisi oppilasta ja kolme aikuista. Kun kyselin mahdollisuutta päästä edes joiksikin tunneiksi rakennuksen toisessa siivessä toimiviin normaaliluokkiin, niin tätä mahdollisuutta ei kuulemma ollut. Kunnan rahat oli korvamerkitty erityislasten osalta toisin. Muuton myötä lapseni pääsi tavalliseen kouluun ja tavalliseen luokkaan. Nykyisin hän on positiivisesti kouluun suhtautuva ja hyvin siellä pärjäävä teini, joka tulee hyvin toimeen niin itsensä kuin muiden kanssa. Tästä saan kiittää hänen opettajiaan, jotka ovat nähneet hänet yksilönä ja ymmärtäneet ettei erityisen tuen päätöksellä ole mitään tekemistä hänen oppimispotentiaalinsa kanssa. Lapseni myötä olen saanut myös kokea, mitä kasvatuskumppanuus parhaimmillaan voi olla. Se on kaikkia osapuolia voimaannuttavaa yhteistyötä.

Opettajana mediassa käytävä keskustelu suututtaa erityisesti syystä, ettei se etene. Medialla olisi tuhannen taalan paikka kääntää resurssipulapuhe puheeksi siitä, mitä olemassa olevilla resursseilla tehdään ja tehdä näkyväksi, kuinka joissain kouluissa toimitaan positiivisella tavalla toisin. Tällä en nyt tarkoita, etteikö lisäresursseille olisi tarvetta. Peräänkuulutan huolipuheen rinnalle puhetta opettajien pedagogisesta ammattitaidosta. Kannattaisiko olemassa olevia resursseja suunnata toisin? Yhteisopettajuus on erimerkki sellaisesta resurssien käytöstä, jonka on havaittu tuovan paljon hyvää niin opettajille kuin oppilaillekin. Kun huomio kiinnitetään siihen, mitä annetuilla resursseilla tehdään, voisi se samalla ohjata pohtimaan myös sitä, onko luokassa vallitsevat toimintatavat vallalla olevan opetussuunnitelman mukaisia. Liian moni opettaja kuluttaa itsensä loppuun sellaisilla toimilla, jotka eivät tue sinä näkemystä, joka meillä oppimisesta on tänä päivänä.

+2
mrstoivola
Rauma

Marika on vuoden 2019 matemaattisten aineiden opettaja -kunniamaininnan saanut neljän kouluikäisen lapsen äiti, joka tekee väitöstutkimusta opettajan toimijuudesta käänteisessä oppimisessa (http://www.flippedlearning.fi). Hänen intohimonaan on niin oppilaiden kuin opettajien tasapäistämisen lopettaminen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu