Puoluepolitiikka – Suomen suurin pelikenttä

Tämä vuosi on todellakin ollut yllätysten vuosi.  

On ollut metsäpaloja, sotauhkia, ja kirsikkana kakun päällä jo pitkään jatkunut koronaviruspandemia. Tämän kaiken keskellä, myös oma uskoni politiikkaan on horjahtanut pahasti. Jatkuva vastakkainasettelu väsyttää, ja koen ettei tässä vastakkainasettelussa kukaan ole pysynyt pyhänä.  

Olen etsinyt poliittista kotiani pikkulapsesta saakka. Siinä välissä ehtii mielipiteet muuttumaan ja ajatukset kehittymään. Sen lisäksi yhteiskunnan tuoma paine olla jotain tiettyä mieltä ei helpota poliittisen kodin löytämistä. Puoluevalinta ei ole koskaan helppoa, varsinkin kaltaiselleni siniviherliberaalille feministille. Mikään puolue ei tunnu täyttävän kaikkea. Toisaalta halu päästä vaikuttamaan kansanedustajana vetää isompien puolueiden suuntaan, toisaalta taas halu olla puolueessa, joka jakaa omat arvoni 100%, vetää pienempien puolueiden luo. 

Olen ollut kokoomuksen jäsen 2018 elokuusta saakka. Innokas lukion ekaluokkalainen sai vihdoin omalta tuntuneen poliittisen kodin. Näiden muutaman vuoden aikana olen kokenut paljon poliittisella saralla. Olen ollut mukana piirihallituksessa, ollut viestintävastaavana, ollut mukana hyvinvointipoliittisessa johtoryhmässä ja päässyt myös puoluekokoukseen. Ja hetkeäkään en ole katunut. 

Liittyessäni puolueeseen, olin vielä vain viaton nuori nainen, jolla oli ehkä kolmekymmentä twitter-seuraajaa. Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut. Tällä hetkellä huomaan, että oppositioasetelma on vaikuttanut myös minun ulostuloihini. Vaikken haluaisi, olen silti joutunut tekemään kompromisseja arvojeni kanssa. Olen tehnyt kärkkäitä ulostuloja, joita olen saattanut seuraavana päivänä katua. Onpa mielipiteeni mikä tahansa, ei kukaan tunnu olevan tyytyväinen. Tämä on luonnollista, mutta siitä voi koitua myös ongelma. Jos ainoa keino päästä vaikuttamaan politiikassa on trumpmainen jatkuva kärjistäminen ja vastakkainasettelun lisääminen, niin asiallinen politiikanteko jää vain haaveeksi.  

Kun minut valittiin Kotkan nuorisovaltuuston puheenjohtajaksi, tein tietoisen valinnan jättää muita luottamustehtäviä pois. Jättäydyin pois piirihallituksesta sekä hyvinvointipolitiikan johtoryhmästä. Tehtävistä poisjättäytyminen tuntui aluksi todella pahalta. Kuitenkin jo päivää myöhemmin koin, että olen vapaampi kuin aikaisemmin. Vaikka käytännössä muutokset olivat pieniä, niin henkinen ero oli suurempi. Vasta nyt huomasin, kuinka voimakkaasti puoluepolitiikka voi vaikuttaa arkeen. 

Mielestäni politiikassa pelätään liikaa kiistää oman puolueen ajatuksia. Jos olet toisen jäsenen kanssa eri mieltä, niin johan sitä ollaan syntisistä syntisin. Voin itse suoraan myöntää, että en todellakaan jaa jokaisen kokoomuslaisen mielipiteitä. Jos nyt totta puhutaan, niin joskus yksittäisiä mielipiteitä saa hävetä silmät päästä. En yksinkertaisesti jaksa sitä, että joudun lähes viikoittain puolustelemaan sitä, kuinka yksittäisten henkilöiden linja ei ole aina koko puolueen linja. Onpa kyse perinnearvoista, feminismi-sanan vääryydestä tai muusta vastaavasta kurasta, minulla alkaa palaa pinna. Jokainen asiallisen kritiikin esittäjä kärsii näistä oman elämänsä jeesuksista, jotka luulevat puhuvansa “kansan äänellä”. En jaksa puolustaa enää yhtäkään omaan nilkkaansa potkijaa.  

Koronavuoden kohokohta on ollut maskipolitiikka. Tässä on aihe, joka saa tavallisenkin kansalaisen verenpaineen nousemaan. Maskipolitiikka on aihe, jossa kenenkään kädet eivät ole säilyneet puhtaina. Suomen maskipolitiikka on ollut niin kaoottista, että sitä ei voi edes sanoin kuvailla. Siinä on ollut pielessä kaikki, niin hallituksen, huoltovarmuuskeskuksen kuin valitettavasti myös opposition osalta. Maskipolitiikka on ollut kissa ja hiiri -leikkiä, ja jatkuvaa nälvimistä eduskunnan molemmista päistä. Onko tällä molemminpuolisella härnäämisellä saatu mitään hyvää aikaan maskien suhteen? Siis oikeasti?

Mielestäni on turha sanoa, että Suomi olisi totaalisesti epäonnistunut koronan hoidossa. Aina voi tehdä paremmin, mutta ainakin itse voin puhtain sydämin sanoa, että meillä tilanne on kansainväliseen tilanteeseen verrattuna todella hyvä. Nyt ei ole aika riidellä, vaan tehdä yhteistyötä. Me emme pääse koronavirusta karkuun, emmekä voi mennä aikakoneella viime kevääseen. Nyt meidän yhteinen tehtävämme on viruksen tuomien ongelmien sekä haittojen minimointi. Ja sitä emme pysty tekemään ilman yhteistyötä. En missään nimessä sano, etteikö hallituksen toimia pitäisi arvioida jatkuvasti – tottakai pitää. Demokratia ei toimi ilman oppositiota ja asioiden kriittistä tarkastelua. Perustuslakivaliokunnan työn tärkeys on korostunut entisestään. Vaikka tilanne onkin kriittinen, lakien noudattamista ei tule missään kohtaa unohtaa. Lait ovat tämänkin valtion perusta, ja sellaisena sen on myös pysyttävä. 

Jatkostani politiikassa en vielä tiedä. Nyt ainoat keskittymiseni kohteeni ovat ylioppilaskirjoitukset, sekä nuorisovaltuuston puheenjohtajuus. Pieni nollaus politiikan tekoon tekee varmasti hyvää. Joulukin on enää reilu kahden kuukauden päässä! Joten lähden siis lämmittämään glögini ja paistamaan joulutorttuni. Au revoir! 

Olivia Lahtinen

Hej! Olen Olivia Lahtinen, 18-vuotias kotkalainen. Päivät kuluu lukio-opiskeluissa, vapaa-aika taas yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Tällä hetkellä toimin myös Kotkan nuorisovaltuuston puheenjohtajana. Jos siulla on mitään kysyttävää, niin Twitteristä löydät mut helpoiten!

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu