Mitä minulta jäi Maikkarin Uutisaamussa opettajien tasoeroista sanomatta?
Sain kutsun tulla maikkarin uutisaamuun keskustelemaan opettajien tasoeroista. Päällimmäisenä jäi mieleen kiitollisuus. Yksi keskeinen asia aiheeseen liittyen jäi kuitenkin sanomatta. Viittasin haastattelussani opettajan ihmiskuvaan ja oppilaan tarpeeseen kokea, että opettaja arvostaa häntä. Tämä arvostus tai arvostuksen puute konkretisoituu oppilaalle erityisesti arvioinnissa.
Perusopetuslakimme on vuodelta 1998 ja siinä sanotaan arvioinnista seuraavasti: ”Oppilaan arvioinnilla pyritään ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua sekä kehittämään oppilaan edellytyksiä itsearviointiin. Oppilaan oppimista, työskentelyä ja käyttäytymistä tulee arvioida monipuolisesti.” Lukiolain sisältö on hyvin yhtenevä perusopetuslain kanssa. Opetussuunnitelma perustuu lakiin ja jo edellinen opetussuunnitelmamme on velvoittanut, että opettajan suorittaman arvioinnin on oltava osa oppimista. Oppimisen arviointi ei siis voi supistua hetkeksi, jossa oppimistapahtuman päätteeksi mitataan, tekikö oppilas sen, mitä opettaja käski. Laki ei sano, että oppimistapahtuman päätteeksi ei saa pitää koetta, mutta yksikään tällainen koe ei ole osoitus lain noudattamisesta.
Laki ja opetussuunnitelma siis velvoittavat, että arvioinnissa keskitytään arvioinnin pedagogisen tehtävän ytimeen. Siinä on kyse vastuullisesta opettamisesta, oppimisen raiteillaan pitämisestä ja avusta, jonka oppilas saa tavoitteiden saavuttamiseksi. Oppimisen aikainen arviointi viestii oppilaalle, että hänen kehittymiskelpoisuuteensa uskotaan ja siihen panostetaan. Opintojakson loppuun sijoittuvan kokeen viesti on sen sijaan kovin toisenlainen. Se antaa lähinnä ymmärtää, että oppilaat ovat arvioinnin kohteita, joiden ei uskota kykenevän muuttamaan toimintaansa palautetta saatuaan. Moni oman arvonsa tunteva oppilas nostaa tässä vaiheessa jalat pöydälle ja toteaa, pitäkää tunkkinne ja jättää yksinkertaisesti yrittämättä.
Onko oppimisen aikainen arviointi opettajille sitten helppo toteutettava? Ei ole. On paljon helpompaa ajatella arviointi toimintana, joka voidaan tuoda oppimistapahtuman päälle kuin toimintana, joka on tuotava sen sisään. Oppimisen aikainen arviointi vaatii rohkeutta ja kykyä pohtia juurisyitä sille, miksi oppilaat eivät opi ja kykyä haastaa aikaisempi ymmärrys arvioinnin muodosta ja sen tehtävästä. Erityisen vaikeaa tämä on silloin, jos koulun rakenteet ja koulun johto ei tue arviointiajatuksen päivittymistä.
Koska oppimisen aikainen arviointi on prosessi, joka jokaisen opettajan on itse tuotava oman opetuksensa sisään, vaatii se, että opettajasta on tultava itseohjautuva arvioinnin kehittäjä. Tässä mielessä arvioinnin kehittäminen antaa opettajalle aidon kokemuksen yhteisohjautuvuuden ja oppivan yhteisön merkityksestä omalle itseohjautuvuuden kehittymiselle. Koulun johdon tehtävä on tukea ja mahdollistaa opettajien oppimista tukevien oppivien yhteisöjen muodostuminen. Kun tämmöinen yhteisö muodostuu, jossa on lupa käydä kriittistä pedagogista keskustelua, konkretisoituu myös se, mistä ei keskustella. Nyt ei keskustella siitä, montako prosenttia pisteistä vaaditaan kokeen läpipääsyyn, eikä siitä, onko oikein vai ei antaa oppilaan uusia huonosti mennyt koe.
Arvoisa tutkija Toivola. Kirjoitte mielenkiintoisen blogin itselleni läheisestä aihealuuesta. Yaisin olla ensimmäsiä nykyisen käsityksen mukaisen ”itseohjautuvuus/oppimisen itseohjautuvuus” -ilmiön tutkijoita Suomessa (1990).
– Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Tapio Vaherva ennätti vajaan vuoden edelle. Hänen tutkimuksestaan oli minulle, silloin nuorelle tutkijalle, paljon iloa. (jos joku tapsan tuntee, niin välittäkääoä kiitokset hänelle vielä kerran).
Aloittakaamme muutamasta mielenkiintoisesta lauseesta, joihin toivon täsmentävää selitystä.
(1) Toteatte: ”Oppimisen aikainen arviointi viestii oppilaalle, että hänen kehittymiskelpoisuuteensa uskotaan ja siihen panostetaan. Opintojakson loppuun sijoittuvan kokeen viesti on sen sijaan kovin toisenlainen. Se antaa lähinnä ymmärtää, että oppilaat ovat arvioinnin kohteita, joiden ei uskota kykenevän muuttamaan toimintaansa palautetta saatuaan. Moni oman arvonsa tunteva oppilas nostaa tässä vaiheessa jalat pöydälle ja toteaa, pitäkää tunkkinne ja jättää yksinkertaisesti yrittämättä.”
Kysymys: Kenties näin on ainedidaktiikan tasolla tarkasteltuna. Summatiivisen arviointi (loppukoe) voidaan kokea myös aivan toisin. Kehittymishakuiset iloitsevat palautteen tuomasta ”objektiivisesta” arvosanasta.
– Pitäisin tätä todennäköisempänä. Ja kyllä kait yksi summatiivisen arvioinnin tuloksista on se, että oppilas löytää taitojensa sisällön. Tiedän erittäin heikosti matematiikkaa koulussa osaavia oppilaita, jotka vielä kolmannellakin luokalla sanovat olevansa ”tosi hyviä matematiikassa”.
Mitä tapahtuu kun jossakin vaiheessa paljastuu matemaattisen osaamisen heikkous muihin verrattuna? Menettääkö lapsi uskonsa auktoriteetteihin, kenties äitiin ja isäänkin, jotka syöttävät erinomaisuus-unelmaa lapseen.
2) Toteatte: ”On paljon helpompaa ajatella arviointi toimintana, joka voidaan tuoda oppimistapahtuman päälle kuin toimintana, joka on tuotava sen sisään.”
Oma avaus: Näin varmasti on kuten tuossa toteatte. Mutta eikö jokainen opettaja toteuta jokainen hetki formatiivista arviointia, siis yritä teidän sanoillanne mennä ”oppilaan pään sisälle”.
Formatiivisen arvioinnin tehtävänä on siis opetuksen ja oppilaisjoukon henkisten prosessien hienosäätäminen mahdollisiman optimaaliseksi kulloisenkin oppiaineksen kanssa.
– Parisuhteessa suuri virhe on pyrkiä toisen pään sisälle ja ”luulla häntä paremmin hänen asioitaan”. Tuo tehtävä saattaa olla lapsen kohdalla helpompi. Joka tapauksessa se on vaikea haastava tehtävä. Siitä taidamme olla samaa mieltä.
Sitä vastoin koulun yksi keskeisistä yhteiskunnallisista funktioista on piilo-opetussuunnitelman keinoin ohjata lapsi yhteiskunnan jäsenyyttä kohden: sopeuttamaan itseään muiden joukkoon ja toimimaan ennakoitavasti sekä luotettavasti yhteiskunnassa. Jatkuva, oppiaineesta toiseen tapahtuva ”pään sisälle meno” saattaa tuollaista jopa ehkäistä?
– Perusteluina oman erinomaisuus- ja pystyvyyskuvitelmien liiallinen tukeminen.
Elämä itsessään ilman muuta kopauttaa myöhemmin katteettomat unelmat pois. Mutta olisiko se kuitenkin parempi, että koulu auttaisi siinä että koulukkaalle tulee realistinen käsitys omista kyvyistään suhteessa muihin?
– Nuori ja jokainen ihminen haluaa säilyttää kyvykkyysunelmansa. Mutta jos nuori ja aikuinen onkin tyyliin ”pitäkää tunkkinne”. Silloin hän vetäytyy omaan yksinäiseen maailmaansa ja kadottaa… niin tuntumaa todellisuuteen.
*** ****
Ikivanhassa itseohjautuvan oppimisen tutkimuksessani havaitsin, että
oppimisen taidot tai motivaatio eivät aikuisen maailmassa ennustaneet menestystä summatiivisessa kokeessa (tentti).
– Ainoa, joka ennusti voimakkaasti oli itsensä sisäinen vastuuttaminen: ”jumalauta, nyt on joulupullat perheelle tehtävä, mutta tämän tentin mä vedin kunnialla lävitse sillä vain minä olen oppimisestani vastuussa”.
Ilmoita asiaton viesti