Opettajat hoitavat virkavastuulla tehtävää, johon he eivät ole saaneet koulutusta

Arviointi on eettistä toimintaa, jota opettaja hoitaa virkavastuulla. Harva kuitenkaan tietää, kuinka heppoisin eväin opettajat tätä virkavastuutaan hoitavat. Omissa opettajaopinnoissani viime vuosituhannen lopulla yksikään kurssi ei sivunnut oppimisen arviointia. Sittemmin yksikään työnantajistani ei ole huolehtinut arviointiosaamiseni kartuttamisesta. Näin on, vaikka arviointi on tunnustettu eniten oppimiseen vaikuttavaksi yksittäiseksi tekijäksi. Sillä voidaan tukea oppimista tai Harvardin fysiikan professori Eric Mazuria lainaten hiljaisesti tappaa oppiminen. Vaikka suomalaisten nuorten heikkoa kouluviihtyvyyttä ja erityisesti poikien PISA pärjäämistä on puitu laajasti syitä etsien, katse ei missään vaiheessa ole kääntynyt arviointiin. Miksi näin on?

Tätä pohdin laajemmin oheisessa avoimesti luettavissa olevassa CDIO-konferenssijulkaisussani (vertaisarvioitu, jufo 1). CDIO on insinööriopetuksen kehittämiseen keskittyvä yhteisö, johon kuuluu maailmanlaajuisesti yli 200 organisaatiota. Viime kesäkuussa Tunisiassa haastoin kyseisen organisaation opetussuunnitelman arvioinnin osalta. Vaikka itseohjautuvuus on nostettu tulevaisuuden insinöörien opetuksen keskeiseksi tavoitteeksi, se ei konkretisoidu arviointia koskevissa CDIO-standardeissa.

Suomi ei valitettavasti ole tällä kentällä positiivinen poikkeus. Väitän, että oppimisen ongelmista puhuttaessa katse ei meillä käänny missään vaiheessa arviointiin, koska riittävää arviointiosaamista ei yksinkertaisesti ole. Opettajien keskuudessa arvioinnista puhuminen tuntuu vähän siltä kuin yrittäisi keskustella integraaleista ihmisen kanssa, joilla ei ole integrointitaitoja, mutta on hyvin vahva mielipide muuttujien tarpeettomuudesta. Suomalaisilla pedagogisilla foorumeilla arviointitutkimus on hyvin niukasti edustettuna ja tällöinkin tulokulma on lähinnä yksinomaan behavioristisessa oppimisen mittaamisessa. Behavioristisessa arviointinäkemyksessä ajatellaan kokeen mittaavan juuri sitä, mitä pitääkin: teitkö sen, mitä opettaja käski. Siinä heikkoa koemenestystä voidaan pitää lähinnä signaalina oppilaan laisuudesta.

Yleisesti arviointitutkimuksissa on keskitytty erottamaan eri arvioinnin tehtävät toisistaan. Tuloksena on ollut summatiivisen ja formatiivisen arviointiajatuksen ajautuminen eri poluilleen siten, etteivät ne tue toistensa olemassaoloa, eivätkä siten tue opettajien arviointiosaamisen kehittymistä käytännössä. Tähän ansaan lankesi myös Opetushallitus uudistaessaan arviointilukuaan. Summatiivisessa arvioinnissa on kyse osaamisen mittaamisesta. Formatiivinen arviointi puolestaan pyrkii edistämään ja ohjaamaan oppimista. Näiden kahden arviointityypin välillä on suhde ja erottamisen sijaan niiden tehtävät tulisi nähdä päällekkäisinä. Summatiivisen arvioinnin tulisi aina olla formatiivisen arviointiprosessin ensimmäinen vaihe, eikä formatiivista arviointia pitäisi vapauttaa opettajan velvollisuudesta antaa arvosana.

Tänä päivänä formatiivinen arviointi on käsitteenä niin laaja, että se voi tarkoittaa mitä tahansa. Tyypillisimmillään se liitetään suomalaisessa koulukeskustelussa ajatukseen jatkuvasta arvioinnista ja palautteesta. Tällöin on kyse lähinnä toistuvasti pidettävistä ns. tavallisista (summatiivisista) kokeista ja niiden yhteydessä tapahtuvasta itse- tai vertaispalautteesta. Englanninkielisessä kirjallisuudessa aiheesta keskustellaan kahden eri käsitteen alla: ’formative assessment’ ja ’assessment for learning’. Ensimmäinen käsite, jonka teoreettinen perusta kumpuaa behavioristisista tavoiteoppimisen teorioista, kohdistuu opettajaan oppimisprosessin aloittajana ja oppimisen ohjaajana. Se siis liittyy enemmän opettajiin kuin oppijoihin ja on usein tausalla, kun arvioinnin käytännön kehittämistyössä päädytään umpisuohon. Jälkimmäinen käsite edustaa sosiokulttuurista oppimisnäkemystä. Sen teoreettinen perusta on oppijoissa oman oppimisensa ohjaajina ja sillä on yhteys itseohjautuvuuteen – tuohon yleisesti vihattuun oppilaiden luvalliseen heitteillejättöön.

Oikeasti itseohjautuvuudella kasvatustieteellisenä käsitteenä on vahvat teoreettiset perusteet ja siinä on kyse oppijan kyvystä ohjata ja arvioida omaa oppimistaan. Koska opettajien oma oppimista tukeva arviointiosaaminen on niin heikkoa, valitettavan usein itseohjautuvuuden tavoite konkretisoituu luvalliseksi heitteillejätöksi. Heitteillejättöön oleellisesti kuuluu ajatus itseohjautuvuudesta oppimistapana, ei opetukselle asetettuna tavoitteena.

Jos lapsesi koulutaival täyttyy ns. perinteisistä summatiivisista kokeista, on syytä olla huolissaan siitä, että tuki itseohjautuvuuden kehittymiseksi jää saamatta. Samalla on kuitenkin syytä olla armollinen ja ymmärtää, kuinka vaikeaa arvioinnin kehittäminen yksittäiselle opettajalle on. Lisäksi opettajayhteisöissä vallitsevista normeista poikkeamista harvoin katsotaan hyvällä.