Sähköasiaa

Sähköasioista on viime aikoina uutisoitu paljon. Mutta mitä sähkömarkkinoilla oikein tapahtui? Ensin uutisoitiin siitä, että sähköstä voi tulla pulaa niin paljon, että sen käyttöä voidaan joutua rajoittamaan ja sähkön hinta nousee. Sitten kerrottiin, että sähköfutuureiden hinta on jopa kymmenkertaistunut. Sähkön tuottajat hankkivat futuureita ja lupautuvat toimittamaan sähköverkkoon tietyn määrän sähköä parin vuoden päästä ja jos tämä toteutuu, niin saavat futuureista maksamansa hinnan takaisin. Väliajaksi yhtiöt tarvitsevat kuitenkin rahaa niin paljon kuin futuurit maksavat. Sähköyhtiöt korottivat sähkön hintaa ja jotkut suostuivat toistaiseksi tekemään vain pörssihintasopimuksia, jolloin sähkön hinta voi vaihdella tuntikohtaisesti todella paljon. Jos uusia pidempiaikaisia sopimuksia kuitenkin oli tarjolla, niin niissä sähkön hinta oli huomattavasti korkeampi kuin aiemmin. Hallitus lupautui toteuttamaan verovähennyksiä niille kansalaisille, joiden sähkölaskut kohoaisivat kohtuuttoman suuriksi. Sitten uutisoitiin hallituksen tukipaketista sähköyhtiöille, jotta ne selviäisivät kohonneista futuurikustannuksistaan. Kun tämä tukipaketti sitten saatiin hyväksyttyä, alkoi uutisointikin muuttua. Aalto-yliopiston professori Peter Lundkin ihmetteli sitä, ettei hallitus juurikaan ehdottanut mitään toimenpiteitä energian käytön hillitsemiseksi ( https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/4b8982ef-4252-4823-be57-8193a5e5daec ). Kohta tukipäätöksen julkistamisen jälkeen uutisoitiin myös siitä, että sähkön futuurihinnat ovat laskussa ( https://www.iltalehti.fi/talous/a/4e6e2418-0435-4e8f-b62d-e2a11d335550 ). Oliko sähköpula siis oikeasti uhkaamassa, vai käytettiinkö pulauhkaa vain kannustamaan kansalaisia hyväksymään kalliimpi sähkön hinta? Oliko jollakin vaikutusvaltaisella taholla rahantarvetta ja sähkömarkkinoita ja niihin liittyviä mekanismeja hyödynnettiin saamaan valtiot hyväksymään yhtiöiden tukipaketit? Lopullisen hinnan maksavat kuitenkin ne huono-onniset kansalaiset, jotka joutuivat juuri nyt tekemään uuden sähkösopimuksen tai joiden sopimus mahdollistaa sähkön hinnan korotuksen. Vaikka kohonneista kuluista saisikin korvausta verovähennysten muodossa, niin se konkretisoituu vasta reilun vuoden päästä ja väliajaksi on rahaa jostakin löydettävä. Aika kauas on edetty siitä, kun englantilainen kemisti Sir Humphry Davy esitteli vuonna 1806 sähkön ensimmäisen käytännön sovellutuksen, valokaarivalon. Davyn ratkaisu ei käytännön syistä kuitenkaan yleistynyt ja sähkön hyötykäyttö pääsi laajemmin vauhtiin vasta, kun Thomas Edison patentoi hehkulampun vuonna 1880. Sen jälkeen sähkön käytön kehitystä on ohjannut enemmän muut seikat kuin paras mahdollinen energiatehokkuus.

Vuonna 1895 Yhdysvalloissa otettiin käyttöön Niagaran voimalaitos, josta tuli yksi keskeinen tekijä vakiinnuttamaan kolmivaiheisen vaihtojännitejärjestelmän asema sähköverkoissa käytettynä ratkaisuna. Nykyään tuota ratkaisua pidetään usein itsestäänselvyytenä, mutta on syytä perehtyä siihen, millaisten valintojen kautta tähän ratkaisuun on päädytty. Laajasti arvostettu yrittäjä George Westinghouse toimi Niagaran voimalaitosprojektin neuvonantajana ja vuonna 1890 häneltä pyydettiin lausunto siitä, mikä olisi paras tapa siirtää Niagaran putousten energiaa käytettäväksi Buffalon kaupungissa, joka sijaitsee noin 35 kilometrin päässä putouksilta. Westinghouse suositteli paineilmaa. Vastaus ei sikäli ole yllättävä, että parikymmentä vuotta aiemmin Westinghouse oli kehittänyt ja tuotteistanut paineilmakäyttöisen jarrujärjestelmän, jonka avulla pitkät ja raskaatkin junat saatiin tarvittaessa pysähtymään tehokkaasti. Mutta Westinghouse oli myös tunnettu vaihtojännitesähköjärjestelmien pioneeri Yhdysvalloissa ja hänen yrityksensä oli tuolloin parhaillaan rakentamassa Coloradoon vaihtojännitettä hyödyntävää järjestelmää, jossa virtaavan veden pyörittämä generaattori käytti yli neljän kilometrin päässä ollutta moottoria ( en.wikipedia.org/wiki/Ames_Hydroelectric_Generating_Plant ). Lisäksi Westinghousen konsulttina toimi tuohon aikaan Nikola Tesla, jonka usein väitetään keksineen koko vaihtojännitesähköjärjestelmän. Mutta miksi Westinghouse siis suositteli Niagaraan paineilmaa eikä vaihtojännitesähköjärjestelmää, joka kuitenkin lopulta valittiin ratkaisuksi?

Höyrykoneen kehittyminen oli mahdollistanut teollistumisen 1700-luvun loppupuolelta alkaen. Vuonna 1846 syntynyt George Westinghouse oli jo nuorena kiinnostunut mekaanisista laitteista kuten höyrykoneista, joihin liittyen hän sai ensimmäisen patenttinsakin jo 19-vuotiaana. Höyrykoneita käytettiin paljon rautateillä vetureissa, joiden teho kasvoi koko ajan mahdollistaen yhä pidemmät ja raskaammat junat. Junien jarrujärjestelmien kehitys ei kuitenkaan edennyt samaan tahtiin ja Westinghouse näki tässä selkeän kehityskohteen. Westinghousen paineilmavälitteisen jarrujärjestelmän avulla veturin kuljettaja pystyi tarvittaessa kytkemään kaikkien vaunujen jarrut päälle nopeasti, minkä ansiosta pitkiä ja raskaitakin junia pystyttiin operoimaan turvallisesti. Westinghouse Air Brake Company perustettiin syyskuussa 1869 ja siitä tuli Westinghousen liiketoimien selkäranka. Mutta pitkien, raskaiden ja yhä nopeampien junien turvallinen operointi vaati myös luotettavia valo-opastimia. Yleisesti käytetyt kaasuvalaisimet eivät tahtoneet pysyä tämän tehtävän tasalla ja Westinghouse alkoikin etsiä ratkaisua sähköstä, jonka käyttäminen hyödyllisiin tehtäviin oli vasta alkumetreillään.

Sähkön systemaattinen tutkiminen oli mahdollistunut, kun italialainen Alessandro Volta keksi pariston vuonna 1800. Pariston avulla voitiin tuottaa jännitettä hallitusti ja jatkuvasti, kun aiemmin sähköä oli havainnoitu vain hetkellisinä ilmiöinä. Sähkön ja magnetismin välinen vuorovaikutus havaittiin 1820-luvulla, mikä johti sähkömagneetin keksimiseen. Sähkömagneettia voitiin johtimen välityksellä ohjata pidemmänkin matkan päästä, mistä syntyi sitten lennätin, joka nopeutti tiedon kulkua huomattavasti ja josta tuli ensimmäinen laajemmin yleistynyt sähkön käytännön sovellutus. Westinghouse tarvitsi nyt jotakin samantapaista järjestelmää, jossa kuitenkin sähkömagneetin sijaan voitaisiin ohjata valoa. Thomas Edison oli patentoinut sähkökäyttöisen hehkulampun vuonna 1880 ja alkanut myydä sitä New Yorkissa. Lennätinlaitteet toimivat paristoilla, jotka oli kehitetty käyttökelpoisiksi tuotteiksi Voltan keksinnön pohjalta. Hehkulamppu vaati kuitenkin enemmän tehoa eikä paristo ollut käyttökelpoinen ratkaisu sen käyttämiseen. Sähkön ja magnetismin välisen vuorovaikutuksen avulla oli kehitetty myös generaattori, joka tuotti jännitettä, kun sen akselia pyöritettiin. Edisonin ratkaisu oli käyttää tällaista generaattoria ja kytkeä kaikki lähialueen hehkulamput johtimilla sen napoihin. Generaattorin akselia pyöritti hiiltä polttava höyrykone. Edison käytti järjestelmässään tasajännitettä ja suhteellisen alhaista sellaista, jotta hehkulamppua olisi turvallista käyttää. Matalahko jännite merkitsi samalla sitä, että johtimissa tapahtuvien jännitehäviöiden vuoksi kauimmaiset lamput eivät voineet sijaita kovin kaukana generaattorista, korkeintaan vain noin kilometrin etäisyydellä. New Yorkissa tämä ei ollut ongelma, sillä asiakkaita oli tiheässä ja täytyi vain rakentaa generaattoriasemiakin tiheään. Rautatieopastinvalaisimien tapauksessa pidempi toimintamatka oli kuitenkin välttämätön. Vaihtojännitejärjestelmän avulla tämä olisi mahdollista, sillä muuntajan avulla pidempien johtimien käytön mahdollistava korkea jännite voitaisiin laskea käyttökohteessa turvalliselle tasolle. Vaihtojännitejärjestelmien tutkimus oli Yhdysvalloissa kuitenkin Edisonin hallitsevan aseman vuoksi vähäistä. Euroopassa tutkimusta oli kuitenkin tehty ja niinpä Westinghouse hankkikin vaihtojännitejärjestelmän komponentteja Euroopasta ja alkoi tutkia asiaa tarkemmin. Vuonna 1888 Westinghouse oli myös ostanut oikeudet Nikola Teslan kehittämään vaihtojännitteellä toimivaan oikosulkumoottoriin, mikä oli hyvä täydennys Westinghousen vaihtojännitejärjestelmään. Tämän kaupan myötä Westinghouse ja Tesla aloittivat yhteistyön ja Westinghouse myös palkkasi Teslan konsultikseen.

Serbiassa vuonna 1856 syntynyt Nikola Tesla oli jo nuorena opiskelijana pyrkinyt löytämään ratkaisua “kommutaattoriongelmaan”. Kaikki generaattorit tuottivat luontaisesti vaihtojännitettä, koska magneettikenttien napaisuus vaihtui jaksottaisesti generaattorin pyöriessä. Vaihtojännite voitiin muuntaa tasajännitteeksi kommutaattorin avulla. Kommutaattorissa hiiliharjat hankasivat metallia, mistä aiheutui kitkaa ja kipinöintiäkin ja lisäksi hilliharjat kuluivat ja ne täytyi ajoittain vaihtaa uusiin. Sähkömoottoreissakin napaisuus täytyi vaihtaa jaksollisesti, jotta moottori pyörisi. Kaikki esitellyt sähkömoottoriratkaisut käyttivät tähän samanlaista kommutaattoria ja toimivat siis tasajännitteellä. Tesla hahmotteli moottoria, jonka voisi kytkeä suoraan vaihtojännitettä tuottavaan generaattoriin ja näin kommutaattoreista päästäisiin kokonaan eroon, sekä generaattorissa että moottorissa. Tesla esittelikin ideaansa monille, mutta sitä pidettiin usein mahdottomana. Tesla meni töihin Pariisiin Edisonin yritykseen, jossa hänen esimiehensä laati suosituskirjeen ja kehotti Teslaa lähtemään New Yorkiin esittelemään ideaansa Edisonille itselleen. Tesla teki näin ja muutti vuonna 1884 Yhdysvaltoihin, mutta Edison ei ollut kiinnostunut vaihtojännitelaitteista, mutta palkkasi Teslan ratkomaan tasajännitejärjestelmän ongelmia. Jonkin ajan kuluttua Tesla kuitenkin irtisanoutui ja monien vaiheiden jälkeen löysi lopulta yhteistyökumppaneita, joiden avulla sai moottorinsa prototyypin rakennettua ja sen osoittauduttua toimivaksi, myytyä sen Westinghouselle.

Vaikka Edisonin toiminnan myötä sähköä alettiinkin ottaa laajamittaisempaan hyötykäyttöön, niin tiedettiin kovin vähän siitä, mitä sähkö oikeasti oli ja että oliko Edisonin järjestelmä tehokas tapa hyödyntää sitä. Edison halusi myydä hehkulamppujaan ja tarvitsi niiden käyttämisen mahdollistavan järjestelmän. Paras mahdollinen energiatehokkuus ei ollut Edisonille tärkeä kriteeri, vaikka hänen kerrotaankin todenneen, että “sähköstä tehdään niin halpaa, että vain rikkaat tulevat polttamaan kynttilöitä”. Teollistumisen myötä hiilikaupasta oli tullut merkittävä liiketoiminta-alue ja hiilikauppiaista vaikutusvaltaisia henkilöitä. Hiiltä tarvittiin yhä enemmän höyrykoneiden polttoaineeksi ja kaupunkeihin muuttavien ihmisten asuntojen lämmitykseen. Suurissa kaupungeissa kuten New Yorkissa hiilestä oli alettu tehdä kaasua, jota jaeltiin putkia pitkin asuntoihin. Kaasua voitiin polttaa esimerkiksi helloissa ja valaisimissa. Edisonin sähkövalo kilpailikin juuri kaasuvalaisimien kanssa syrjäyttäen ne. Näin ollen Edisonin täytyi päästä sopimukseen kaasunmyyjien kanssa ja saada heidät vakuuttuneiksi sähkövalon erinomaisuudesta. Tämä ei lopulta ollut kovin vaikeaa, sillä Edisonin järjestelmä ei hiilikaupan näkökulmasta poikennut kovin paljon kaasuvalojärjestelmästä. 

Edison sai New Yorkissa monia kilpailijoita, jotka halusivat oman osansa uuden liiketoiminnan tuotoista ja kopioivat Edisonin ratkaisun. Näin New Yorkiin syntyi jo 1800-luvun lopulla kattava sähkönjakeluverkko. Nikola Teslaa kiinnosti kuitenkin enemmän sähkön todellisen olemuksen selvittäminen ja  Westinghouse-kaupan myötä hänellä olikin varaa perustaa hyvin varustettu laboratorio tutkimuksiaan varten. Tesla avasi ensimmäisen laboratorionsa New Yorkiin vuonna 1889. Hyvin nopeasti Tesla havaitsi, että sopivilla järjestelyillä lamput saatiin hehkumaan langattomasti, kun sopivalla muuntajalla luotiin kenttä, jossa tämä oli mahdollista. Tesla havaitsi myös ettei ollut suoraa yhteyttä sillä teholla, joka kentän luomiseen tarvittiin ja sillä, että kuinka monta lamppua tässä kentässä saatiin hehkumaan. Tesla päätteli, että lamput oikeasti hyödynsivät ympäristössä olevaa energiaa ja tuohon aikaan oli yleinen käsitys, että kaikkialla on olemassa “eetteri”, jonka sisältämää energiaa näin pystyttäisiin nyt hyödyntämään tuottamaan valoa. Jos muuntajaa käyttävää generaattoria pyöritettäisiin höyrykoneella, niin langattomalla järjestelmällä sama valomäärä pystyttäisiin tuottamaan huomattavasti pienemmällä hiilimäärällä kuin mitä Edisonin järjestelmässä tarvittiin. Tesla totesi siis, että sähköä voitiin hyödyntää paljon tehokkaammin kuin mitä Edisonin järjestelmä teki ja että Edisonin käyttämä ratkaisu, jossa monia lamppuja on kytketty johtimilla yhteen suureen generaattoriin, ei ole kovin tehokas tapa hyödyntää sähköä käytettiinpä sitten tasa- tai vaihtojännitettä.

Tässä vaiheessa Westinghouselta siis pyydettiin lausuntoa siitä, mikä olisi paras ratkaisu Niagaraan. Westinghousen konsultti Tesla oli tutkimuksissaan tullut tulokseen, että Edisonin käyttämä järjestelmä ei ollut tehokas, mutta toisaalta Teslalla ei vielä ollut valmista ratkaisua siihen, että millainen järjestelmän tulisi olla. Myöhemmin Tesla tutkikin asiaa muun muassa Colorado Springsin laboratoriossaan vuosina 1899-1900 ja yritti toteuttaa kaupallisen järjestelmän New Yorkin Wardenclyffessä 1901 alkaen, mutta Niagaran projektissa haluttiin edetä nopeammin ja ehkäpä Tesla suositteli Westinghouselle, että ratkaisuna käytettäisiin jotain muuta kuin sähköä? Paineilma oli Westinghouselle tuttu elementti ja teknisesti mahdollinen toteuttaa, joten hän suositteli sitä. Westinghouse ei kuitenkaan ollut ainoa Yhdysvalloissa vaihtojännitejärjestelmiä tutkinut taho, sillä esimerkiksi vuonna 1882 perustettu Thomson-Houston -yhtiö oli aktiivinen tällä alueella. Pankkiiri J.P. Morgan oli myös kiinnostunut sähköjärjestelmien kehityksestä ja junaili Thomson-Houstonin ja Edisonin yhtiön yhdistymisen General Electric -yhtiöksi (GE) vuonna 1892. Samalla Thomas Edison joutui luopumaan asemastaan yhtiössä, joka hylkäsi Edisonin tasajännitejärjestelmän ja keskittyi paremmaksi todettuun vaihtojännitejärjestelmään, jollainen Niagaraankin sitten lopulta valittiin. Westinghousen yritys sai tehtäväkseen toteuttaa generaattorit ja GE sähkönsiirtolinjat Buffaloon. Siirtolinjoissa haluttiin käyttää britti John Hopkinsonin vuonna 1882 patentoimaa kolmivaihejärjestelmää, jonka avulla voitiin säästää johdinkustannuksia. Nikola Tesla halusi kuitenkin, että generaattoreista tehdään kaksivaiheiset, sillä “kolmivaiheisuus lisäisi vain turhaan monimutkaisuutta”. Westinghouse arvosti Teslan näkemystä ja Niagaran ensimmäisen vaiheen generaattoreista tehtiinkin kaksivaiheiset ja GE joutui suunnittelemaan erityiset muuntajat, joiden avulla kaksivaiheinen vaihtojännite muunnettiin kolmivaiheiseksi siirtolinjoja varten. Myöhemmässä vaiheessa Niagaran laitokselle asennetut generaattorit tehtiin suoraan kolmivaiheisiksi. Nikola Tesla keskittyi langattomien järjestelmien tutkimukseen ja avusti Westinghousea monien vaihtojännitejärjestelmien toteutuksessa kuten esimerkiksi vuoden 1893 Chicagon maailmannäyttelyn valaistusjärjestelmän, jolla oli suuri vaikutus sen käsityksen vakiinnuttamisessa, että vaihtojännitejärjestelmä on hyvä ja turvallinen tapa sähkövalaistuksen toteuttamiseen. Näyttelyssä Tesla kuitenkin esitteli omaa langatonta valaistusjärjestelmäänsä virallisen valaistusratkaisun ohessa. Kolmivaihevaihtojännitejärjestelmästä tuli kuitenkin sähköistyksen valtavirta ja Tesla yritti vielä kääntää kehityksen suuntaa rakentamalla New Yorkin Wardenclyffeen kilpailevan langattoman järjestelmän, jossa “sadan hevosvoiman” höyrykoneen pyörittämän generaattorin avulla olisi saatu toimimaan kaikki New Yorkin alueen valaisimet. Kyseessä olisi siis ollut paljon energiatehokkaampi järjestelmä, mutta toisaalta ensimmäiset suuremmat voimalaitokset hyödynsivät vesivoimaa, jota oli tarjolla niin runsaasti, että paremmasta energiatehokkuudesta ei sinänsä olisi tuossa vaiheessa ollut paljoa hyötyä. Wardenclyffen urakka oli Teslalle kuitenkin liian suuri ja rakennustyöt keskeytyivät vuonna 1906, minkä jälkeen Tesla keskittyi vain pienimuotoisempaan tutkimukseen. Westinghousen yritys jatkoi vaihtojännitejärjestelmien rakentamista, mutta George Westinghouse ei suostunut liittymään pankkiirien junailemaan sähköntuottajien yhteisöön ja joutui pankkiirien painostuksesta luopumaan määräysvallasta yhtiössään vuonna 1909, minkä jälkeen hän vetäytyi eläkkeelle ja kuoli maaliskuussa 1914.

Tämän jälkeen sähkön käytön kehitys eteni pitkälti pankkiirien laatimien suuntaviivojen mukaan. Öljytalouden kehitys asetettiin toki etusijalle, koska se oli parempi bisnes. Ensimmäinen maailmansota vakiinnutti polttomoottorin aseman autojen hallitsevana voimanlähteenä ja toinen maailmansota vakiinnutti öljyn valta-aseman. Tuettiin myös vain sellaisia tieteellisiä teorioita, jotka eivät mahdollistaneet eetterin energian hyödyntämistä sähkölaitteiden avulla Nikola Teslan esittämällä tavalla. Monet keksijät esittelivät tällaisia energiatehokkaita ratkaisuja, mutta esimerkiksi patenttijärjestelmää hyödynnettiin estämään tällaisten ratkaisujen tulo markkinoille. Vallitsevaksi käsitykseksi tuli se, että sähkö on vain tapa siirtää energiaa, jota tuotetaan esimerkiksi vesivoimalla tai tuottamalla höyryä esimerkiksi hiiltä polttamalla tai ydinfissioreaktioiden tuottaman lämmön avulla. Sähkön käytön laajentuminen eteni paikallisten sähköverkkojen rakentamisen kautta, mutta lopulta nämä kaikki kytkettiin yhteen ja syntyi nyt vallitseva käytäntö sähköpörsseineen ja futuureineen. Tietääköhän kukaan millainen yhteys näillä kaikilla oikeasti on ja mikä järjestelmän energiatehokkuus lopulta oikein on?

Viimeaikaisten tapahtumienkin johdosta on esitetty paljon kommentteja siitä, kuinka eri mekanismeja tulisi muuttaa, jotta järjestelmän hyväksikäyttö ei onnistuisi. Ongelma on kuitenkin se, että kun on järjestelmä, joka mahdollistaa ahneuden toteuttamisen, niin ahneuden kontrollointi on hankalaa. Siksi toimivampi ratkaisu onkin sellainen, joka ei mahdollista ahneuden toteuttamista. Monet ovatkin hankkineet esimerkiksi aurinkopaneeleita tuottamaan sähköä omiin tarpeisiinsa. Aurinkopaneelit valmistetaan hyvin yleisistä raaka-aineista ja valmistusmenetelmät ovat viime vuosina kehittyneet niin paljon, että paneelit ovat jo hyvinkin kannattava investointi. Ongelma Suomessa on kuitenkin se, että kesällä paneelit tuottavat sähköä liikaakin ja toisaalta tarve on silloin pieni. Eniten sähköä tarvittaisiin kylmänä pakkaspäivänä, jolloin aurinko paistaa vain hetken aikaa ja hyvin matalalta ja yleensä on myös tyyntä eikä siten tuulivoimaakaan ole saatavilla. Onkin puhuttu paljon siitä, että tarvittaisiin uusia keinoja energian varastointiin. Tämä on kuitenkin työläs ja kallis polku, jos ylipäänsä käytännössä mahdollinen. Parempi olisi unohtaa pankkiirien muovaaman todellisuuden rajoitteet ja palata Nikola Teslan tapaan tutkimaan sähkön todellista olemusta kokeellisesti. Näin teki esimerkiksi Thomas Henry Moray, joka 1920-luvulla esitteli useaan otteeseen laitettaan, joka pystyi hyödyntämään ympäristön energiaa käyttämään hehkulamppuja ja silitysrautaa 50 kilowatin tehon edestä:  https://www.svpwiki.com/T.-Henry-Moray . Morayn laite ei siis tuottanut “sähköä”, vaan valoa ja lämpöä. “Pankkiirien todellisuuden” ajatusmallin mukaan sähköä “tuotetaan” ja “siirretään”. Oikeasti sähköä tarvitsee vain käyttää tehokkaasti tuottamaan esimerkiksi valoa ja lämpöä. Morayn laite ei tarvinnut mitään näkyvää energialähdettä, se täytyi vain virittää sopivalle taajuudelle. Usein puhutaan “vapaaenergiasta” (“free energy”), mutta termi on harhaanjohtava, sillä oikeasti kyse on energiatehokkuudesta, eli siitä, mikä on output ja mikä input. Morayn laitteessa input oli nolla, mutta laitteeseen tuli usein yllättäen toimintahäiriö, joka korjautui vain vaihtamalla siihen uusia komponentteja. Monet LENR-tutkijatkin (ns. “kylmäfuusio”) ovat raportoineet sitä, että laitteiden toiminta häiriytyy, koska tapahtuu materiaalimuutoksia. Ratkaisuna on usein ollut käyttää esimerkiksi magneettikenttiä pitämään reagoiva aine fyysisesti irti laitteen rakenteista. Uudessa tekniikassa on aina haasteensa, mutta kokemusten kautta hankitun tiedon avulla ne on yleensä ratkaistavissa.

 

Lähteitä:

 

+2
Olli Taina
Sitoutumaton Hämeenlinna

Totuudenetsijä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu