Olemmeko onnistuneet Nato-prosessissamme?

Nato-jäsenyysprosessi on ollut Suomen osalta varsin erikoinen episodi. Olemme hakeneet Naton jäsenyyttä kylmien tosiasioiden ja lukujen valossa. Kyseiset luvut ovat 1939 ja 1344.

Blogin otsikossa esitetään kysymys ”Olemmeko onnistuneet Nato-prosessissamme?” Blogisti on luonnollisesti velvoitettu vastaamaan omalta osaltaan otsikossa esitettyyn kysymykseen, on vastaus sitten oikea tai väärä.

Suomi lähti hakemaan Naton jäsenyyttä kansalaisten velvoittamana, joka tarkoitti sitä, että kansa otti politrukit ”Nato-reppuselkään”. Hyvä näin. Mutta mitä sitten tapahtuikaan? UTP-johtomme ”naitti” Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyshakemukset poliittisesti toisiinsa ja lopputulos on kuten tiedämme, ellei katastrofi niin ainakin iso  epäonnistuminen. Tätä ei UTP-johtommekaan voine kiistää?

Tässä yhteydessä on syytä todeta, että kyllä UTP-johtomme päätökset pitää uskaltaa kyseenlaistaa, johon mediat eivät ole vielä rohjenneet – ainakaan vielä.

Suomen ja Ruotsin hakemusten naittaminen poliittisesti yhteen oli UTP-johdoltamme paha virhe, olkoonkin, että vahinkoa ei ole – ainakaan vielä – tapahtunut. Äiti-Venäjällä kun on ollut arkarreltavaa muissa suunnissa.

Mistä episodissa on siis ollut kysymys. Olemme – huolimatta siitä, että Äiti-Venäjä askartelee parhaillaan Ukrainassa – vaarantaneet turvallisuutemme useiden kuukausien ajan suomettumisella Tukholman suuntaan. Paradoksaalista UTP-politiikassamme näyttää olevan, että meidän täytyy – ovat olosuhteet mitkä tahansa – olla rähmällään johonkin suuntaan. Näyttääkin siltä, että suomettuminen on syvällä dna:ssamme.  

Mikäli Helsinki ei olisi poliittisesti naittanut itseään Tukholmaan kyseisessä prosessissa, eikä olisi harrastanut suomettumispolitiikkaa, olisimme kenties jo aika päiviä sitten olleet Naton jäseniä. Helsingille on nostettava hattua – olkoonkin, että jälkijättöisesti – että se viimein rohkenee todeta Tukholmalle, että luvut 1939 ja 1344 ovat ”perusfundamentteja”, jotka ovat suomalaisten lujassa dna:ssa.

Otsikossa esitettyyn kysymykseen on todettava, että Nato-jäsenyysproseduurimme tuskin ansaitsee historiankirjoittajien tulevissa eepoksissa täyttä kymppiä, siitäkään huolimatta, että TP Niinistö ja PM Marin kävivät pokkaamassa Münchenissä Ewald von Kleist -palkinnon.

Politiikan penkkiurheilija on lähtökohtaisesti taipuvainen ajatukseen, että palkinnot ovat ansaittuja vasta sitten kun ollaan maalissa ja kalkkiviiva on ylitetty. Niin tässäkin tapauksessa.

*******

Jälkikirjoitus (19.2)

Kuin tilauksesta, HS:n toimittaja Jarmo Huhtanen otsikoi; ”Suomen Nato-hakemuksessa tehtiin yksi virhe. Suomen ja Ruotsin diplomaattisesta tepastelusta pitäisi kansallisen turvallisuuden nimissä päästä jo eroon, kirjoittaa turvallisuuspolitiikkaa seuraava toimittaja Jarmo Huhtanen.” (HS 19.2)

Huhtanen toteaa, ”Onkin jo aika sanoa ääneen, että Suomi teki virheen kun se sitoi oman jäsenyytensä aikataulun Ruotsin jäsenyyden aikatauluun. – – – Diplomaattisen tepastelun sijaan Suomen turvallisuuspolitiikan keskiössä pitäisi olla vain kansallinen turvallisuus. Mitä tiukemmin Suomi ja Ruotsi ovat ilmoittaneet sitoutuvansa yhtäaikaisuuteen, sitä vaarallisemmaksi tilanne on käynyt Suomelle.”

Hesarin toimitus ansaitsee kiitoksen kriittisestä artikkelista. Kuten edellä  totesin, UTP-johtomme ”naitti” Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyshakemukset poliittisesti toisiinsa ja lopputulos on kuten tiedämme, ellei katastrofi niin ainakin iso epäonnistuminen. Tätä ei UTP-johtommekaan voine kiistää?

Toivottavasti keskustelu Nato-jäsenyyskompuroinnista jatkuu myös muissa medioissa, sillä prosessi on ollut kaikkea muuta kuin täyden kympin suoritus.