Rutto vai lavantauti?

Kolmikymmenvuotista sotaa (1618–1648) tutkitaan tyypillisesti väkivallan ja sodankäynnin ilmiönä, mikä on sotahistorian kohdalla tietenkin luontevaa ja ymmärrettävää. Toisaalta sota oli myös merkittävä epidemiologisen historian ajanjakso, mikä näkökulma on noussut esille rajatummissa erikoistutkimuksissa viime vuosisadan vaihteesta lähtien. Gottfried Lammert julkaisi vuonna 1890 tutkielman, jonka kunnianhimoisena tavoitteena oli selvittää määrällisesti kulkutautien ja nälän aiheuttamaa kuolleisuutta Saksassa kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Lammert kokosi aikalaislähteistä ja paikallishistorioista hengästyttävän listan Saksaa vaivanneista kulkutaudeista ja niihin kytkeytyneestä kuolleisuudesta. Koska Lammert käytännössä vain toisti aikalaislähteiden kertomaa, hän ei katsonut tarpeelliseksi pohtia kulkutautien (Seuchen) tarkempaa luonnetta, sillä aikalaislähteissäkään niitä tunnistettu muulla tapaa kuin vain geneeriseksi rutoksi (Pest).

Tautien laadulliseen jäsentämiseen ryhtyi Friedrich Prinzing, jonka vuonna 1916 ilmestynyt kirja käsitteli sodan ja kulkutautien yhteyttä pitkällä aikajanalla kolmikymmenvuotisesta sodasta 1618–1648 Turkin sotiin Balkanilla vuosina 1912–1913. Kolmikymmenvuotista sotaa käsitelleessä osiossaan Prinzing nojasi vahvasti Lammertin aikaisempaan tutkimukseen, mutta joutui kuitenkin pohtimaan kulkutautien aiheuttajaa. Oliko kyse yhdestä taudista eli rutosta, vaiko kenties useammasta eri sairaudesta? Prinzing päätyi siihen tulemaan, että sodan alussa epidemioita aiheutti pääasiallisesti lavantauti, ja että legendaarinen musta surma eli paiserutto teki pahinta tuhoaan vasta vuoden 1630 jälkeen.

Friedrich Prinzingin esittämä taksonomia on yleistävä ja yksinkertaistava, mutta siinä piilee silti paljon totuutta. Sodan ensimmäinen vakava epidemia ilmaantui vuonna 1620, jolloin katolisen liigan rivejä harvensi kuumetauti, jonka sivuvaikutuksia olivat ankara väsymys ja kova päänsärky. Epidemia ilmaantui seuraavana vuonna protestanttisen palkkasoturipäällikkö Ernst von Mansfeldin armeijaan sen kenttäleirissä Ylä-Pfalzin Weidhausenissa. Aikalaiskronikka Theatrum kuvasi leirin olosuhteita vetisiksi, kylmiksi ja saastaisiksi, missä oloissa saattoi muhia lukuisiakin eri tauteja. Yksi kuvausta vastaavista taudeista oli lavantauti, jota aiheuttaa bakteeri Salmonella Typhi. Salmonella leviää tyypillisesti saastuneen veden ja ruoan välityksellä, joten sen eteneminen epidemiaksi tapahtuu helpoiten heikon hygienian ja puutteellisten saniteettijärjestelyjen olosuhteissa. Kaikki kolmikymmenvuotisen sodan sotaleirit olivat toisin sanoen potentiaalisia kasvualustoja salmonellabakteerin aiheuttamalle lavantaudille.

Lavantaudin tunnistamista aikalaislähteistä vaikeuttaa se, että samoissa olosuhteissa sikiää myös punatautina tunnettu vatsasairaus. Punatauti ei ole varsinaisesti oma sairautensa, vaan se on yleiskuvaus lukuisistakin taudeista, joiden oireisiin lukeutuu verinen ripuli. Tällaisia ripuleja aiheuttavat useammatkin virukset ja bakteerit, kuten norovirus, rotavirus, sapovirus sekä bakteerit Escherichia coli, Salmonella spp., Shigella spp. ja Cambylobacter spp. Friedrich Prinzingin taksonomia toisin sanoen sisältää todennäköisesti myös punataudin, joko lavantaudin sijasta tai sen lisäksi. Toinen lavantautiin helposti sekoitettava tauti oli 1600-luvun Euroopassa yleinen isorokko, jota aiheuttaa variolavirus. Isorokon oireita ovat korkea kuume, väsymys, voimakas selkäkipu ja joskus myös pahoinvointi. Sairauden erikoisuutena ovat kaksi tai kolme päivää tartunnan saamisen jälkeen iholle muodostuvat, kirkkaan nesteen täyttämät rokon, joiden ilmaantumisen vuoksi isorokko on ollut helposti sekoitettavissa paiseruttoon. Nykymaailma ei isorokkoa enää tunne, sillä se onnistuttiin kokonaan hävittämään WHO:n rokoteohjelman avulla vuoteen 1980 mennessä.

Aikalaislähteet ja Gottfried Lammertin laatima kronologia kertovat lukuisista epidemioista kolmikymmenvuotisen sodan ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Pahimmat epidemiat koettiin vuosien 1625–1626 aikana Thüringenin alueella, Trierin ja Mainzin vaaliruhtinaskunnissa sekä Würzburgin hiippakunnassa. Lammertin ”rutoksi” (Seuchen) kuvaama sairaus surmasi ikäryhmittäin eniten lapsia ja vanhuksia, mikä osaltaan tukee oletusta lavantaudista tai punataudista. Vuonna 1627 kulkutauti saapui Tanskaan, joka kävi tuolloin sotaa keisaria ja katolista liigaa vastaan. Jyllannin niemimaalla tauti pesiytyi pahiten Flensburgiin ja Viborgiin, missä jälkimmäisessä kaupungissa se tunnistettiin vuonna 1631 ”akuutiksi punataudiksi.”

Vuosi 1630 oli Friedrich Prinzingin esityksen mukaan eittämättä käännekohta kolmikymmenvuotisen sodan epidemiologisessa historiassa, sillä tuolloin Eurooppaan iski voimakas ruttoepidemia. Tautihistoriassa vuodet 1629–1631 ovat myös taitekohta, jossa toisiinsa vaikuttavat nivoutuneen niin rutto kuin edelleen vaikuttanut lavantautikin. Epidemioiden yhteentörmäystä ei voi jäsentää selvittämättä ensin sitä, mikä tauti on paiserutto. Moderni lääketiede tietää, että paiseruton aiheuttaa jyrsijöissä pesivä bakteeri Yersinia pestis, joka leviää eläimistä ihmisiin verta imevän kirpun välityksellä. Sairaus itää 1–7 päivää, ja sen alkuoireina ovat vilukuume, voimakas pää- ja lihassärky sekä mahdollisesti pahoinvointi. Bakteeri leviää imunesteen välityksellä imusolmukkeisiin, joissa se ryhtyy monistamaan itseään. Bakteerien lisääntyessä imusolmuke ärsyyntyy ja muodostaa taudille tyypillisiä paiseita. Hoitamattomana paiserutto on kuolettava noin kolmanneksessa tautitapauksista. Jos bakteeri leviää imunesteen välityksellä keuhkoihin, se muuttuu keuhkorutoksi. Tuolloin taudin itämisaika on vain 24 tuntia, ja se aiheuttaa lähes väistämättä kuoleman, mikäli sitä ei ehditä heti hoitaa moderneilla antibiooteilla (joita 1600-luvulla ei tietenkään ollut vielä olemassa).

Paiseruton alkuperä on hämärän peitossa. Eräiden väitteiden mukaan se olisi lähtenyt leviämään Ranskasta joskus vuoden 1625 aikana, aikalaiskronikka Theatrum puolestaan raportoi Balkanin suunnalta levinneestä ruttoepidemiasta. Oli miten oli, vuonna 1629 rutto oli ilmaantunut Saksaan, missä se levisi keisarillisen armeijan levityksellä pohjoiseen kohti Itämeren rannikkoa ja etelään kohti Italiaa. Pohjoisessa rutto alkoi verottamaan ruotsalaisia sotajoukkoja, joita kulki Stralsundin, Wolgastin ja Stettinin kautta vuosina 1630–1631. Ruotsalaisten vahvuuslista näissä kaupungeissa vuoden 1630 lopulla paljastaa varuskuntien kokonaisvahvuudeksi 42 190 miestä, joista 29 796 oli terveitä ja 12 394 sairastuneita. Taudin vaikutus näkyi vaikkapa siinä, että surmasi vuosina 1630–1631 Saksaan saapuneita suomalaisia enemmän kuin taistelutoimet vihollista vastaan.

Ruton kaikkein katastrofaalisin näyttämö oli kuitenkin Pohjois-Italia, missä kulkutauti surmasi vuosien 1629 ja 1631 välillä noin 300 000 ihmistä. Aikalaistodistajat Alessandro Tadino ja Giuseppe Ripamonti kuvailivat kirjoissaan, kuinka rutto muutti Milanon maanpäälliseksi helvetiksi. Aivan erityisiä kurjuuden keskittymiä olivat lazzaretot eli sairaalat, jotka täyttyivät epidemian pahentuessa sairaiden potilaiden ulosteista ja tautiin kuolleiden mätänevistä ruumiista. Aikalaiskuvaukset ovat kuitenkin saaneet nykytutkijat kyseenalaistamaan sen, oliko Milanon epidemiassa kyse ainoastaan paiserutosta. Epidemian ensimmäistä, kesän 1629 aaltoa tutkineet nykyhistorioitsijat ovat kiinnittäneet huomiota taudin leviämisen saastaisiin olosuhteisiin, vatsainfektioon viittaaviin lääkärinlausuntoihin sekä rutolle tyypillisten paiseiden puuttumiseen aikalaiskuvauksissa ja tulleet siihen johtopäätökseen, että Milanoon vuonna 1629 iskenyt kulkutauti ei ollut rutto vaan lavantauti. Kun paiserutto lähti seuraavana vuonna leviämään Milanossa ja muualla Pohjois-Italiassa, lavantauti jäi mustan surman aiheuttaman paniikin varjoon, vaikka se jatkoi yhä leviämistään lazarettoissa ja saastuneiden vesivarantojen välityksellä. Myös punatauti on hyvin suurella todennäköisyydellä levinnyt Milanon romahtaneiden saniteettijärjestelyjen olosuhteissa.

Paiseruttoepidemia ei rajoittunut Italiaan, vaan se jatkoi kiertokulkuaan Saksassa vielä 1630-luvun puolivälin ylitse. Vuonna 1633 keisarillinen ja saksilainen armeija levittivät ruttoa Sleesiassa ja Etelä-Saksissa, ja seuraavana vuonna ruton kerrottiin lähes autioittaneen Augsburgin kaupungin Svaabian valtakunnanpiirissä. Vuonna 1635 ruttoa levittivät Länsi-Saksaan ja Alankomaihin siellä edes takaisin risteilleet keisarilliset, espanjalaiset, ranskalaiset ja weimarilaiset armeijat (sotilasurakoitsija Bernhard von Sachsen-Weimarin yksityisarmeija Ranskan kruunun palveluksessa). Vielä syksyllä 1636 keisarillisten ja saksilaisten armeijoiden kerrottiin menettävän joka päivä sata sotilasta ruton takia.

Kuten Gottfried Lammert ja Friedrich Prinzing kumpikin huomioivat, kulkutaudit alkoivat laantua 1640-luvulle tultaessa. Syynä on todennäköisesti ollut armeijoiden muuttunut koko ja kompositio. Siinä, missä keisarillinen generalissimus Albrecht von Wallenstein, Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf ja Alankomaiden valtionhoitaja Fredrik Henrik olivat koonneet 1630-luvu taitteessa toistasataatuhatta miestä vahvoja massa-armeijoita, 1640-luvulla operatiiviset kenttäarmeijat kutistuivat alle 20 000 miehen vahvuisiksi taisteluyhtymiksi, jotka koostuivat suurelta osin elleivät lähes kokonaan rakuunoista ja ratsuväestä. Historioitsija David Parrott kuvasi näiden uusien armeijoiden ”logistista jalanjälkeä” kevyeksi, ja yhtä hyvin voi kuvailla myös niiden epidemiologista jalanjälkeä aikaisempaa pienemmäksi. Kulkutaudeilla oli yksinkertaisesti vähemmän tilaa ja aikaa muhia aikakauden armeijoissa ja sotilasleireissä.

Aivan sodan lopulta löytyy kuitenkin yksi vakava armeijoiden levittämä epidemia. Vuonna 1643 Ruotsi hyökkäsi naapurimaa Tanskaa vastaan niin sanotussa Torstenssonin sodassa, jonka päärintamaksi muodostui nykyinen Etelä-Ruotsi eli Skoonen, Hallandin ja Blekingen tuolloiset tanskalaiset provinssit. Malmön puolustusta johtanut Tanskan kruununprinssi Christian raportoi toukokuussa 1644, että osa viidestäsadasta linnoitustöihin komennetuista sotilaista oli sairastunut vakavasti juotuaan saastunutta vettä. Christian halusi rajoittaa epidemian leviämistä maksamalla sotilaille ylimääräistä juomarahaa, jolla nämä voisivat ostaa itselleen juotavaksi terveellistä olutta huonon veden sijasta. Joulukuussa 1644 taudin kerrottiin saapuneen Kööpenhaminaan, ja sen välittäjänä vaikutta toimineen sotajoukkoja Öresundin ylitse edes takaisin kuljettanut laivasto. Ruotsalainen uutislehti Ordinari Post Tijdender raportoi vahingoniloisesti, että tauti olisi surmannut yksistään Malmössä 4 000–5 000 ihmistä, mikä väite oli aivan mieletön, sillä Malmössä oli tuolloin hädin tuskin sen vertaa asukkaita. Tauti ei toisaalta säästänyt myöskään ruotsalaisia. Heinrich Boecklerin kronikka vuodelta 1679 kertoo Gustaf Hornin kenttäarmeijan menettäneen sotilaita kulkutaudin (lat. aegrotis) takia jo kesällä 1644. Elokuussa 1644 Tukholman valtaneuvosto joutui toteamaan, ettei Morastin skanssia Jämtlandissa voinut enää puolustaa norjalaisilta, sillä skanssin varuskunta oli menettänyt liikaa sotilaita (käytännössä talonpoikaista nostoväkeä) sairauden takia. Tammikuussa 1645 Göteborgin komendantti Nils Assersson Mannerskiöld valitti, että ”sairaus ja kuolleisuus on suurta Göteborgissa ja sen lähiympäristössä.” Huhtikuussa 1645 kenraali Lars Kagg esitti arvion, jonka mukaan Gustaf Hornin armeija Skoonessa oli menettänyt 8 894 sotilaan vahvuudestaan sairastuneina 887 miestä eli noin kymmenen prosenttia kokonaisvahvuudesta. Tuossa vaiheessa tauti oli kuitenkin höllentänyt otettaan armeijasta, sillä Gustaf Horn oli helmikuussa katsonut mahdolliseksi päästää lukuisia upseereita Ruotsiin kotilomille (Hans Wachtmeisterin kirje Carl Gustaf Wrangelille, 13. helmikuuta 1645).

Kenttäepidemioita esimodernissa Skoonessa tutkinut Bodil E. Persson oli vakuuttunut siitä, että taudissa oli kyse joko lavantaudista tai punataudista tai niiden yhdistelmästä. Perssonin tulkintaa tukee prinssi Christianin raportti siitä, että taudin oli aiheuttanut Malmön saastunut juomavesi sekä kööpenhaminalaisten lääkärien antama diagnoosi taudista ”verenvuotoepidemiana.” Tämä termi viittaa punatautiin ja mahdollisesti lavantaudin aiheuttamaan vastaavaan ripuliin, kun taas verenvuoto ei lukeudu paiseruton oireisiin. Modernit verenvuototaudit, kuten afrikkalaiset ebolavirus ja Marburg-virus, eivät olleet vielä tuolloin olemassa. Tauti vaikuttaa levinneen voimakkaimmin ahtaissa varuskunnissa ja sotilaiden kuljetuslaivoissa, joiden hygienia ja saniteettijärjestelyt olivat puutteellisia. Myös tämä leviämisen mekanismi tukee tulkintaa lavantaudista tai vatsabakteerin aiheuttamasta punataudista.

Gottfried Lammert kertoi toistuvista paikallisista epidemioista Saksassa myös heti sodan loppumisen jälkeen vuosina 1649–1652. Näiden tautien aiheuttama kuolleisuus kytkeytyi toisaalta myös Lammertin havainnoimaan puutteeseen ja nälkään, joiden olosuhteissa myös tavalliset flunssan kaltaiset taudit muuttuvat helposti kuolettaviksi epidemioiksi. Nykyhistorioitsijan on vain hyväksyttävä se tosiasia, että kolmikymmenvuotisen sodan kaltaisen katastrofin pimentoon jää myös arkisia ja endeemisiä sairauksia, kuten vaikkapa Tanskan valtaneuvoston kansantaudiksi helmikuussa 1645 tunnistama keripukki (”skørbug”) eli C-vitamiinin puutostila.

Aikalaislähteiden ylimalkaisuuden ja kovan tieteellisen datan puuttumisen takia taudit ja epidemiat ovat eräs kolmikymmenvuotisen sodan kovakuorisin ja monikerroksisin myytti, jonka läpivalaisu vaatisi aiempaa enemmän huomiota ja tutkimuksellisia resursseja. Sotien ja tautien vuorovaikutus on asia, joka ei ole lainkaan menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaan se on viime vuosina osoittautunut jopa entistä polttavammaksi historiallisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen ymmärryksen aihepiiriksi.

Lähteitä ja kirjallisuutta

SRA Skoklostersamlingen Hans Wachtmeister 1638–1652 brev till Karl Gustav Wrangel E8509.

Johann Heinrich Boeckler. (1679). Historia Belli Sveco-Danici. Strasbourg: ?

Massimo Galli, Letizia Oreni, Anna Lisa Ridolfo, Angelo Formenti, Ester Luconi, Patrizia Boracchi, Spinello Antinori, Elia Biganzoli & Folco Vaglienti. (2023). Milan’s forgotten epidemic of summer 1629, a few months before the last great plague: An investigation into the possible cause. PLoS ONE 18(6):e0279218. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0279218.

Gazette N. 84. (1633).

Gazette N. 93. (1633).

Gazette N. 3. (1635).

Gazette N. 20. (1635).

Gazette N. 111. (1635).

Gazette N. 157. (1635).

Gazette N. 150. (1636).

Kancelliets brevbøger vedrørende Danmarks indre forhold i uddrag 1644–1645. (1968). Kööpenhamina: Dansk Vibenskabs Forlag.

Gottfried Lammert. (1890). Geschichte der Seuchen, Hungers- und Kriegsnoth zur Zeit des dreissigjährigen Krieges. Wiesbaden: J. F. Bergmann.

Julius Mankell. (1865). 2. Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördelning sedan slutet af femtonhundratalet. Tukholma: C. M. Thimgren.

Ordinari Post Tijdender N. 4. (1645).

Bodil E. B. Persson. (2002). Fältsjukorna och krigen i Skåne. Ale Historisk tidskrift för Skåne, Halland och Blekinge 3.

Prins Christian (V.)s breve: Kancellibreve i uddrag 1643–1647. (1956). 2. Kööpenhamina: G. E. C. Gad.

Friedrich Prinzing. (1916). Epidemics Resulting from Wars. Oxford: The Clarendon Press.

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Bref från Herman Wrangel med flera generaler. (1898). 2:9. Tukholma: P. A. Norstedt & Söners förlag.

Giuseppe Ripamonti. (1841). La peste di Milano del 1630. Milano: Libreria Pirotta, Francesco Cusani, toim.

Svenska riksrådets protokoll: 1643, 1644. (1903). 10. Tukholma: P. A. Norstedt & Söner.

Alessandro Tadino. (1648). Raguaglio dell’ Origine et giornali Successi della Gran Peste Contagiosa, Venefica, & Malefica seguita nella Cittá di Milano, & suo Ducato dall’ Anno 1629. sino all’ Anno 1632. Milano: Filippo Ghisolti.

Theatrum Europaeum. (1662). 1. Frankfurt am Main: Daniel Fieder.

[Julkaistu 30.4.2024 blogissa Skeptinen alkemisti: Rutto vai lavantauti?]