Median käymä inkluusiokeskustelu satuttaa
Satuttaa tämä Helsingin Sanomien mielipidekeskustelujen siivittämä ikluusiokeskustelu, jota edelleen käydään vailla eettis-filosofista tulokulmaa. Kasvatuslehdessä julkaistiin vuosi sitten artikkeli otsikolla ”Inkluusiokeskustelu Helsingin Sanomissa 2009–2019 – diskursiivista kamppailua kaikkien koulusta”. Lehden palstoilla käytävän keskustelun havaittiin olevan inkluusiokritiikkistä, jossa ”kamppailun huomion kohteeksi asettuu erityisoppilaaksi ja maahanmuuttotaustaiseksi kategorisoitu oppilasyksilö, jonka läsnäolo yhteisessä koulussa käsitteellistyy haastavaksi.” Tämän lisäksi Helsingin Sanomat ovat ylläpitäneet joko tietoisesti tai tiedostamatta inkuusiokeskustelua, jossa puurot ja vellit menevät sekaisin. Helsingin yliopiston apulaisprofessori Venla Bernelius painottaa, että keskustelu inkluusiosta ja segregaatiosta on syytä pitää erillään.
Itseäni median käymä inkluusiokeskustelu satuttaa paitsi opettajana myös erityisen tuen piiriin kuuluvan lapsen äitinä. Vajaa kymmenen vuotta sitten muutimme nykyiseen asuinkaupunkiimme. Toki muuton taustalla oli muitakin syitä, mutta viimeinen sysäys sille oli, kun erityisen tuen päätöksen saanutta lastani ei hyväksytty lähikouluun, jota hänen kolme vanhempaa sisarusta kävivät. Hänelle tarjottiin koulupaikka fyysisesti toisen tavallisen koulun yhteyteen sijoitetusta erityiskoulusta, luokasta jolla olisi viisi oppilasta ja kolme aikuista. Kun kyselin mahdollisuutta päästä edes joiksikin tunneiksi rakennuksen toisessa siivessä toimiviin normaaliluokkiin, niin tätä mahdollisuutta ei kuulemma ollut. Kunnan rahat oli korvamerkitty erityislasten osalta toisin. Muuton myötä lapseni pääsi tavalliseen kouluun ja tavalliseen luokkaan. Nykyisin hän on positiivisesti kouluun suhtautuva ja hyvin siellä pärjäävä teini, joka tulee hyvin toimeen niin itsensä kuin muiden kanssa. Tästä saan kiittää hänen opettajiaan, jotka ovat nähneet hänet yksilönä ja ymmärtäneet ettei erityisen tuen päätöksellä ole mitään tekemistä hänen oppimispotentiaalinsa kanssa. Lapseni myötä olen saanut myös kokea, mitä kasvatuskumppanuus parhaimmillaan voi olla. Se on kaikkia osapuolia voimaannuttavaa yhteistyötä.
Opettajana mediassa käytävä keskustelu suututtaa erityisesti syystä, ettei se etene. Medialla olisi tuhannen taalan paikka kääntää resurssipulapuhe puheeksi siitä, mitä olemassa olevilla resursseilla tehdään ja tehdä näkyväksi, kuinka joissain kouluissa toimitaan positiivisella tavalla toisin. Tällä en nyt tarkoita, etteikö lisäresursseille olisi tarvetta. Peräänkuulutan huolipuheen rinnalle puhetta opettajien pedagogisesta ammattitaidosta. Kannattaisiko olemassa olevia resursseja suunnata toisin? Yhteisopettajuus on erimerkki sellaisesta resurssien käytöstä, jonka on havaittu tuovan paljon hyvää niin opettajille kuin oppilaillekin. Kun huomio kiinnitetään siihen, mitä annetuilla resursseilla tehdään, voisi se samalla ohjata pohtimaan myös sitä, onko luokassa vallitsevat toimintatavat vallalla olevan opetussuunnitelman mukaisia. Liian moni opettaja kuluttaa itsensä loppuun sellaisilla toimilla, jotka eivät tue sinä näkemystä, joka meillä oppimisesta on tänä päivänä.
Lapsellisen tason ”eettis-filosofisten” ajatusten takia näissä ongelmissa juuri ollaan- ”ei ole kiva poissulkea, pisteyttää, mitata …” ja sitten kiljaistaan, että yhdenvertaisuus. Maailma, yhteiskunta nyt vain ei toimi jossei eri sääntöjen, normien, teorioiden puitteissa laiteta ihmisiä pakkoihinsa, he eivät niihin pääse ilman poissulkemista ja eriyttämistä eri tavoin.
Inkluusio on kaunis ”eettis-filosofinen” idea josta kyllä nousee heti mutta lauseiden vastamyrsky ja joka on teorioiden lisäksi jo tyrmätty käytännössä jo ajat sitten. Tämä ei tietenkään kelpaa joten tässäkin hakataan päätä seinään yhä enemmän ja lisää, inkluusioita tulee lisätä, resursseja tulee lisätä loputtomiin jolloin sitten se toimii jossain pisteessä! (teoriassa, joka on väärässä, käytännössä tätä pistettä ei koskaan saavuteta kun oikean maailman tasolla resurssit ovat rajalliset, enempää ei tule …)
Ilmoita asiaton viesti
Inkluusio näyttää olevan korkein totuus, jonka kyseenalaistaja taitaa pian joutua roviolle.
Inkluusio voi olla tietyissä tapauksissa toimiva ratkaisu, mutta sen nostaminen jalustalle ainoana oikeana tasa-arvoisuutta lisäävänä toimena on silkkaa typeryyttä. Yhä useampi kunta on joutunut taipumaan ja perustamaan uudestaan pienryhmiä, joissa on alle kymmenen oppilasta. Ja esimerkiksi siksi, että käytöshäiriöisten ja täysin mistään piittaamattomien oppilaiden opiskelu ja opettaminen on normaalissa luokassa mahdotonta, vaikka tukena olisi samanaikaisopettajuus ja ohjaajan työpanos. Yhtä lailla normaalissa luokkahuoneessa ahdistuvien ja koulua satunnaisesti käyvien inkluusio on täysin tuhoontuomittu toimenpide, jonka opettajat hyvin tietävät.
Jos taas erityisen tuen oppilaalla ei ole vakavia käytöshäiriöitä tai suuria psyykkisiä ongelmia, inkluusio on aivan järkevä toimi, muuten ei.
Ilmoita asiaton viesti
Inkluusion tulon keihäänkärki, nykyään emeritusprofessori, Timo Saloviitahan ei ollut opettaja vaan psykologi ja hänen aineistoissaan ja esimerkeissään puhuttiin vammaisten lasten integroimisesta yleisopetukseen. Esimerkit olivat muistaakseni Italiasta. Jostain syystä sitten tämä ulotettiin koskemaan kaikkia.
Vammaisen lapsen kohdalla pitää tietysti ottaa huomioon hänen vammansa laatu, mikä vaikuttaa huomattavasti siihen miten hän pystyy toimimaan osana opetusryhmää. Mikään kategorinen kielto/este vammaisuus ei tietenkään ole. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että integroituminen on onnistunut aika hyvin, kun pyörätuolissa oleva oppilas yrittää piilotella käytävässä ulosmenoa valvovalta opettajalta.
Ilmoita asiaton viesti
Tässä asiassa asianomaiset – entisten yläasteen erityisluokkien oppilaat ja heidän vanhempansa, opet ja erityispedagogiikan tutkijat – ovat olleet raivokkaan jakautuneita. Jotkut oppilaat ja heidän vanhempansa ovat kokeneet olevansa etuoikeuttuja, kun oppilas on saanut opiskella pienellä erityisluokalla.
Taloudellisesti tämä on pitänyt paikkansa. Luokkamuotoinen erityisopetus, jossa luokalla on 8-12 oppilasta, kallispalkkainen erityisluokanopettaja sekä avustaja ainakin puolella oppiaineista, on kuntataloudelle opoilasta kohden paljon kalliimpaa kuin yleisopetus. Aikaisemmi valtio maksoi valtionavustusta kustakin erityisoppilaasta. Kun tästä luovuttiin, kunnat kiinnostuivat inkluusiosta ihmisoikeuksien nimissä. Säästöjen hakeminen ihmisoikeuksien varjolla ei ole hyvä ajatus.
Nykyisen tuoreemman tutkimustiedon, esim. ns. mielen teorian tuoreempi ja kriittinen tulkinta, erityisopetus pienessä ryhmässä, jossa kaikki ovat jollain tapaa erityisiä, olisi
joillekin neuroerityisille oppilaille parempi vaihtoehto kuin pakottaminen suuriin erityisopetuksen ryhmiin mutta se on kuntataloudelle kalliimpaa.
Ilmoita asiaton viesti
Koulutusjärjestelmien kehittämisen keskeinen este on ajatuksemme että ”sama sopii kaikille”.
Kyntöhevosesta ei tule huippuluokan ravuria saati estehevosta. Ja sama pätee toisin päin.
– Jos kyntöhevoseen, estehevoseen sekä ravuriin käytetään koko ajan samoja kapeita mittareita, ei kukaan kehity tyyppinsä mukaisesti.
Sama pätee koiramaailmassa. Laumanvartijakoira, palveluskoira, metsästyskoira sekä seurakoira ovat aivan erilaisia tyyppejä. Tietyn perussosiaalistamisen jälkeen niillä ei ole paljoakaan ”yhteistä”.
– Ja silti niiden ihmisvanhemmat pitävät niitä upeina koirina, elleivät sitten ole innostuneet pelkästään tuotantotaloudellisesti.
*** *** ***
Jos yhteiskunta tarvitsee koulutusjärjestelmään inkluusiota, se tarvitsee sen erityisesti huippulahjakkaiden eteen päin viemiseen.
Nuorena ansaitsin pari vuotta leipäni silloisissa vajaamielisten keskuslaitoksissa. Totisesti minä olin ”lasteni” puolella. Totta hemmetissä heillä ja muilla vastaavilla oli ihmisarvo. Ja se ihmisarvo tarkoitti silloin esimerkiksi sitä että oli loukkaavaa ettei kukaan katsonut heitä kadulla kun rullatuoleja työntelin tai lapset ”klenkkasivat” miten klenkkasivat.
– Totta kai epämuodostuneet, älyllisesti heikolla olevat rullatuolilapset ja muut klenkkajalat olivat olleet havaitsemisen arvoisia. Mutta heitä ei nähty… he olivat ilmaa. Kuvitteli kai kansa olevansa hyvätapaista.
Mikä ilo ja riemu, tyytyväisyys, onni… ja tietysi myös tunteiden toinen laita ”lapsistani” löytyi. He olivat aitoja ihmisiä isolla I:llä. Mutta olisi ollut sulaa kidutusta kaikille änkeä heitä tavalliseen koululaitokseen. T
*** ***
Toteuttakaamme siis kunnioittavaa oppijan (lasten) kohtelua, tasa-arvoisuutta ja muita kauniita asioita…. mutta ymmärtäkäämme että lapset voivat olla AIDOSTI erilaatuisia.
– Melonille ja porkkanalle sopii erilainen lippalakki… kuin kait myös erilainen kasvualusta.
**** *****
Mistä ihmeestä on syntynt raaka, ihmisluonnolle vastainen ajattelu että yhdenvertaisuus = kaikkia kohdallaan samalla tapaa!
Minulle tuo yhdenvertaisuus = kaikkien ihmisarvo tunnustetaan ja juuri sen vuoksi heitä pyritään kohtelemaan heidän ominaislaatuaan kunnioittaen ja tukien!
**** ***** *****
Kokonaan toinen inkluusion haaste ovatkin sitten lapset, joiden ongelmat ovat syvimmältään vanhempien aiheuttamia! Sosiaalisesta deprivaatiosta, huonosta vanhempien hoidosta ja sosialisaatiosta kärsiviä lienee yllättävän paljon.
– Heidän syvintä ominaislaatuaan me emme tunne. Sen vuoksi koulun olisi jotakin yritettävä.
Lapsi on koulua varten! Jos lapsi on kohdannut ei-asiallista kasvatusta kotonaan, on vanhemmat saatava jollakin tavalla muuttumaan. Kaunis haave, mutta elämälle kait usein vieras.
– Ei oikein jää muuta vaihtoehtoa kuin todeta ”huonot vanhemmat vievät lapsiltaan elämässä selviämisen eväitä pois”.
Mitenkäs tuon ryhmän tilanteen muuttaisi? Siihen ei taida auttaa mikään koulun inkluusiotoimenpide – muuta kuin korkeintaan laastarina.
Ilmoita asiaton viesti