Puolueet ja etujärjestöt romahduttivat Suomen koulutustason

Vuonna 1991 Suomi sijoittui ykköseksi OECD-maiden nuorten (25–34-vuotiaiden) korkeakouluvertailussa. Vuonna 2000 olimme   sijalla 4, mutta vuonna 2011 enää sijalla 19 ja vuonna 2021 sijalla 25.  Nyt Suomen koulutustason palauttaminen on noussut lähestyvien vaalien keskeiseksi teemaksi ja puolueet ovat ryhtyneet nokittamaan toinen toistaan korkeammilla koulutuslisäyksillä.  Keskustelussa annetaan ymmärtää, että Suomen jääminen jälkeen on tullut yllätyksenä, ja tapahtunut olisi luonnonvoimainen prosessi, jonka lopputulos voidaan havaita vasta jälkikäteen.

Ei ole kuitenkaan niin, että Suomessa ei olisi tiedetty, miten maamme koulutuksen asema kehittyy kansainvälisissä vertailuissa, ja että koulutustason lasku olisi tullut jotakin kautta meille tietoon vasta 2010-luvun lopulla.  OECD on seurannut koulutustason kansainvälistä kehitystä jo vuosikymmenet. Tulokset julkistetaan määrävuosin ilmestyvässä Education at a Glance -raportissa. Suomalaiset viranomaiset ovat toimittaneet siihen Suomen tiedot ja osallistuneet aktiivisesti sen laatimiseen. Suomea raportteja laatineissa ryhmissä ovat edustaneet opetus- ja kulttuuriministeriön, työ- ja elinkeinoministeriön sekä Opetushallituksen virkamiehet.

Asia on ollut esillä myös julkisessa keskustelussa. Professori Liekki Lehtisalo kirjoitti enteellisesti vuonna 2012: ”Usea kansakunta on siis rientänyt edellemme koulutusvarantonsa kasvattamisessa. Olemme vaarassa menettää vaiheittain kansainvälisiä asemiamme niin koulutuksen, tieteen kuin kulttuurinkin alueilla. Kansakuntana meillä näyttää olevan niukalti tosiasiallisia mahdollisuuksia pysytellä maailman huippumaiden seurassa. Yhdeksi perussyyksi osoittautuu päätöksentekijöidemme kyvyttömyys oivaltaa, että laaja sivistys on tulevaisuudessakin aineellisen ja henkisen hyvinvointimme tärkein takaaja.” (HS 2.6.2012). Monissa asiantuntijapuheenvuoroissa korostettiin korkeakoulutettujen osuuden kasvattamisen välttämättömyyttä. Myös koulutusmäärien perustana olleita tulevaisuuden koulutustarpeista tehtyjä laskelmia on kritisoitu voimakkaasti.

Suomessa valtio säätelee koulutusmääriä jopa pikkutarkasti. Tärkein asiakirja oli 2010-luvun lopulle asti valtioneuvoston opetusministeriön esittelystä hyväksymä koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma. Kahdenkymmenen vuoden aikana niitä laadittiin neljä: vuosille 1999–2004, 2003–2008, 2007–2012 ja 2011–2016. Useimmissa tavoitteeksi asetetaan Suomen kansainvälisesti korkean koulutustason säilyttäminen. Vasta vuosien 2011–2016 suunnitelmassa havahduttiin vertailutilanteen rajuun laskuun, ja tilanteen palauttaminen korkeakoulutuksen määrää lisäämällä. Mutta konkreettisissa aloituspaikkaluvuissa tavoitteet eivät näy, vaan joissakin suunnitelmissa korkeakoulutuksen määrää jopa supistetaan jo toteutuneista luvuista. Korkeakoulutuksen (yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen) uusien opiskelijoiden määrä pysyi kutakuinkin muuttumattomana vuoteen 2017 asti ennen kuin Talouspolitiikan arviointineuvosto nosti asian julkisuuteen. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut: kuluneen kahden vuosikymmenen aikana Suomi oli ehtinyt vajota kansainvälisten vertailujen pohjamutiin.

Suomen tilanteen heikkeneminen ei ole tullut yllätyksenä, eikä se ole syntynyt luonnonvoimien oikkuna. Korkeakoulutuksen määrää on tietoisesti pidetty matalana, vaikka se on johtanut Suomen aikaisemmin kansainvälisesti hyvänä pidetyn koulutusmaineen rapautumiseen, nuorten koulutustoiveiden laiminlyömiseen sekä taloudellisen kasvun hiipumiseen. On perusteltua kysyä, ketkä ovat olleet vastuussa tilanteen syntymisestä ja miksi se syntynyt. Koulutustason laskun aikana opetusministereinä ovat olleet sosialidemokraatit ja kokoomuslaiset:

1994–1999 Olli-Pekka Heinonen

1999–2003 Maija Rask (sdp)

2003–2005 Tuula Haatainen (sdp)

2005–2007 Antti Kalliomäki (sdp)

2007–2008 Sari Sarkomaa (kok)

2008–2011 Henna Virkkunen (kok)

2011–2013 Jukka Gustafsson (sdp)

2013–2015 Krista Kiuru (sdp)

2015–2019 Sanni Grahn -Laasonen (kok).

Kehittämissuunnitelmissa korkeakoulutuksen vähäistä määrää on perusteltu viittaamalla Opetushallituksen laskelmiin tulevaisuuden koulutustarpeista. Mutta Opetushallituksen ennusteet poikkeavat radikaalisti sen edeltäjän, Koulutussuunnittelun neuvottelukunnan arvioista. Vuosina 1978–1995 neuvottelukunta esitti kaikissa raporteissaan korkeakoulutuksen lisäämistä. Sen seurauksena väestön koulutustaso kohosi koko ajan – ollen vielä vuonna 2000 OECD-maiden korkeimpia.  Esitykset eivät miellyttäneet varsinkaan hyvätuloisia ja korkeakoulutettuja ammattiryhmiä edustanutta Akavaa, joka jättikin säännöllisesti neuvottelukunnan mietintöihin eriävän mielipiteen. Tultuaan opetusministeriksi kokoomuksen Olli-Pekka Heinonen lakkautti neuvottelukunnan ja siirsi arvioiden laatimisen Opetushallitukselle.

Ratkaisu oli erikoinen, sillä vaikka Opetushallitus on asiantuntijavirasto, samalla myös itse koulutuspäätösten edunsaaja – se hallinnoi ammatillista koulutusta ja sen voimavarat riippuvat olennaisesti siitä, että ammatillinen koulutus pysyy laajana. Sen ehtona kuitenkin on, ettei korkeakoulutus laajene. Kun koulutusta on riittävästi koko ikäluokalle, merkitsevät muutokset koulutusmäärissä nollasummapelia ammatillisen koulutuksen ja korkeakoulutuksen kesken. Opetushallituksen vuosien 1999, 2004, 2009, 2011 ja 2015 julkistamat ennusteet tuottivatkin toinen toisensa jälkeen esityksen, jossa korkeakoulutusta ei tarvinnut lisätä, siitä huolimatta, että vuosien 2000-2018 välisenä aikana sitä edellyttävien asiantuntijatyöpaikkojen määrä kasvoi yli 200 000:lla. Tämä oli mahdollista, kun Opetushallitus piilotti valmistelutiedot, joiden avulla laskelmat olisi voitu tarkistaa.

Mutta Opetushallitus oli kuitenkin vain väline, jonka avulla luotiin keskeisiä yhteiskunnallisia intressiryhmiä tyydyttävä tilanne. Akava ei halua lisää korkeakoulutusta, koska korkeakoulutettujen suuri tarjonta heikentää akavalaisten työmarkkinatilannetta. Elinkeinoelämää dominoivat teollisuuden työnantajat ovat vastustaneet korkeakoulutuksen lisäämistä, sillä se haluaa runsasta työvoiman tarjontaa työpaikkoihinsa, joissa riittää ammatillinen koulutus. SAK puolestaan ajaa ammatillista koulutusta, koska se haluaa turvata jäsenistönsä koulutustason. Ja mitä useampi nuori siirtyy korkeakoulutukseen, sitä pienemmäksi käy niiden osuus, jotka voisivat sosiaalistua sak:laiseen ammattiyhdistysliikkeeseen.

Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole ollut vaikutusvaltaisia tahoja, jotka olisivat halunneet edistää koko kansantalouden ja nuorten korkeakoulutukseen liittyviä etuja. Puolueet, joiden tehtäviin se olisi kuulunut, ovat ajaneet taloudellisten eturyhmien epäpyhän allianssin kapeita intressejä. Usein taloudellisen päätösvallan keskittyminen muutamille voimakkaille järjestöille on ollut pienen Suomen voima, kun ne ovat löytäneet yhteisen sävelen. Tässä tapauksessa siitä on muodostunut heikkous, jonka seurauksia yhteiskunta ja etenkin sen nuorisoikäluokat ovat joutuneet ja joutuvat kantamaan vielä pitkälle tulevaisuuteen.