Ymmärrättekö te, hyvä media, lainkaan omaa vastuutanne suomalaisen koulun alasajossa?

”Itseohjautuvat lapset avokonttorikoulussaan – se oli vuonna 2016 alakouluihin lanseeratun uuden opetussuunnitelman ydinajatus. Puhuttiin vallankumouksesta, jossa päärooliin astuu lapsi tai nuori. Opettaja väistää luokan edestä.”, näillä sanoilla aloittaa Helsingin Sanomat (16.11.2023) pääkirjoituksensa Koulu uudistui, mutta työrauha meni ja jatkaa, ”Vallankumous näyttäisi kuivuneen kasaan ja on palattu takaisin kohti vanhaa: perinteisiä luokkahuoneita ja perinteisiä opetustapoja.” Pääkirjoitus puhuu siitä, kuinka ’uudesta opetussuunnitelmasta’ haluttiin mullistava. Ei opetussuunnitelmasta mullistavaa haluttu, vaan haluttiin, että opettajat ymmärtäisivät sen, mitä jo aiemmassa opetussuunnitelmassa sanottiin. Opetussuunnitelmatyön yhteydessä puhuttiin paljon ’opetussuunnitelman hengen ymmärtämisestä’.

Opetussuunnitelman hengen ymmärtäminen meni kyllä sittemmin arviointiluvun uudistamisen yhteydessä Opetushallitukselta itseltään pahasti metsään. Voisi ehkä jopa kysyä, mikä oli se henki, jossa Opetushallituksessa arviointia kehitettiin? Sain edelliseltä Opetushallituksen johtajalta kutsun vierailla Hakaniemenrannassa keskustelemassa arvioinnista, koska olin niin vahvasti ottanut kantaa luonnosvaiheessa olleeseen arviointilukuun. Keskusteluamme kuunteli kaksi talon arviointiasiantuntijaa. Paikalla olleista yksikään ei ole enää Opetushallituksessa töissä. Ihan vain piruuttani, kuten joskus teen, hain kyseisestä laitoksesta perusopetuksen arvioinnista vastaavan opetusneuvoksen paikkaa, kun sellainen vapautui. Arvatkaapa, pääsinkö työhaastatteluun. Lyhyesti sanottuna Opetushallituksen arviointiuudistus meni mielestäni pahasti metsään, koska arvioinnin yhdenvertaisuuden tavoite ajoi arvioinnin eettisyyden ja normatiivisen luotettavuuden yli. Normatiivisessa luotettavuudessa ei ole kyse siitä, kuinka hyvin mittaamme sitä, mitä aiomme mitata. Se koskee sitä, mittaammeko ylipäätään sitä, mitä arvostamme, vai mittaammeko vain sitä, mitä on helppo mitata, ja lopulta arvostamme sitä, mitä pystymme mittaamaan. Kun normatiivinen luotettavuus unohdettiin, unohdettiin myös opetussuunnitelman yleisen osan henki. Samassa yhteydessä arviointityöryhmä palautti numeroarvioinnin neljänneltä luokalta alkaen, koska mielipidekyselyissä vanhemmat sitä niin vahvasti toivoivat. Sen sijaan, että te, median edustajat, olisitte lisänneet yleistä ymmärrystä siitä, mitä vanhemmat itse asiassa toivoivat – mikä on opetussuunnitelman mukaista arviointia ja mikä ei – toimitte lähinnä yksinomaan niiden vanhempien totuudentorvena, joka tunsivat lastensa jääneen heitteille. Yleisesti uudet arviointilinjaukset olivat kylmäävää luettavaa formatiivisen arvioinnin kehittämiseen panostaneille opettajille. ’Mullistavaa’ niissä oli erityisesti se, kuinka nykytietämys formatiivisen arvioinnin merkityksestä niin itseohjautuvuuden kuin oppilaan identiteetin kehittymiselle sivuutettiin. Toki uusissa linjauksissa onnistumista voidaan tarkastella myös siitä näkökulmasta, että tavoitteena oli nimenomaan arvioinnin yhdenvertaisuuden lisääminen. Koska suuri osa opettajista edelleen arvioi niin kuin omina kouluaikoinaan, oli toki luonnollista hakea yhteismitallisuutta siitä toisesta suunnasta kuin mihin voimassa oleva perusopetuslaki ja opetussuunnitelma velvoittivat.

Menikö nyt vähän sivuraiteille? Eikö tarkoituksena ollut puhua itseohjautuvista lapsista avokonttorikouluissa ja siitä, kuinka me vallankumoukselliset opettajat viimein palaamme ruotuun? Ei mennyt. Jos haluatte vastauksiani näihin kysymyksiin, niitä löytyy mm. seuraavista vanhoista postauksistani: Luovu oppimisen illuusiosta, Kiitos paskamyrskystä ja Tavisopettajat tekevät kouluissa vallankumouksen. Ymmärrättekö te, hyvä media, lainkaan omaa vastuutanne suomalaisen koulun alasajossa? Suosittelen teille, että jokaisen koulusta kirjoittamanne jutun kohdalla pohtisitte, haluaisitteko tämän opettajan opettavan omaa lastanne. Suomalaisista opettajista ei ole enää aikoihin voinut puhua yhtenäisenä joukkona. Vallalla on kaksi hyvin erilaista opettajien käymää diskurssia. Toisessa keskustellaan lähinnä ulkoisista tekijöistä, jotka vaikuttavat opettamiseen ja oppimiseen. Näissä keskusteluissa opettajien pedagogiset valinnat loistavat poissaolollaan. Nämä kuvaukset koulumaailmasta eivät auta sinua, hyvä median edustaja, lainkaan päätöksenteossa siitä, olisiko kyseinen opettaja kyllin hyvä lapsellenne. Toisessa keskustelussa käydään pedagogisesti rikasta ja kasvatustieteisiin tukeutuvaa diskurssia, jossa ymmärretään opettajuuden kehittämisen tarve. Te, median edustajat, näytätte olevan kiinnostuneita lähinnä vain ensimmäisen kaltaisesta diskurssista. Ehkä siksi, että siihen voitte osallistua oman kokemusasiantuntijuutenne kautta, eikä opetussuunnitelman todellinen ymmärtäminen ole tarpeen. Riittää, että on vahvoja mielipiteitä. Valitettavasti nämä vahvat mielipiteet vaikuttavat myös voimakkaasti tässä maassa tehtäviin koulua koskeviin poliittisiin päätöksiin.