Ukrainan Pääsiäistä varjostavat kirkkokaappaukset

Kiovan luolaluostarin ydintä (Kuva: lavra.ua)

Juliaanisesti Herran Ylösnousemista 16.4. juhlistavan Ukrainan ortodoksien tilanne on eskaloitunut kahakoiksi ja oikeuskiistoiksi. Suomessa on aiemmin uutisoitu, että Moskovan Patriarkaatin alaisen 1000-vuotisen luolaluostarin munkit kieltäytyvät jättämästä tilojaan; se jää usein mainitsematta, että näihin lukeutuu myös ao. autonomisen ortodoksisen kirkon (UOK) metropoliitanistuin. Kokonaiskuvasta unohtuu säännöllisesti sekin mitä olennaisin seikka, että luolaluostarin omistuskiista ainoastaan konkretisoi Ukrainan ortodoksisuuden yli 30-vuotisen hajaannuksen – ei vähiten Venäjän invaasion kärjistäessä kolmen ortodoksisen kirkkoyhteisön eroavuuksia.

Kasteesta kolmeksi?

Raa’an hallinnollisesti kyse on siitä, että vuoden 2013 sopimus valtion kiinteistöjen ilmaisesta käytöstä raukesi 29.3, ja tutkimattomat ovat julkishallinnon tiet. Luostari on vienyt yksipuoleisen irtisanomisen hallinto-oikeuteen, ja avauskäsittely pidetään 26.4. Toisaalta Kulttuuri- ja informaatiopolitiikan ministeriössä asiaa selvittävän komitean mandaatti päättyy vasta 15. toukokuuta, ja vasta sitten on johtopäätösten aika.

Ukrainan kaksi muuta ortodoksista kirkkoa eivät silti vaivaudu edes peittelemään sitä, että ne kärkkyvät luostaria. Esinäytöksenähän voi pitää sitä kesän 1992 kyseenalaista prosessia, että valtio luovutti kaksi vuotta aiemmin jälleensyntyneen Ukrainan autokefaalisen ortodoksisen kirkon (UAOK) kaiken omaisuuden nationalistipoliitikkojen ja metropoliitta Filaretin tuoreeltaan kätilöimälle Kiovan Patriarkaatille (UOKKP). Yleensä, ja etenkin Länsi-Ukrainassa, pyhäkköjen omistuskahakat ravistelivat uskovien ykseyttä vuosina 1989–1993; tällöinkin suurin menettäjä oli Moskovan alainen yhteisö.

Aiheen puolestaan politisoi se, että Ukrainan presidentit julkisesti ajoivat maalle paikalliskirkkoa, pois lukien Kutšma ensi kaudellaan 1994–1999 ja Janykovytš 2010–2014. Uusin kehityskulku saagassa, metropoliitta Epifanin paimentama Ortodoksinen Kirkko Ukrainassa (OKU), joka sai 6.1.2019 täyden itsenäisyyden, yhdistyi nimenomaan skismaattisista UAOK:sta ja Kiovan Patriarkaatista presidentti Porošenkon julkiponnistelujen tuloksena. Tosin Kiovan Patriarkka Filaret heti kesällä 2019 irtaantui OKU:sta arvokiistan vuoksi, ja siten Kiovan Patriarkaatti jatkaa olemassaoloaan.

Skisman perustelut voi iskostaa siten, että yhtäällä Kiova nähdään Venäjän kaupunkien alkiona sekä Dnipro-joki venäläisten kastemaljana. Vailla itsenäistä kirkkoa Ukraina ei vapaudu Kremlin vaikutuspiiristä eikä muodostu yhtenäiseksi, kaikuvat toisaalla 30-vuotiset vasta-argumentit. Filaret alleviivaa myös ammoisen Kiovan hiippakunnan siirtämisen Moskovan alle vuonna 1686 tapahtuneen kirkko-oikeuden vastaisesti.

Viimemainitussa tulkinnassa Ukrainan kirkon itsenäisyys pohjaisi katkeamatta Kiovan kasteeseen 988. Äärimmillään ukrainalaisen ortodoksian on esitetty eroavan kauttaaltaan valtiokeskeisestä, orjallisesta ja pan-slaavilaisesta venäläisestä verrokistaan, maltillisemmat äänenpainot korostavat Puola-Liettuan aikaisten länsiyhteyksien värittävän ukrainalaisortodoksiaa. Harvemmin kuitenkaan arvioidaan esimerkiksi sitä, miten ”ruteenikirkon” siirto paavin alaisuuteen – siis uniaattien, kreikkalais-katolisten synty – Brestin unionissa 1596 kirkko-oikeudellisesti suhteutuu kehitykseen. Tai sitä, kuinka väitetysti ikiukrainalainen jatkumo on kuitenkin poikinut kaksikin kilpailevaa ehdokasta kotoiseksi kirkoksi.

Moskovan alaisen metropoliitan residenssinä Kiovan tuhatvuotisen luostariluostarin epäkiitollisena osana on näin symboloida koko Ukrainan paikalliskirkkokysymystä. Poliittisesti ukrainalaismielisiä epäilyttää se, että UOK on vuodesta 2014 alkaen pikemmin tasapainotellut pitäytyen pastoraalisessa roolissa kuin ottanut selvää kantaa. Kutsuihan kirkonpää metropoliitta Onufri invaasioaamuna 24.2.2022 tapahtumia oikeuttamattomaksi veljessurmaksi, mutta tuomitsematta vetosi Putiniin aggression lopettamiseksi.

Polarisoitunut pääsiäinen

Toisaalta samainen kirkko päätti jo toukokuussa 2022 pyrkiä kokonaan Moskovasta riippumattomaksi, ja se kantaa yhtä lailla rukousta maan, sotilaiden ja rauhan puolesta. Huomionarvoista on sekin, ettei vastakkainasettelua kansan silmissä ole: marraskuun 2022 gallupissa vain 6 prosentin mielestä kirkot ilmaisivat tukensa Venäjän toimille, ja ainoastaan 4,2 prosenttia katsoi niiden avittaneen miehittäjää (idässäkin luvut vain 10 % ja 9,6 %!). Tästä huolimatta juuri UOK esitetään yhä vihollissävytteisesti, sättipä Kiovan kaupunginneuvosto sitä äskettäin ’Venäläisen maailman’ äänitorveksi ja harhatiedon levittäjäksi.

Päivänpolttavasti Moskovan alaisen kirkon pyhättöjä kaapataan tai niiden papistoa häiriköidään. Muun muassa 12.–14.4. kerrotaan OKU-laisten kaapanneen Hmelnytskyssä Moskovan alaisen pyhäkön, ja poliisin aloittaneen rikostutkinnan ”huliganismista” Ivano-Frankivskin ja Kolomyjan piispaa vastaan, siis esipaimenen mukiloinnista. Kamjanets-Podilskyssa UOK:n seurakunnan oli kuulutettu siirtyneen OKU:un, mutta äänestyksen toimittivat pyhäkön piirittäjät; tapauksesta on jätetty ponsi myös Korkeimmassa Radassa.

Vaikka kaappauskertomuksissa on kaavamaisuutta, sen paremmin valtio kuin OKU tai Kiovan Patriarkaatti eivät ole tuominneet tapahtumia; Epifani päinvastoin on korostanut ukrainalaisortodoksian ponnisteluja vapauteen ”venäläisestä maailmasta”. Toki patriarkka Filaret maaliskuussa toivoi, ettei luolaluostarikiista käänny veriseksi, mutta eleen uskottavuus on vähäinen; eihän Filaret epäröinyt yllyttää kiihkonationalisteja poliisinkaan kimppuun edeltäjänsä Volodymyrin hautajaisissa 1995. Toisaalta ei Filaretin varhaisen pääsiäistervehdyksen 12.4.2023 eikä Epifanin puhetta kirjoitushetkellä 14.4. – Kristuksen hautakuvan äärellä – uskoisi tulevan asianomaisilta tahoilta, sillä ne pysyvät uskollisesti kristologiassa.

Varsinaisiin laillisiin puolustusmenetelmiin on kuitenkin kehottanut vain metropoliitta Onufri, samalla kantaen rukousta niin hyvien kuin pahojen puolesta. Hyville hyvyyden vahvistumista, pahoille katumuksen henkeä. Ennenpyhitettyjen lahjojen liturgiassa 12.4. luolaluostarin Ristin ylentämisen kirkossa (!) anottiin Jumalan armoa Ukrainan kansalle, viisautta vallalle, rohkeuden enentämistä sotilaille ja vapautusta vangeille.

On helppo arvata, että maltillisen teologisina nämäkin huokaukset nähdään ukrainalaissilmissä riittämättöminä eleinä. Ja sitä myöden kiinteistökiista kaiketi yltyy. Miksi sellainen yhteisö, joka ei ehken toimi vastustajana, muttei myöskään selkeästi asetu omalle puolelle, saisi hyödyntää Ukrainan kalleimpia hengellisiä aarteita?

Kyynisesti katsoen, luolaluostarikiista ja kirkkokaappaukset täten ainoastaan konkretisoivat Ukrainan ortodoksihajaannuksen perisyyn. Molemmissahan fokus on viime kädessä maallisissa intresseissä – eikä Ylösnousemuksen riemussa.