Mao ja sotataito

Mao Zedongin nimi liitetään sotataidon saralla kirjaseen Sissisodankäynnistä (1937), joka on sissisodankäynnin raamattuna jopa tunnetumpi kuin Ernesto ”Che” Guevaran La Guerra de Guerrillas vuodelta 1961. Maon Sissisodankäynnistä on kuitenkin tiivistelmä tai tislaus hänen aiemmasta ja kokonaisesta sotatieteellisestä tuotannostaan, jota ei länsimaissa ole hyvin tunnettu. Avaramman ikkunan Maon laajempaan sotilaalliseen ajatusmaailman tarjoaa Kiinan kansantasavallan englanniksi kääntämä ja julkaisema kokoelma Selected Military Writings of Mao Tse-Tung (1963). Allekirjoittaneen omistukseen teos päätyi Maanpuolustuskorkeakoulun Maurinkadun kirjaston poistohyllystä, minne se puolestaan oli kulkenut Yhdysvaltojen kautta. Sisällysluettelon alkusivulla on Yhdysvaltain oikeusministeriön leima, jonka mukaan kirja on tarkastettu ja rekisteröity, mutta että Yhdysvaltain hallitus ei virallisesti hyväksy sen sisältöä.

Kokoelma sisältää Maon sotataidollisia kirjoituksia vuosien 1928 ja 1949 väliltä, mikä yli kaksikymmentä vuotta pitkä aikajana edellyttää lukijalta jonkinlaista Kiinan sotahistorian laajemman kontekstin tuntemusta. Kokoelman kaksi ensimmäistä tekstiä (Why is it that Red Political Power Can Exist in China, The Struggle in the Chingkang Mountains, kumpikin vuodelta 1928) on kirjoitettu tilanteessa, jossa Kiinan kommunistinen puolue oli lyöty köysiin. Kiinan tasavallan perustaneen Sun Yat-senin ideologista perintöä vaalineiden kommunistien ja kansallismielisen Kuomintang–puolueen välillä oli vallinnut väkinäinen rauha, joka kuitenkin rikkoutui Kuomintangin käännyttyä Shanghain ja eräiden muiden kaupunkien hallintaansa ottaneita kommunisteja vastaan huhtikuussa 1927. Kommunistien urbaanit järjestöt hävitettiin Kuomintangin puhdistuksessa lähes kokonaan, ja heidän oli paettava sisämaan vaikeakulkuisille turva-alueille Fujianin erämaahan ja Jianggangshanin (Chingkang) vuoristoon.

Nämä olosuhteet saivat Maon pohtimaan kommunistisen liikkeen sotilaallisen menestyksen mahdollistavia tekijöitä. Tärkeä tekijä oli paitsi kaupunkien työläisväestön ja maaseudun talonpoikien niin myös Kiinalle ominaisen pienituloisen keskiluokan tuki kommunistien taistelussa maanomistajien luokkaa ja ulkomaalaisten imperialistien käskyläisiä (compradors) vastaan. Pelkkä hajanainen sissisota ei mahdollistaisi voittoa: ”Jos meillä on vain paikallisia punakaartilaisia mutta ei lainkaan vakinaista puna-armeijaa, emme pysty taistelemaan vakinaista valkoarmeijaa vaan pelkkää maanomistajien nostoväkeä vastaan.” Eräs suuri haaste vakinaisen armeijan muodostamisen tiellä oli sotilasmateriaalin epäyhteismitallisuus. Kommunistien sotavoima koostui toisaalta aiempien yksiköiden kaadereista ja vakiintuneiden tukialueiden talonpojista sekä toisaalta uusien raja-alueiden talonpojista ja puolta vaihtaneista sotavangeista. Kirjoitushetkellä jälkimmäiset kaksi ryhmää muodostivat ahtaalle ajettujen kommunistien sotavoiman enemmistön, mikä ei ollut Maon mielestä toivottava tai pitkään siedettävä asiantila. Erityisesti Maoa huoletti se, että kommunistinen armeija saattaisi päätyä koostumaan talonpoikien ja työläisten sijaan pelkästä ”ryysyproletariaatista”, mikä yhteiskunnan alimpaan irtolaiskerrokseen viittaava halveksiva termi oli kotoisin Karl Marxin kirjoituksista. Heterogeenisen ihmismateriaalin lisäksi kommunistien sodankäyntiä haittasi aseiden eli ensisijaisesti kiväärien puute.

Koettelemuksen seurauksena Mao tarttui havaitsemiinsa puolueen ideologisiin epäkohtiin joulukuussa 1929 julkaistussa myllykirjeessään (On Correcting Mistaken Ideas in the Party). Suurin ideologinen virhe oli omaksua liian sotilaallinen näkemys kommunistien sodasta Kuomintangia ja sotalordeja vastaan. Jos kaiken toiminnan näki vain sotilaallisten tavoitteiden kautta, unohti sen tosiasian, että puna-armeija (tuossa vaiheessa käytännössä vain niin sanottu 4. armeija) oli toteuttamassa yhteiskunnallista vallankumousta eikä vain voittamassa sotaa. Muu virheellinen ajattelu ilmeni muun muassa ”ultrademokratiana” ja ”absoluuttisena yhdenvertaisuusaatteena.” Haitallisia esimerkkejä jälkimmäisestä oli se, että ratsain liikkuvia upseereja paheksuttiin elitisteinä (vaikka kyse oli vain sotilaallisesta tarkoituksenmukaisuudesta) ja että kantokuormia haluttiin jakaa tarkasti tasan ottamatta huomioon kantajien ikää, kokoa tai terveyttä. Individualismin harha vaivasi erityisesti puolta vaihtaneita sotavankeja ja loikkareita, jotka kuvittelivat olevansa puna-armeijassa ”vain töissä”, eivätkä sisäistäneet uutta rooliaan yhteiskunnallisen vallankumouksen toteuttajina.

Vain kuukautta edellisen myllykirjeen jälkeen Mao kohdisti kritiikkinsä puolueen tulkintaan vallankumouksellisesta ideologiasta (A Single Spark Can Start a Prairie Fire, tammikuu 1930). Monet keskuskomiteassa olivat sitä mieltä, että kommunistien ei tulisi aloittaa keskitettyä hyökkäystä Jiangxin provinssin valloittamiseksi vaan turvautua sen sijaan hajautettuun ja pitkäkestoiseen sissisotaan kaikilla rintamalohkoilla. Keskuskomiteassa ajateltiin, että jatkuva matalan intensiteetin sissisota levittäisi hiljalleen kommunistista ideologiaa kansankerrosten pariin ja johtaisi ajan myötä vääjäämättömään yhteiskunnalliseen vallankumoukseen koko Kiinassa – juuri tällaiseen yhteiskunnallisen evoluution teleologiaan marxilainen historiankäsitys alun perin perustuikin. Mao kyseenalaisti tämän näennäisesti puhdasoppisen marxilaisen ortodoksian Kiinan poikkeuksellisilla olosuhteilla. Toisin kuin Euroopan maat, Kiina oli puolikolonialistinen maa, josta useat eri imperialistiset tahot kilpailivat samanaikaisesti. Kolonialismi ja imperialismi heijastuivat valtaapitävään luokkaan, jonka eri ryhmittymät (Kuomintang ja sotalordit) sotivat toisiaan vastaan. Tämän ”sotkuisen sodankäynnin” seurauksena Kiinassa ei ollut yhtä ainoaa vallanpitäjää, jota syrjäyttää yhteiskunnallisella vallankumouksella. Kommunistien oli toisin sanoen käytettävä hyväkseen valtaa pitävien taantumuksellisten voimien sisäisiä ristiriitoja ja voitettava sota yksi provinssi kerrallaan. Heikosti puolustettu Jiangxi Etelä-Kiinassa oli sotilaallisesti looginen kohde tällaiselle kommunistien systemaattiselle sodankäynnille.

Maon kirjoituksissa on pitkä siirtymä tammikuusta 1930 joulukuuhun 1936. Väliin jääneiden kuuden vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua paljon. Kommunistien asema oli romahtanut Jiangxissa, ja vuonna 1934 he olivat joutumaan lähtemään niin sanotulle pitkälle marssille Pohjois-Kiinaan. Vaivalloinen läntinen kiertotie vei kommunistit Huanin, Guizhoun, Sichuanin ja Gansun kautta uudelle tukialueelle Shanxiin. Kommunistien murtautuessa ulos piiritetystä Jiangxista heidän miesvahvuutensa oli ollut 130 000 taistelijaa, mutta vain noin kahdeksantuhatta pääsi lopulta Shanxiin. Näissä olosuhteissa Mao ryhtyi pohtimaan vallankumouksellisen sodankäynnin strategisia haasteita (Problems of Strategy in China’s Revolutionary War, joulukuu 1936).

Maon kriittisen luennoinnin lähtökohta oli se, että kommunistit eivät käyneet ainoastaan sotaa, vaan että he kävivät nimenomaan vallankumouksellista sotaa, ja että he kävivät sitä ”puolikolonialistisen ja puolifeodaalisen” Kiinan erityislaatuisissa olosuhteissa. Onnistunut strategia edellytti sotahistorian sekä sodan lainalaisuuksien tuntemusta ja, mikä vielä tärkeämpää, niiden opetusten kriittistä soveltamista kiinalaisen vallankumoussodan oloihin. ”Sodan ohjaamisen lait ovat taito uida sodan meressä”, Mao tiivisti ajatteluaan metaforaksi. Tässä joulukuun 1936 tekstissä tuli vahvasti esille Maon marxilaisen dialektiikkaan perustunut ajattelu. Mao näki dialektiikkaa kommunistisen puolueen itsensä sisällä, missä ”vasemmistolainen” faktio oli ajanut liian rämäpäistä yhteiskunnalliseen vallankumoukseen tähdännyttä sissisodan politiikkaa, minkä seurauksena kommunistien ote etelästä oli menetetty, ja jossa vastaavasti ”oikeistolainen” siipi oli erheellisesti haastanut Kuomintangia pelkillä konventionaalisen sodankäynnin keinoilla, mikä puolestaan oli johtanut raskaisiin miestappioihin materiaalisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Marxilainen dialektiikka näkyi myös Maon sotataidollisessa ajattelussa. Siirryttyään Pohjois-Kiinaan kommunistit olivat päässeet sikäli edulliseen maantieteellisen asemaan, että heidän ”tukialueensa” olivat pinta-alaltaan laajoja ja uhattuja vain yhdestä tai kahdesta ilmansuunnasta (toisin kuin Jiangxissa, missä heidät oli piiritetty joka suunnalta). Tällöin syntyi tilanne, jossa kommunisteilla oli käytettävissään sekä ”sisälinjoja” (joista käytetään sotatieteessä myös ”operaatiolinjojen” termiä) että ”ulkolinjoja.” Edellisiä käytettiin strategisiin vetäytymisiin, jälkimmäisiä vastahyökkäyksiin. Maon ajattelussa nämä linjat edustivat dialektiikkaa sissisodan ja liikkuvan sodankäynnin välillä. Onnistunut vallankumouksellinen sodankäynti löysi Maon mukaan synteesin näiden kahden väliltä, jolloin epävakinaisten joukkojen sissisotaa vaihdeltiin olosuhteiden mukaan vakinaisempien joukkojen liikkuvaan sodankäyntiin. Siinä tilanteessa, mikä vallitsi Kiinan sisällissodassa vuonna 1936, kommunistien paras strategia oli tavoitella sissisodan ja liikkuvan sodankäynnin yhdistelmällä ”tuhoamistaisteluita”, joiden avulla kommunistit saattoivat täydentää arsenaalejaan kaapatuilla aseilla ja miesvahvuuttaan vangituilla Kuomintangin sotilailla.

Kokoelman seuraava kirjoitus on toukokuulta 1938. Tänä aikana Kiinan sisällissota oli muuttunut kansalliseksi puolustussodaksi maahan hyökännyttä Japania vastaan. Ulkoinen uhka oli ajanut kommunistit ja Kuomintangin väkinäiseen pakkoliittoon. Kuten Rana Miller on todennut erinomaisessa kirjassaan China’s War with Japan 1937–1945: The Struggle for Survival (Penguin, 2014), Japanin perivihollinen oli Kuomintang, jonka kiinalaiskansallinen ja antikolonialistinen ideologia haastoi japanilaisten oman narratiivin eurooppalaisten ja amerikkalaisten siirtomaaisäntien kukistamisesta Japanin johtaman ”Suur-Aasian yhteismenestyssfäärin” (jap. Dai Toa Kyoeikein) puitteissa. Pohjoisen kommunistit, joiden selustassa oli Neuvostoliiton kontrolloima ja Japanin kannalta strategisesti riskialtis Mongolia, olivat japanilaisille vihollisena vasta toissijainen. Japani oli silti kommunisteille ideologinen imperialistinen vihollinen, jonka kyky sodankäyntiin oli pelottava. Sisällissodassa kommunistit olivat sotineet Kuomintangin jalkaväendivisioonia vastaan; nyt heillä oli vastassaan moderni vihollinen, jonka asevoimaan kuului jalkaväen lisäksi kenttätykistöä, panssarivaunuja ja lentokoneita.

Mao aloitti toukokuun 1938 kirjoituksensa (Problems of Strategy in Guerrilla War Against Japan) yksiselitteisellä maksiimilla: ”Vastarintasodassa Japania vastaan vakinainen sodankäynti on ensisijaista ja sissisodankäynti toissijaista.” Japanin invaasio vaikuttaa toisin sanoen työntäneen Maon aiemmin kritisoimaansa kommunistisen puolueen ”oikeaan” laitaan. Mao kuitenkin löysi synteesin painottamalla sissisodan merkitystä strategisena ratkaisuna, joka tähtäsi oman sotavoiman säilyttämiseen ja vihollisen joukkojen tuhoamiseen. Onnistunut strateginen sissisota edellytti kykyä voittaa ja säilyttää sotilaallinen aloitekyky. Yhtä lailla tärkeää oli kyetä hajauttaa ja keskittää sissijoukkoja strategisten olosuhteiden vaihteluiden mukaan, mikä liittyi suorasti tarpeeseen koordinoida sotilaallista toimintaa vakinaisten joukkojen kanssa vihollisen linjojen takana, yhteiskampanjoissa sekä yksittäisissä taisteluissa. Mao kiinnitti esseessään erityistä huomiota tukialueisiin, joiden merkitys tulisi korostumaan pitkittyneessä sodankäynnissä teknologisesti ja laadullisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Mao erotti maaston perusteella kolmenlaisia tukialueita tasangoilla, vuoristoissa sekä järvi- ja joensuualueilla. Ideaali tukialue sijaitsi vuoristossa, missä useimmat kommunistien tukialueet sijaitsivatkin Japania vastaan käydyn sodan aikana. Tasankojen tukialueet olivat luonnollisesti suojattomia, mutta niitä saattoi silti käyttää väliaikaisesti ja pienempien osastojen huoltamiseksi. Kesällä korkea kasvusto tarjosi tasangoilla lisäsuojaa, kun taas talvella niitä halkovat joet jäätyivät ja muuttuivat oivallisiksi kulkuväyliksi. Mao kritisoi sitä, etteivät kommunistit olleet vielä tarpeeksi pohtineet ja kokeilleet vesistöalueiden käyttöä tukialueina, vaikka Kiinan sotahistoria tarjosi esimerkkejä jokirosvojen ja muiden vesillä liikkuneiden lainsuojattomien onnistuneesta sissisodankäynnistä. Suistojen hylkiminen tukialueina johti myös siihen, että kommunistit käytännössä tarjosivat japanilaisille mahdollisuuden rakentaa rauhassa omia vesistötukikohtiaan. Tukialueiden suuri strateginen merkitys oli siinä, että niiden olemassaolo tarjosi mahdollisuuden siirtyä jossain vaiheessa sissisodasta liikkuvaan sodankäyntiin vakinaisten joukkojen voimin. Japania, kuten Kuomintangia, ei voinut kukistaa pelkillä sissisodankäynnin metodeilla.

Kirjoituskokoelman pisimmässä esseessä (On Protracted War, toukokuu 1938) Mao pohti sitä todennäköiseltä vaikuttavaa skenaariota, että sodasta Japania vastaan tulisi pitkittynyt kamppailu. Tähän kehityksen johti Maon mukaan Japanin ja Kiinan rakenteellinen epäsymmetria. Japani oli kehittyneen teollisuuskapasiteetin omaava imperialistinen sotilasvaltio, jonka hallinto oli keskitettyä. Kiina oli puolestaan sisäisesti hajanainen ”puolikolonialistinen ja puolifeodaalinen” kansakunta, jonka elinkeinoelämä nojasi voittopuolisesti maatalouteen. Toisaalta taas Japanin heikkoutena olivat sen rajallinen väestö ja imperialistisen luokkayhteiskunnan sisäiset ristiriidat, kun taas Kiinan vahvuus oli sen suuressa väestössä ja väistämättömässä kehityksessä kohti modernia sosialistista valtiota teollistumisen kautta. Maon hahmottelemassa voiton strategiassa oli kolme vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa kiinalaiset (myös Kuomintangin kanssa liittoutuneet kommunistit) kärsivät raskaita miestappioita ja aluemenetyksiä. Sitkeä sissisota kuitenkin kääntää tämän trendin sodan ensimmäisessä vaiheessa ja kärjistää sisäisiä luokkaristiriitoja yhä suurempia menetyksiä kärsivässä Japanissa. Toisessa vaiheessa tämä trendi jatkuu kiinalaisten kasvattaessa sissisotansa mittakaavaa ja hallitsemiensa selusta-alueiden kykyä tuottaa sodankäynnin materiaalisia resursseja. Tämä toinen vaihe tulee olemaan pitkittyneen sodan kaikkein pitkäkestoisin, mutta sen seurauksena Kiina nousee altavastaajan asemasta, kun taas Japani puolestaan menettää aiemman yliotteensa. Viimeisessä kolmannessa vaiheessa kiinalaiset siirtyvät sissisodasta strategiseen vastahyökkäykseen ja ajaa japanilaiset pois ensisijaisesti konventionaalisen sodankäynnin menetelmin. Voitolla oli Maon mukaan kuitenkin edellytyksensä eli kiinalaisen sotalaitoksen ja sen sotavälineistön modernisointi. Aseteknologia olikin kiinnostavasti aihepiiri, josta Maolla ei ollut mitään syvällistä näkemystä tai voimakasta mielipidettä. Kenttätykistön, taisteluvaunujen ja ilmavoimien puutteet olivat asia, jota Mao ei juurikaan käsitellyt kommunistien näkökulmasta. Vuonna 1938 Mao elätteli toivetta, että kansainvälinen tilanne kääntyisi Kiinan eduksi ja että kommunistit saisivat erillistä materiaalista tukea erityisesti Neuvostoliitosta.

Vielä samana vuonna Mao jatkoi pitkittyneen sodankäynnin problematiikan pohtimista (Problems of War and Strategy, marraskuu 1938) ja vahvisti sen aiemman päätelmän, että Japanin voittamiseksi tavanomaisen sodankäynnin tuli olla ensisijaista ja sissisodan vasta toissijaista. Sikäli, kun sissisodalta saattoi odottaa mitään positiivisia tuloksia, sen tuli olla täysin Kiinan kommunistisen puolueen ohjauksessa. Vain kommunistit kykenivät Maon mukaan luomaan poliittisella ja kulttuurisella valistustyöllään sellaisen yhteiskunnallisen ekosysteemin, jossa sissisota säilyisi, vahvistuisi ja laajenisi.

Kokoelmassa tapahtuu harppaus marraskuusta 1938 toukokuuhun 1941, jolloin Euroopassa oli jo syttynyt suursota Saksan ja länsiliittoutuneiden välille. Kiinassa sotilaallinen tilanne oli ottanut takapakkia, kun Kuomintang oli ryhtynyt laajaan sotilaalliseen kampanjaan pohjoisen kommunisteja vastaan, mitä tilannetta Mao avasi kirjoituksessaan (Conclusions on the Repulse of the Second Anti-Communist Onslaught, toukokuu 1941). Kommunistisen puolueen keskuskomitealle osoitetussa muistiossa Mao painotti sodan dialektista luonnetta. Kiina kärsi Maon mukaan kahdesta ristiriidasta: kansallisesta ristiriidasta Japanin kanssa ja sisäisestä ristiriidasta Kiinan yhteiskuntaluokkien välillä. Olosuhteiden pakosta kommunistien oli priorisoitava ensimmäinen ristiriita ja käytävä sotaa ensisijaisesti japanilaisia vastaan. Tehokkain keino torjua Kuomintang oli sen oman sisäisen ristiriidan kärjistäminen suurmaanomistajien ja ”kansallisen porvariston” välillä. Kommunistien tuli vastaavasti pitää kiinni omasta kansallisen yhtenäisyyden politiikastaan, jossa sotaa Japania vastaan käytiin puolue- ja luokkaerojen ylitse. Vallankumouksen aika ei ollut vielä.

Lokakuussa 1942 Mao pohti Euroopassa käydyn sodan dramaattista suunnanmuutosta (The Turning Point in World War II). ”Punainen Verdun” eli Stalingradin taistelu oli katkaissut saksalaisten voittoputken ja kääntänyt sodan suunnan Neuvostoliiton ja liittoutuneiden eduksi. Hitlerin suuri strateginen virhe oli ollut edetä liian syvälle Neuvostoliittoon, jolloin Stalingradiin oli muodostunut suuri ansa. Hitler ei tunnistanut epäsuhtaa tavoitteittensa ja voimansa välillä, minkä seurauksena hänen sotansa oli tuomittu epäonnistumaan. ”Kun kantopuolaa ei ole sidottu kummastakin päästä, taakka liukuu pois kyydistä”, Mao maalaili kiinalaisen sananlaskun avulla. Stalingradin tappiota tulisi seuraamaan Kaukoidässä myös japanilaisen fasismin epäonni, Mao ennusti. ”Kaikkien niiden, joilla on ollut pessimistinen käsitys maailmantilanteesta, tulisi muuttaa katsantoaan”, Mao päätti pohdiskelunsa.

Kokoelmakirjan viimeiset kirjoitukset käsittelevät maailmansodan jälkeisiä vuosia, jolloin Kuomintangin ja kommunistien sisällissota puhkesi uudestaan käyntiin täydellä voimalla. Nyt asetelmat olivat kuitenkin muuttuneet. Kuomintangilla oli Yhdysvaltain vahva sotilaallinen ja taloudellinen tuki, ja toisaalla myös kommunistit saivat aiempaa enemmän apua Neuvostoliitolta, jonka omat joukot miehittivät Japanilta vallattua Mantšuriaa ja Pohjois-Koreaa. Lukuisista vuosien 1945 ja 1949 välillä laadituista lyhyistä kirjoituksista kannattaa tehdä muutama erityinen nosto. Periaatteessa kommunistit noudattivat valtataistelussaan Kuomintangia kanssa samoja strategisia periaatteita kuin sodassa Japania vastaan. Kantavana ohjeena oli keskittää ylivoimaa vihollista vastaan ja tuhota sen prikaatit yksi kerrallaan (Concentrating a Superior Force to Destroy the Enemy One by One, syyskuu 1946). Tällä strategialla pyrittiin nopeiden tuhoamistaisteluiden (annihilation) sodankäyntiin, ja se oli siten variaatio saksalaisen sotatieteilijä Hans Delbrückin (1848–1929) hahmottelemasta kulutus- ja tuhoamissodan dialektiikasta. Vuonna 1947 Mao täsmensi kommunistien suurstrategiaa operaatiotaidon alatasolla (Strategy for the Second Year of the War of Liberation, syyskuu 1947). Ensimmäisenä ohjeistuksena oli hyökätä ensin eristäytyneitä ja hajautettuja vihollisosastoja vastaan ja jättää suuret muodostelmat toistaiseksi rauhaan. Vastaavasti kommunistien tuli vallata pieniä kaupunkeja ensin ja jättää suuret asutuskeskukset yhä viholliselle. Tavoitteena ei ollutkaan maapinta-alan valtaaminen vaan vihollisen sotilaallisen voiman heikentäminen. Taisteluihin tuli ryhtyä vain ylivoiman turvin ja hyvin valmistautuneina. Voiton jälkeen viholliselta olisi otettava saaliiksi kaikki liikenevät aseet, ja suurin mahdollinen määrä sotavankeja tulisi siirtää kommunistien riveihin. Tuhoamistaisteluiden tavoitteena ei siten ollut mikään verilöyly tai joukkotuhonta, sillä se olisi vain riistänyt kommunisteilta mahdollisuuden täydentää rivejään Kuomintangin sotilailla.

Kuomintangin sotilaiden kasvava virta kommunistien armeijaan (josta oli vuodesta 1947 lähtien ryhdytty käyttämään nimitystä Kansan vapautusarmeija) asetti paineita poliittiseen koulutukseen. Yksi Kiinan kommunistien erikoisuus oli armeijan sisäinen demokratia (The Democratic Movement of the Army, tammikuu 1948; On the Great Victory in the Northwest and on the New Type of Ideological Education Movement in the Liberation Army, maaliskuu 1948). Tämä ei tarkoittanut huutoäänestystä siitä, mihin suuntaan seuraavaksi hyökättäisiin, vaan enemmänkin rivisotilaiden johdonmukaista itsevalvontaa ja systeemikritiikkiä. Tämä demokratia tiivistyi kahteen käytäntöön ”ristiriitojen vuodattamisesta” sekä ”kolmesta tarkistuksesta.” Edellisessä sotilaat tunnistivat riveistään aiempia luokkavihollisia ja pakottivat nämä puhdistautumaan itsekritiikillä. Tämän jälkeen armeijan sisäinen luokkaristiriita tuli lopullisesti käsitellyksi. Jälkimmäisessä käytännössä esimiehet ja mahdollisuuksien mukaan sotamiehet itse tarkistivat miehistön luokkataustan sekä seurasivat velvollisuuksien täyttämistä ja taistelutahtoa. Maon armeijassa ei siten ollut tarvetta millekään kiinalaiselle NKVD:lle tai muulle poliittista ortodoksiaa vartioivalle turvallisuusapparaatille, sillä sotilaat hoitivat tämän sääntelyn itse. Edes upseerit eivät olleet turvassa sotilaiden ilmiannoilta ja kritiikiltä.

Vuoden 1948 lopulla Mao teki tiliä kommunistien toteuttamasta strategiasta ja piti sitä onnistuneena (Carry the Revolution Through to the End, joulukuu 1948). ”Vastavallankumouksellinen sota” oli alkanut vuonna 1945 Kuomintangin taistelukenttämenestyksellä, joka oli nojautunut pitkälti Yhdysvaltain materiaaliseen apuun. Toteuttamalla aiemmassa sisällissodassa ja Japania vastaan käydyssä sodassa kehitettyä kolmiportaista strategiaansa kommunistit olivat aluksi ottaneet joustavasti vastaan Kuomintangin iskuja, minkä jälkeen he olivat itse siirtyneet vähitellen vastahyökkäykseen. Sodan viimeisessä vaiheessa oli korostunut Kansan vapautusarmeijan tehostunut kyky konventionaaliseen sodankäyntiin, mistä todistivat kommunistien kasvanut tykistövoima sekä heidän kykynsä käydä ja voittaa asemataisteluita. Keskuskomitealle osoitetussa sähkeessä Mao avasi vuoden 1949 puolella sisällissodan voittamisen problematiikkaa (Turn the Army into a Working Force, helmikuu 1949). Paisunut Kansan vapautusarmeija oli asteittain muutettava miehitys- ja hallinnointijoukoksi. Maon hahmottelema työkenttä oli valtaisa. Armeijan kouluttamien kaaderien oli rakennettava suhteita entisiin Kuomintangin kannattajiin ja porvareihin, organisoitava ja johdettava ammattiliittoja ja nuorisojärjestöjä, johdettava joukkoviestintää ja järjestettävä massoille asianmukaista ideologista koulutusta. Tässä vaiheessa Maon prinsiipit muuttuivat sotataidosta politiikanteon ja hallitsemisen taidoksi.

Maon sotataidolliset kirjoitukset eivät juuri käy taktiikan tai operaatiotaidon oppikirjasta, mutta niiden strateginen ulottuvuus on ollut sovellettavissa myöhempiin sissisotiin Indokiinassa, Algeriassa ja Väli-Amerikassa. Historioitsijan silmään pistää Maon sotataidollisessa ajattelussa selkeimmin toistuvat viittaukset marxilaiseen ajatusmaailmaan. Mao ei nähnyt pelkästään kommunistien käymää sotaa marxilaisena vallankumoussotana, vaan hän erotti luokkaristiriitoja myös Kuomintangin ja Japanin keisarikunnan sisällä. Marxilaisen tavoin Mao myös hahmotti sotilaalliset ja strategiset haasteet dialektiikan kautta. Kirjoituksissa vilisee viittauksia yhtäällä hyökkäyksen ja puolustuksen sekä toisaalla kulutussodan ja tuhoamistaisteluiden ristiriitaan. Vaikka Maoa pidetään juuri sissisodan apostolina ja artikuloijana, hänen sotataidollinen kirjallisuutensa kuitenkin alleviivaa hänen jatkuvaa ja levotonta synteesin etsintäänsä dialektisten ääripäiden välillä. Maon sotataidossa dialektiset ääripäät olivat sissisota ja tavanomainen sodankäynti, joita Mao ja vallankumouksellista sotaa käyneet kommunistit yrittivät vaihtelevissa olosuhteissa sovitella toteuttamiskelpoiseksi ja sotilaallista voittoa edistäväksi synteesiksi. Maon sotataito oli aivan lähtökohtaisesti marxilaista sotataitoa.

[Julkaistu 30.9.2023 blogissa Skeptinen alkemisti: Mao ja sotataito.]