Uzbekistanin ja Tadžikistanin ”rikkumaton ystävyys”

Aivan näitä rivejä laadittaessa on Uzbekistanin presidentti Šavkat Mirzijojevin valtiovierailu ”strategisen kumppaninsa” Tadžikistanin presidentin Emomali Rahmonin tykönä Dušanbessa tulossa päätökseensä. Yksin vastaanottoa lentokentällä kuvailtiin peripateettisin itäisin sanoin, se tapahtui paitsi nuorisotapaamisena, myös ”valtavan kunnioituksen, hyvän naapuruuden ja veljeyden hengessä”. Varsinaisissa keskusteluissa painottuivat kauppa-, energia- ja infrayhteistyö, mutta myös suhteiden kehittäminen teollisuuden, koneenrakennuksen, maataloustuotejalostuksen sekä lääkevalmistuksen sektoreilla. Perinteisempää agendaa edustivat teemat Keski-Aasian turvallisuudesta, kuten terrorisminvastainen taistelu, rajat ylittävä järjestäytynyt rikollisuus ja huumausaineiden salakuljetus. Paitsi että kaikki nämä haasteet jatkuvat neljättä vuosikymmentä, eivät tänäiset korulauseet ”ystävyydestä rikkumattomalla pohjalla” eikä vastavuoroisten kulttuuriansiomerkkien jako peitä sitä, että kahden maan väleissä auringonpaiste on pikemmin poikkeus – niin alueen turvallisuustilanne kuin kulttuuriperimä tulehduttivat naapurisopua läpi 1990-luvun.

 

Pateettisuus perinnäisongelmien peittona

On sinänsä ilahduttavaa, että vastaanottotunnelman kerrotaan ainoastaan kohonneen virallisessa tervetuliaisseremoniassa; liput liehuivat ja kunniakomppanian tarkastuksen päättivät 21 tykinlaukausta korkea-arvoisen vieraan kunniaksi. Samoin ”historialliseksi” mainitun ’Sopimuksen liittosuhteista’ allekirjoittaminen tukevoittaa kahden maan keskinäissuhteiden oikeudellista perustaa. Vaikka päättely voi osoittautua aavistuksen suoraviivaiseksi, rohkenen arvioida lähentymisen taustalla vaikuttavan Venäjän osoittama sotilaallis-poliittinen heikkous paitsi Ukrainassa, myös Vuoristo-Karabahissa: heikentynyt luottamus Moskovan kykyyn taata Keski-Aasian turvallisuus pakottaa etsimään uusia ratkaisuja koko aluetta 1990-luvusta riivanneisiin, yhteisiin ongelmiin.

Syvemmin naapurimaiden turvallisuuskysymyksistä 1989–2013 voi lukea täältä, mutta mainitsemisen arvoista on Uzbekistanin taannoisen presidentti Islam Karimovin näkemys tasavallastaan Keski-Aasian hegemonina – se ajoi naapurimaat lukuisiin konflikteihin. Karimov, joka itse oli onnistuneesti kaikottanut islamismin ja tuki maallista keskusvaltaa Tadžikistanin sisällissodassa 1992–1997, ei helposti sulattanut rauhansopimusta; Venäjän ja Iranin aikaansaamassa sopimuksessa esimerkiksi oppositiotaistelijat armahdettiin ja valtionhallinnon paikat kiintiöitettiin. Vastaavasti presidentti Rahmon syytti maansa pohjoisosan 1998 kapinasta uzbekkijohtoa, kun taas vuosina 1999–2000 Uzbekistanin Islamilainen Liike toteutti iskuja Tadžikistanin maaperältä käsin.

Kulttuuri keskinäisluottamuksen kohottajana

Huolimatta presidenttien juuri jakamista tunnustuksista, joiden perusteina tadžikkipuolelta käytettiin nimenomaan ”yhteistyön kehittämistä kulttuurin saralla” ja uzbekkipuolelta ”merkittäviä saavutuksia strategisen kumppanuuden ja liittosuhteen kehittämisessä”, ristiriidat käsittävät – jopa rakentuvat – kulttuurin pohjalle. Pateettiset perustelut sinänsä eivät kerro vielä mitään, mutta ilmaisun merkitys aukeaa siinä, missä ja kuinka Uzbekistan ja Tadžikistan juurensa näkevät. Ensiksi, kumpikin katsoo aluettaan asutetun rapiat miljoona vuotta, ja molemmat katsovat perineensä saman yli 3000-vuotisen valtiomaisen historian.

Katsannosta unohtuu se, että muun muassa maantieteellisesti 600–500-luvuilla eKr. kehittynyt Sogdiana voisi toimia valtiollisena ennakkotapauksena ei yksin uzbekeille ja/tai tadžikeille, vaan yhtä lailla turkmeeneille ja kazakeille. Näkyvimmin kulttuuritulkinnat ajautuivat törmäyskurssille vuonna 1997: Uzbekistan hyväksyi kyllä Tadžikistanin aikeen juhlistaa samanidivaltakunnan 1000 vuotta, kunhan naapuri muistaisi sen kuuluisien keskusten Samarkandin ja Buharan olevan uzbekkimaaperää! Tässä mielessä vastavuoroiset kulttuurin huomionosoitukset ovat itsessään askel haavojen sitomiseksi, joskaan ne tuskin yksin umpeuttavat niitä – aivan kuten vuonna 1998, naapurisovun sanelee pikemminkin eteläinen uhka, Taliban aivan rajan takana.

Nico Lamminparras

Pitkäaikaistyötön työnhakija
Fil. maist.
Väitösluonnos: "Ei-venäläinen läheinen. Moldova Moskovan (geo)politiikassa 2020-2024"

Runsas 14v sitten humpsahdin Moldovan-Transnistrian konfliktin tiimellykseen; siitä tulikin suvereeni bravuurini. Mutta kuin aina, kun heittää kiven veteen, muodostuu ensimmäinen laine, sitten toinen, kolmas jne. Samaten eneni seurantavastuualueeni ex-Neuvostoliiton maista Balkanille ja toisinaan Keski-Eurooppaan saakka.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu