Onko maailma ajautumassa suursotaan?

Onko suursodan uhka todennäköinen? Voiko Venäjän laiton, verinen hyökkäyssota Ukrainassa laajentua jopa niin, että ydinaseita käytetään?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö varoitti viime viikolla voimakkain sanoin Ukrainan kriisin laajenemisesta, jonka vakavin riski olisi ydinsota.

Oma käsitykseni on, että suursota on epätodennäköinen, mutta sen häviävän pieni mahdollisuuskin on aina otettava vakavasti, kun puhutaan ydinasevaltojen välisten poliittisten jännitteiden kiristymisestä. Maailmansodat opettivat, että suursodat ovat täysin mahdollisia. Suursota 2020-luvulla tarkoittaisi suomeksi sanottuna kolmatta maailmansotaa.

Toisaalta ei ole mitään väistämätöntä automatiikkaa: kylmän sodan läpikin selvittiin ilman suursodan leimahtamista. Se kesti yli 40 vuotta, 1948–91. Ydinaseisiin nojaava kauhun tasapaino pidätteli suurvaltoja ryhtymään suoriin sotatoimiin toisiaan vastaan. Tämän sijaan ns. sijaissotia kyllä käytiin suurvaltojen liittolaisten voimin, aina Afrikasta Vietnamiin.

Muutoin kylmä sota oli kansainvälisissä suhteissa aaltoliikettä kovan vastakkainasettelun ja liennytykseen tähtäävän diplomatian välillä. Suurvaltasuhteiden pohjakosketus koettiin vuonna 1962 Berliinin kriisin ja Kuuban ohjuskriisin myötä. Vastaavasti vuonna 1969 käynnistyneet SALT-aseriisuntaneuvottelut ja Euroopan turvallisuutta ja yhteistyötä vahvistanut Etyk-prosessi 1969–75 olivat liennytyksen huippuaikaa.

Vahingossa syttyvä suurvaltojen sotilaallinen yhteenotto on aina mahdollinen, vaikka ei todennäköinen. Jos käynnissä olisi useita samanaikaisia sotia, suursodan vaara luonnollisesti kasvaisi. Eikä silkkaa vahinkoa voida sulkea pois sodan sytyttäjänä. Vihamieliset teot voivat synnyttää itseään ruokkivan kierteen, jossa virhearvion riski kasvaa. Kun on kyse ydinasevalloista, katastrofaalisen eskalaation mahdollisuus on syytä ottaa vakavasti.

Sen vuoksi olisi tärkeää saada sovittua Yhdysvaltain ja Kiinan välisestä ”kuumasta linjasta”. Kylmän sodan aikana sellainen luotiin vuonna 1963 Berliinin ja etenkin Kuuban kriisien jälkeen, koska Kennedy ja Hrutshev pelästyivät, miten lähellä ihmiskunnalle tuhoisaa ydinsotaa käytiin noiden kriisien aikana. Kumpikaan ei halunnut kuolla Berliinin tai Kuuban takia.

***

Nyt ja jatkossa avainkysymys on Kiinan ja Yhdysvaltojen suhde. Kiinan tavoitteena on puhemies Maon testamenttina liittää Taiwan manner-Kiinaan vallankumouksen satavuotisjuhliin 2049 mennessä. Yhdysvallat taas on sitoutunut puolustamaan Taiwania, ja tiukka Kiina-politiikka yhdistää demokraatteja ja republikaaneja. Eräs kiinalaisten kanssa työskennellyt kansainvälinen asiantuntija kertoi, että nousevan kiinalaisen eliitin edustajat kertovat keskusteluissa avoimesti ja lähes itsestään selvästi valmistautumisesta sotaan Yhdysvaltain kanssa.

Mielestäni Yhdysvaltain ja Kiinan pitäisi määritellä keskinäisille suhteilleen eräänlainen lattiataso, jonka alle ei puolin ja toisin mennä. Viime aikoina on nähty korkean tason keskusteluja esimerkiksi kaupasta ja ilmastosta, joka kertoo pyrkimyksestä ylläpitää vuoropuhelua ainakin joillakin saroilla. Viime vuosien pitkä trendi Yhdysvaltain ja Kiinan suhteissa on silti suhteiden jatkuva kiristyminen sekä sotilaallisesti että poliittisesti.

On paras keskittyä siihen, miten jännitteiden repeäminen sodaksi kyettäisiin ennalta välttämään. Kiina on autoritäärinen valtio, joka pyrkii haastamaan liberaalia yhteiskuntamallia ja kansainvälistä järjestystä. Yhdysvaltojen läsnäolo Aasiassa on välttämätön turvaamassa Taiwania ja muita alueen demokratioita, kuten Japania ja Koreaa.

Yksi skenaario on Venäjän hyökkäyssodan laajeneminen Ukrainan ulkopuolelle. Venäjä tuskin kuitenkaan saisi tähän tukea Kiinalta, jolle sodan jatkuminen on sen Venäjälle ilmaisemasta tuesta huolimatta epämiellyttävää. Tuskin muiltakaan BRICS-mailta. Sekin seikka on otettava huomioon, että Venäjän holtiton puhe ydinaseista on nähtävä osin yrityksenä pelotella länsimaita rajoittamaan Ukrainan tukemista.

Moni nuori kokee tänä päivänä ilmastoahdistusta. Vastaavasti 1980-luvun alussa elettiin ydinsodan uhan alla, mikä aiheutti kovaakin ahdistusta etenkin nuorison keskuudessa. Pelko ei silti saa lamaannuttaa toimintaa.

Omassa ajattelussani, etenkin vaikeina hetkinä, jolloin vastamäet ovat tuntuneet lähes ylikäymättömiltä, kuten Supon tapauksen aikaan kylmässä tasavallassa 2002-2003 tai finanssi- ja velkakriisin aikaan Euroopassa 2008-2012, sain voimaa Martti Lutherin lausumasta: ”vaikka tietäisin maailmanlopun tulevan huomenna, istutan tänään omenapuun”.

Edetään siis päivä kerrallaan, aina kannattaa yrittää, eikä periksi anneta. Ahdistuksen sijaan energia kannattaa kanavoida rakentavaan toimintaan.

***

Todennäköisempää kuin suursota on kylmän sodan tavoin jyrkkä vastakkainasettelu Etelä-Kiinan meren kaltaisilla alueilla sekä alueelliset konfliktit, jotka koettelevat kansainvälistä sääntöpohjaista järjestystä.

Venäjän voimapolitiikkaa onkin nyt padottava ja puolustettava kansainväliseen oikeuteen perustuvaa järjestystä. Ukrainan tappio yllyttäisi voimankäyttöön myös muualla. Kiina tarkkailee lännen päättäväisyyttä ja arvioi sitä vasten vaihtoehtojaan Taiwanin suhteen.

Lännen sotilaallista ja taloudellista tukea Ukrainalle tulee jatkaa horjumatta siihen saakka, kunnes rauha on saavutettavissa molempien osapuolten hyväksyttävissä olevilla ehdoilla. Tällä hetkellä ei, ikävä kyllä, ole edellytyksiä rauhan aikaansaamiselle. Siksi ainoa järkevä mahdollisuus länsivalloille on jatkaa Ukrainan tukea kaikin keinoin, mukaan lukien modernit panssarivaunut, tykistö ja ilma-ase.

Vaikka historia ei toista itseään, on siitä silti opittava – realismin nimissä. Henry Kissinger pitää ensimmäisen ja toisen maailmansodan vuosia ja niiden välistä aikaa 1914–1945 yhtenäisenä jaksona, jota hän nimittää toiseksi 30-vuotiseksi sodaksi. Emme saa olla toistamassa vuoden 1914 virhettä, joka johti liittolaissuhteiden automatiikan takia katastrofaaliseen suursotaan, jota (lähes) kukaan ei halunnut tai osannut kuvitella – eivät kai suurvaltojen johtajat enää ole sellaisia unissakävelijöitä?

Silti on todettava, että länsi reagoi 2014 Krimin valtaukseen ja Venäjän sotatoimiin Itä-Ukrainassa liian pehmeästi. Nyt lännen yhtenäisyys Ukrainan tukena on tullut Venäjälle samoin kuin Kiinalle yllätyksenä. On valtavan tärkeää, että tämä yhtenäisyys kestää. Vaikka Venäjän patoamisessa ennalta ei onnistuttu, lännen johtajat ovat heränneet.

***

Historiasta tiedämme, että suurvaltojen suhteet ja suursodat ovat aina vaikuttaneet Suomen asemaan ja turvallisuuteen. En halua ylikorostaa suursodan riskiä, mutta meidän kokemuksemme muistuttaa siitä, miksi Suomen kaltaisen pienen maan on ponnisteltava yhteisesti sovittuihin sääntöihin perustuvan maailmanjärjestyksen puolesta. Osa tätä on nyt voimapolitiikan patoaminen yhdessä liittolaisten kanssa. Pienten valtioiden turvallisuus ei ole sovitettavissa yhteen etupiiriajattelun kanssa.

Siksi Suomi valitsi Nato-jäsenyyden keväällä 2022 (osin jo oikeastaan talvella 2021-22). Liittokunnan jäsenyys vahvistaa turvallisuuttamme.

Suomen puolustuspolitiikka on sekin murroksessa sekä NATO-jäsenyyden seurauksena että puhtaasti kansallisista lähtökohdista käsin.  Olemme sitoutuneet käyttämään NATO:n asettaman tavoitteen eli vähintään kaksi prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustusmenoihin, joka pienehkössä ja ulkomaankaupasta riippuvassa taloudessa on tuntuva osuus. Samalla maassamme on muitakin taloudellisia tarpeita ja olemme velkaantuneet ennätysvauhtia.

Suomi on uudenaikaistanut maavoimiaan jo 1990-luvulta lähtien, viime vuosina tuntuvasti laivastoaan, ja parhaillaan ilmavoimiaan. Seuraavaksi lienee taas maavoimien vuoro.  Yhtä kaikki voimme sanoa, että pienen maan armeijamme on nyt taistelukykyisempi kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Se kykenee puolustamaan, yhdessä NATOsta saatavan tuen kanssa, koko maan alueellista koskemattomuutta.

Muistetaan silti, että liittoutuneenakin kriisin kohdatessa, konfliktin iskiessä, ensi vaiheessa Suomea puolustaisimme me suomalaiset itse – meidän puolustusvoimamme, meidän reserviläisarmeijamme. Siksi meidän on pidettävä visusti huoli kansallisesta puolustuskyvystä myös jatkossa. Samoin maanpuolustustahdosta, jota rakennetaan joka päivä jokaisen suomalaisen korvien välissä – sillä, miten me toinen toisiamme kohtelemme ja siten rakennamme kansallista eheyttä ja henkistä lujuutta.