Asevelvollisuus ja historia

Asevelvollisuus nousee aika ajoin julkisen keskustelun polttavaksi puheenaiheeksi Suomessa. Tyypillisesti tässä keskustelussa kiistellään asevelvollisuuden tarkoituksenmukaisuudesta ja oikeutuksesta. Siinä vaiheessa, kun argumentteina ryhdytään käyttämään nationalismia ja isänmaallisuutta joko asevelvollisuutta vastaan tai sen puolustamiseksi, keskustelun älyllinen sisältö on todennäköisesti valunut tyhjiin. Asevelvollisuuden ymmärtämiseksi tulisi kuitenkin nähdä vaivaa sen historiallisten lähtökohtien selvittämiseksi. Mistä asevelvollisuus on syntynyt ja miten se on ajan saatossa muokkautunut?

Varhaisin pohjoismainen asevelvollisuuden muoto oli viikinkiajan ledung. Se tarkoitti asemiesten, laivojen ja erinäisten elintarpeiden mobilisoimista usein merelle suuntautunutta sotaretkeä varten. Kyseessä ei ollut universaali velvollisuus, vaan miehiä, laivoja ja sotatarvikkeita koottiin suhteellisesti paikallistason yhteisöistä. Asemiehiksi valittiin sotakuntoisia ja vapaita miehiä; lapsia, vanhuksia, rampoja tai orjia ei sisällytetty ledung–laivastoihin. Eräät historioitsijat uskovat, että sellaiset alueet Ruotsissa kuten Tiundaland, Attundaland ja Fjädrundaland saivat nimensä sen mukaan, että nämä alueet kattoivat joko kymmenen, kahdeksan tai neljä ledung–piiriä nimeltä hund eli sata (myös Satakunnan maakunnan etymologia saattaa pohjautua samaan merkitykseen). Yksi tällainen piiri olisi toimittanut ledung–retkeä varten sata miestä ja neljä laivaa. Joskus 1100-luvun aikana ledung ilmeisesti kuihtui pois sotilaallisena instituutiona, ja sen asevelvollisuuselementti korvautui rahana maksettavalla kontribuutiolla. Ledung–laivastojen viimeinen voimannäyttö vaikuttaisi olleen Suomen valloittaminen Birger–jaarlin johdolla 1200-luvun puolivälissä.

Keskiajalla Ruotsiin kehittyi talonpoikien kollektiiviseen maanpuolustusvelvollisuuteen perustunut uppbåd eli nostoväki. Tämän termin etymologia vaikuttaisi johtavan Manner-Eurooppaan. Siellä oli keskiajalla käytössä feodaaliaateliston joukkopalvelus eli insurrectio. Tämän termin kantasana on latinankielisen verbin insurgere infinitiivi, joka tarkoittaa ylös nousemista (myös uppbåd merkitsee sanatarkasti nousevaa joukkoa). Keskiajan ns. bastardilatinassa tämän verbin supiininmuoto insurrectus kääntyi ulkoasuun insurrectio, mikä monissa nykykielissä tarkoittaa kansannousua. Alun perin kyse oli kuitenkin ritariaatelin velvollisuudesta ratsastaa asemiehineen kuninkaan tai keisarin avuksi, tyypillisesti ulkoisen tahon uhatessa valtakunnan turvallisuutta. Termi insurrectio oli käytössä lähinnä Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa ja sen lähialueilla, kuten Böömissä ja Unkarissa. Ranskassa vastaavasta ritariston maanpuolustusvelvollisuudesta käytettiin termiä arrière-ban. Nämä instituutiot säilyivät 1600-luvulle saakka, vaikkakin ne olivat jo tuolloin käytännössä korvaantuneet erilaisilla veroilla ja muilla rahasuorituksilla.

Ruotsissa, kuten myös Tanskassa, aateliston maanpuolustusvelvollisuus tarkoitti ratsupalvelusta (rusttjänst). Koska aatelisto kykeni varustamaan vain pienen joukon ratsastavia asemiehiä kruunun palvelukseen, asevelvollisuutta oli pakko laajentaa myös alempien säätyjen pariin. Kaupunkien porvareilla oli velvollisuus muodostaa omia miliisejään, mutta päävastuu asevelvollisuuden suorittamisesta lepäsi kuitenkin talonpoikien ja heidän muodostamansa nostoväen harteilla. Toisin kuin Kristofferin maanlaissa säädetty aateliston ratsupalvelus, talonpoikien nostoväki ei perustunut kirjoitettuun lakiin vaan kuninkaan saneluvaltaan. Historioitsija Olaus Magnus kuvasi Pohjoisten kansojen historiassa (1555), kuinka nostoväki käytännössä kutsuttiin aseisiin. Kuningas antoi käskyn nostoväen mobilisoinnista voudeille, jotka lähettivät matkaan viestikapuloin varustautuneita ratsulähettejä. Nämä lähetit laittoivat viestikapulan kiertoon talosta taloon merkkinä siitä, että joka talokunnan tuli lähettää kruunun palvelukseen aseella ja muutaman viikon muonatarpeilla varustautunut nostomies. Nostoväki ei ollut täysin universaali velvollisuus, sillä se koski vain iältään 15–40 -vuotiaita miehiä. Myös perheen ainoat elättäjät, kuten vaimonsa menettäneet yksinhuoltajaisät, oli tyypillisesti vapautettu nostoväkipalveluksesta. Nostoväkipalvelus oli rajoittunut myös maantieteellisesti ja ajallisesti. Nostomiehet itse katsoivat velvollisuudekseen palvella vain joitakin kuukausia; elonkorjuuaika oli ehdoton takaraja palvelukselle, sillä elintärkeät maataloustyöt olisivat muutoin jääneet tekemättä. Yleensä kruunu ymmärsi tämän realistisen aikarajoitteen, ja päästi nostomiehet palaamaan koteihinsa elonkorjuun aikaan. Maantieteellisesti nostomiehet eivät nähneet mitään syytä lähteä vieraille maille sotimaan vaan kokivat velvollisuudekseen ainoastaan oman maan puolustamisen. Kun Ruotsin kuninkaat ryhtyivät laajentamaan sodankäyntiään Baltian niemimaalle 1500-luvun puolivälin jälkeen, nostoväkijärjestelmä alkoi natista liitoksistaan. Osa nostomiehistä kieltäytyi lähtemästä sotaretkelle laisinkaan, kun taas osa Viroon tai Liivinmaalle päätyneistä nostomiehistä palasi omin luvin takaisin koti-Ruotsiin.

Nostoväen pohjalta luotiin 1600-luvun alussa ruotuväki, jota voi hyvällä syyllä pitää modernin varusmiesarmeijan esiasteena. Ruotuväkijärjestelmässä kruunun palvelukseen otettiin kustakin kymmenen talokunnan ruodusta yksi mies. Nämä nimetyt asevelvolliset kirjattiin ruotulistaan, mistä syystä järjestelmästä käytetään ruotsiksi termiä utskrivning. Ruotumies poikkesi nostomiehestä siinä, että hän oli aina käytettävissä asepalvelukseen, eikä hänen palveluksellaan ollut ajallisia tai maantieteellisiä rajoitteita. Rauhan aikana ruotumies toimi renkinä ruodun talokunnilla, jotka puolestaan sitoutuivat elättämään ruotumiestä ja tämän mahdollista perhettä. Yleensä ruotuihin valittiin naimattomia ja maalaisyhteisön kannalta vähemmän tarpeellisia nuorukaisia, mutta vastoin aikanaan vallinnutta yleistä käsitystä ruotuväki ei kuitenkaan toiminut minään irtolaisten tai pikkurikollisten kaatopaikkana. Paikallisissa maakuntarykmenteissä palvelleet ruotumiehet saivat kuukausittaista sotilaskoulutusta läheisissä kaupungeissa tai linnoissa, ulkomaille lähetetyt alokkaat puolestaan käytettiin joitakin viikkoja kestäneen peruskoulutuksen lävitse muutamassa tarkoitusta varten erikseen osoitetussa rykmentissä, kuten esimerkiksi Tukholman henkirykmentissä (Livsregiment). Suomalaiset ruotumiehet koulutettiin tyypillisesti Viron ja Liivinmaan sotaleireissä.

Kustaa Aadolfin ja Kaarle Kustaan valloitussotien aikana 1600-luvun puolivälissä kotimainen ruotuväki muodosti ulkomailla sotineen armeijan etujoukon sekä täydennysreservin. Saksan sotakentillä kolmikymmenvuotisessa sodassa taistellut ruotsalaisarmeija koostui silti pääosin värvätyistä ammattisotilaista, ja hyvästä syystä. Värvätyt joukot pystyttiin mobilisoimaan nopeasti, eikä niitä ollut pakko pitää aseissa jatkuvasti vuodesta toiseen. Värvätyt sotilaat olivat tyypillisesti myös sodan ammattilaisia, mikä teki heistä ruotumiehiä laadullisesti parempia. Palkkasotureiden uskollisuus ei ollut kyseenalaista, mutta heidän sotapalveluksensa perustui silti sopimukseen eikä maanpuolustusvelvollisuuteen. Jos värvättyjen sotilaiden palkat olivat pitkään rästissä, he saattoivat mennä istumalakkoon tai ryhtyä jopa avoimeen sotilaskapinaan. Vuonna 1635 kapinoivat saksalaisupseerit jopa ottivat kansleri Axel Oxenstiernan panttivangikseen ja pakottivat Oxenstiernan allekirjoittamaan ns. ruutitynnyrisopimuksen, jossa kansleri sitoutui lisäämään palkkaupseerien rahallisen kompensoinnin Ruotsin mahdollisiin rauhanehtoihin.

Kolmikymmenvuotisen sodan aikana Ruotsi oli pitkälti kyennyt kasaamaan värvättyjen joukkojensa ylläpidon saksalaisten ruhtinaskuntien ja säätyjen niskoille. Köyhällä Ruotsilla ei kuitenkaan ollut sellaisia rahallisia resursseja, että se olisi kyennyt pitämään yllä suurikokoista ammattiarmeijaa myös rauhan aikana. Vuonna 1680 yksinvaltiaan asemaan noussut kuningas Kaarle XI ryhtyi siten järjestelemään asevoimia Ruotsissa vallinneen luontaistalouden ja sen olosuhteiden mukaiseksi. Ruotuväki järjestettiin uudelleen ruotujakolaitoksen (indelningsverket) periaatteella. Siinä valitut maatilat sitoutuivat ylläpitämään pysyvästi yhtä tai useampaa sotilasta vastineeksi erinäisistä verovapauksista. Käytännössä talollinen vastasi sotilaan varustamisesta ja aseistamisesta ja sotilas itse elätti itsensä ja perheensä viljelemällä tilasta erotettua sotilastorppaa. Sotilaan ammatti ja sotilastorppa saattoivat myös periytyä sukupolvelta toiselle.

Ruotujakolaitos toimi oivallisesti rauhan aikana sekä silloin, kun sotaisa kuningas Kaarle XII saattoi käydä Pohjan sotaa valtakunnan rajojen ulkopuolella. Kun venäläiset joukot Poltavan tappion jälkeen vyöryivät itärajan ylitse Suomeen, järjestelmä ajautui kriisiin. Jokainen viholliselle menetetty maatila ja kylä heikensi Ruotsin kruunun mahdollisuuksia täydentää sotajoukkojaan ja säilyttää armeijan miesvahvuus. Mitä suurempi osa valtakunnan itäosasta päätyi venäläisten hallintaan, sitä alivoimaisemmaksi Ruotsin armeija kävi. Myöhemmissä 1700-luvun sodissa sekä 1800-luvun alun Suomen sodassa ruotujakolaitosarmeijaa piti jatkuvasti täydentää ylimääräisillä sotaväenotoilla. Pohjan sodassa ja Suomen sodassa kruunu herätti henkiin myös muinaisen nostoväen sissisodan harjoittamiseksi venäläisiä maahantunkeutujia vastaan.

Vuonna 1873 Ruotsin valtiopäivät totesivat ruotujakolaitoksen aikansa eläneeksi ja korvasivat sen yleisellä asevelvollisuudella (värnplikt). Viisi vuotta myöhemmin myös Venäjän hallitsemassa Suomen suuriruhtinaskunnassa säädettiin asevelvollisuuslaki. Vaikka asevelvollisuus koski kaikkia 21 vuotta täyttäneitä miehiä, kaksi vuotta kestäneeseen aktiivipalvelukseen valittiin arpomalla vain osa. Loput asevelvolliset muodostivat pelkän reservin ja osallistuivat vuosittain kertausharjoituksiin. Venäläinen asevelvollisuus ei osoittautunut pitkäikäiseksi instituutioksi: ensimmäiset kutsunnat pidettiin vasta vuonna 1881, ja vain kaksikymmentä vuotta myöhemmin koko järjestelmä lakkautettiin keisarikunnan sisäisen kuohunnan seurauksena ja korvattiin verolla. Kaksikymmentä vuotta kestänyt asevelvollisarmeija oli Venäjän muista sotajoukoista erillinen kokonaisuus, jonka lojaliteetti kohdistui Venäjän tsaariin tämän roolissa Suomen suuriruhtinaana.

Historia osoittaa, ettei suomalaisessa asevelvollisuudessa ole ollut kyse nationalismin möröstä eikä toisaalta myöskään isänmaallisesta kunnia-asiasta. Asevelvollisuus on ollut monisatavuotisen historiansa aikana lähinnä olosuhteiden sanelema pragmaattinen järjestely, ja usein vain epäihanteellinen vaihtoehto muille, joko vähemmän toivotuille tai vaikeammin tavoitettaville ratkaisuille. Asevelvolliset ovat olleet resurssi, jonka valtiollinen esivalta on luovuttanut asevoimiensa käytettäväksi, eivät muuta.

Nykyinen asevelvollisuusjärjestelmämme perustuu vuonna 1919 säädettyyn väliaikaislakiin, joka muutettiin pysyvään muotoon kolmea vuotta myöhemmin. Nykyinen asevelvollisuusjärjestelmä on siis lähes satavuotias ja lähestyy jo sitä samaa ikää, jossa sen edeltäjät, nostoväki ja ruotujakolaitos, alkoivat olla oman toimintakykynsä ja tarkoituksenmukaisuutensa loppupäässä.

Asevelvollisuuden mukautuminen oman aikansa olosuhteisiin on historian valossa väistämätöntä kehitystä.

[Julkaistu 30.9.2018 blogissa Skeptinen alkemisti: Asevelvollisuus ja historia.]