Lapsena pienessä vihreässä mökissä 

Suomessa on noin 100 000 asuttamatonta taloa. Määrä ei ole ihan tarkka mutta suuruusluokka on oikea. Määrä on valtava ja se tulee kasvamaan.  Se kertoo samalla omaa tarinaansa siitä miten Suomen asuttaminen on muutoksessa. Kyse on tietysti kaupungistumisesta ja ihmisten muuttamisesta lähelle kasvukeskuksia. Jokaiselle asuttamattomalle talolle on oma tarinansa, tämä on yksi niistä. Henkilökohtainen ja rakas. Jaa se kanssani. 

Lapsuuden lintukoto 

Vanhetessa ja omien lapsien jälkeen olen huomannut yhä useammin mieleni palauttavan omia lapsuuden muistoja, tunteita ja tilanteita mieleen. Omien lasten kautta olen muistanut asioita joita en tiennyt edes olemassa. Yhteyksiä eri asioihin ja ne hetket kun olen ymmärtänyt suuren asian tai pettynyt johonkin raskaasti kuten vain lapsi voi tehdä. 

Minun lapsuuteen liittyy läheisesti kaksi mökkiä. Mökeillä oli se tavallinen tarina. Ne olivat molemmat omien vanhempien lapsuudenkoteja ja olivat jääneet vailla vakituista asumista kun vanhempani ja isovanhempani olivat muuttaneet lähemmäksi työtä ja palveluita. Ennen vakituista asumista tarjoavat talot olivat muuttuneet kesämökeiksi. Rakennuksiksi johon siirryttiin viettämään vapaa-aikaa ja kokoontumaan yhteen. Seinät ovat nähneet Suomen kehityksen. Tuvassa oli vuoltu puhdetöitä ja vatkattu verta mutta puhuttu myös matkapuhelimella, selattu internettiä ja lämmitetty valmisruokaa. Tuvissa oli puhuttu sodasta, kapinasta ja hyvinvoinnista. Tuvissa oli kärsitty sodan traumoista ja koettu yhtenäisyyttä. 

Nämä molemmat mökit on nyt myyty ja seinillä olevia esineitä ei enää ole. Kun kävin viimeisen kerran vihreän talon tuvassa istuin hetken kiikkustuolissa ja katselin ympärilleni. Katseeni löysi niin monia yksityiskohtia, jotka muistin lapsuudesta valokuvamuistin tavoin. Lapsi on mestari yksityiskohdissa ja minäkin muistin tunteita, tuoksuja, makuja ja sen aikaisen koko maailman. Muistan miten söin mummon lettuja ja vaniljakiisseliä samalla kun katselin ikkunasta ulos. Radio on edelleen samalla paikalla, lehdet on samalla paikalla ja seinässä oleva teline on sama. Minä kasvoin ja vihreä talo alkoi tekemään kuolemaa. Nyt olen täällä omien lasten kanssa. Työskentelen teknologian ja kehityksen parissa, josta vielä minun lapsuuden aikana ei ollut edes aavistusta. Maailma kehittyi ja vihreän talon kunta tekee kuolemaa. 

Mutta lapsi ei ole mestari kokonaisuuksissa vaan käsittelee taikurin tavoin yksityiskohtia. Lapsi menee eteenpäin ja etsii hetkelle merkitystä. Lapsi imee tietoa, tunteita ja tapahtumia muistiinsa kuin sieni. Sitten aikanaan hän oppii yhdistämään asioita toisiinsa ja hahmottaa maailman eri tavalla. Lapset ja nuoret on eteenpäinvievä voima joiden muisti ja muistot laittavat tielle esteitä tai raivaavat niitä. 

Muistan kun istuin pihamaalla ilmakivääri sylissä, oli kirkas ja kaunis ilma. Istuin pitkään paikallani ja annoin pikkulintujen tottua ja tulla luokseni. Muistan mitä tunteita kävin läpi kun ilmakiväärin piippu osoitti lintuun joka oli tullut luottavaisesti syömään lähelleni. Saalis jota olin himoinnut ei ollut enää saalis. Se oli kaunis, luottavainen lintu jonka tappamisesta ei olisi hyötyä. Muistan ristiriitaiset tunteeni. Osa lapsesta halusi hallita ja osa lapsesta halusi iloita linnun kauneudesta. Maailma avasi minulle hetkeksi verhot, se näytti minulle mitä näyttämön takana on. Lukemattomasti päätöksiä, itsetuntemusta, vihaa, myötätuntoa, rakkautta, hämmennystä, pelkoa ja paljon työtä. Kauniin pikkulinnun elämä opetti minulle vastuun merkityksen. Kaikilla lapsuus loppuu joskus, minulla se loppui vihreän talon pihamaan penkille. 

Kaikki mitä siitä hetkestä eteenpäin tekisin ei olisi enää niin helppoa. Nousin ylös ja otin ensi askeleet uuteen maailmaan, maailmaan jossa minä olin vastuussa. Maailmaan jossa jokainen teko heijastui kaikkiin. 

 

Yhdessä pienessä tuvassa 

Muistan miten mökkien tuvissa syötiin, lähdettiin saunomaan, pelattiin korttia ja luettiin lehtiä. Radio toimitti uutisia maailmalta ja viihdettä. Lapselle tässä oli jotain taianomaista tunnetta ja turvallisuutta. Makasin aamulla valveilla sängyssä ja kuuntelin aikuisten puhetta tuvasta kun he jo joivat aamukahvia ja madalsivat ääntä lapsien nukkuessa. En ole koskaan ollut niin turvassa. En ole koskaan ollut niin pirteä ja levännyt yön jälkeen, enkä koskaan ole odottanut niin paljon uutta päivää. 

Maailma oli pieni mutta sillä ei ollut rajoja. Toisaalta koko maailma oli leppäkertussa tai harakassa jonka toilailuja seurasi pihamaalla. Muistan kohtaamiseni lumikon kanssa. Muistan sen hetken kun katsoimme toisiamme ja jotenkin minulle syntyi käsitys, että ymmärrämme toisiamme. Lopulta lumikko poistui mutta kiireettä, luottaen. Jokaisessa päivässä oli valtava salaisuus joka oli kätketty pieniin yksityiskohtiin. Salaisuus jonka osaksi voi päästä mutta sitä ei voinut omistaa. 

Pienessä talossa elämä kokosi voimansa. Ilot, surut, ongelmat, mahdollisuudet oli samalla pöydällä. Niistä ei välttämättä puhuttu mutta kaikki katseli niitä. Joskus niistä vältettiin puhumasta, oli parempi joidenkin asioiden antaa olla. Hiljaisuudessa taputettiin olalle ja asia oli siinä. Yhteys, riippuvuus, luottamusta ja ymmärrys. 

Pienen vihreän talon pihapiirin ulkopuolella oli maailma. Siellä oli kauppa josta yleensä sai mukaansa jäätelön tai makeisia. Siellä oli hälyinen baari joka lapsen silmin sai maailman näyttämään oudolta. Miksi asioista puhutaan kovaan ääneen ja sävyyn kun maailma on ihmeitä täynnä? Miksi huuto peittää maailman kauneuden ja ihmeet? Joskus ihmisistä saa haavan, joka ei parane vaan sen kanssa pitää oppia elämään. Varoa sen kastumista ja puhdistaa sitä. 

Ulkopuolella oli myös kylähullu. Vaaraton mutta outo. Kylähullu josta kaikki pitivät huolta mutta josta kaikki keskustelivat alentavaan sävyyn. Ehkä kylähullu oli mittari. Ehkä kylähullusta pidettiin huolta koska se sai jokaisen tuntemaan itsensä paremmaksi. Ehkä kylähullun yksinäisyys ja murhe oli yhteisön voima. Voima joka ensin ruokki ja sitten tappoi hitaasti. Kuten nyt tekee juorulehdet ja keskustelupalstat. 

 

Metsä olohuoneessa

Metsä ja luonto oli olohuone. Kesällä hikoiltiin ja talvella kannettiin puita. Luonto määräsi paljon päivän kulkua. Sadepäivät oli erilaisia kuin lempeän lämpimät kesäpäivät. Marjoja kerättiin ja luonto värjäsi maailmaa eri väreihin. Muistan mehumaijasta tulevat tuoksut ja riemun kun näin täyttyvät pullot. Makeaa ja hyvää mehua koko talveksi. En varmasti osannut koskaan kiittää tarpeeksi, en osannut, yritin kyllä. 

Metsässä oli tilaa kävellä ja ajatella. En tiedä mitä metsässä on mutta siellä on jotain mitä emme vielä ymmärrä. Tänä päivänä saatan joskus pysähtyä jonkun kiven tai maastonkohdan eteen. Niissä ei ole mitään kummallista mutta ne ovat tuttuja, ne kiehtovat vaikka kyseessä voi olla tavallinen kivi tai kumpu. Jotenkin ne muistuttaa jostakin, ovat tuttuja, jotain ne haluavat kertoa. 

Lukemattomia kertoja istuin laiturilla tai rannalla jalat järvessä. Suljin silmäni ja kuuntelin laineen liplatusta ja tuulen suhinaa puiden latvoissa. Tunsin täysin selittämätöntä yhteyttä ympäristöön ja itseeni osana sitä. Uskalsin olla juuri se pieni lapsi joka olen, kaipaan sitä tunnetta. 

 

Parempi mutta huonompi 

Maailma on kehittyvä. Monilla mittareilla meidän elämä on nyt parempaa kuin koskaan. Teknologia auttaa, eikä jäistä vettä tuoda ämpärillä sulamaan. Maailmamme on yksittäispakattu hygieenisesti ja sillä on viimeinen myyntipäivä. Eläimet tapetaan näkymättömissä ja ruoka tuodaan Kiinasta. Edelleen ihmiset puhuvat kovaan ääneen ja sävyyn, nyt sitä vain tekevät kaikki. Kaikki huutavat yhteen ääneen, eikä kukaan istu katsomaan leppäkerttua. Paitsi lapset, rakasta lapsia. Jokaisessa lapsessa on laineen liplatus, tuulen suhina latvoissa, matala puheensorina ja ymmärryksen hetket. Kun katsot lapseen ymmärrät sen, kun vain katsot tarpeeksi pitkään. Katso siinäkin vaiheessa kun lapsi huvittuneena mutta luottavaisena kysyy “mitä sinä isä tuijotat”. Hän hymyilee hieman ja kun hetki tulee ymmärrätte toisianne ilman sanoja. Silloin vastaat “näen sinut mutta tunnen koko maailman”. 

NikoEskelinen

Niko Eskelinen (47) on hyvinkääläinen opetusteknologian asiantuntija. Hän on kahden tyttären perheenisä, joka kuvaa katsovansa maailmaa kaupallisen humaanisti. Eskeliselle luottamus on yksi tärkeimmistä arvoista. Hän arvostaa faktoihin perustuvaa päätöksentekoa ja keskustelua.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu