Compagnies d’ordonnance – vakinaisen sotalaitoksen varhainen edelläkävijä

Sotilaita ryöstämässä kaupunkia satavuotisen sodan aikana. Kuvalähde: Froissartin kronikka/WikimediaCommons

”Koko Ranskan kuningaskunta oli kauttaaltaan täynnä linnoja ja muita linnoitettuja paikkoja, joiden varusväki elätti itseään ryöstelyllä ja saalistuksella; ja kuningaskunnan sydänmailla ja sitä ympäröivillä alueilla kokoontui kaikenlaisesta väestä koottuja komppanioita (joita nimitettiin nylkijöiksi [Escorcheurs]) ja jotka ratsastivat ja vaelsivat mailta ja mannuilta toisille turvautuen marssista marssiin väkivaltaan ja seikkailuihin elättääkseen ja rikastuttaakseen itseään välittämättä tai säästämättä Ranskan kuninkaan, Burgundin herttuan tai muidenkaan ruhtinaiden maita.”

 

Näin ritari ja diplomaatti Olivier de la Marche (1426–1502) kuvasi muistelmissaan Ranskan sisäistä tilaa Arras’n rauhan (1435) solmimista seuranneina levottomina vuosina. Arras’n rauhan laajempi konteksti oli vuonna 1337 syttynyt satavuotinen sota, joka oli vuonna 1415 leimahtanut uudelleen liekkiin kaksikymmentäviisi vuotta kestäneen välirauhan jälkeen. Sodan osapuolia oli käytännössä neljä: Englannin ja Ranskan kuninkaat, Burgundin herttua sekä ns. vapaat komppaniat, jotka sotivat milloin kenenkin maksavan työnantajan puolesta. Kun Ranskan kuningas Kaarle VII:n ja Burgundin herttua Filip Hyvän solmima Arras’n rauha jätti écorcheursit, routiersit ja muut vapaat komppaniat vailla työnantajaa ja palkanmaksajaa, nämä käänsivät aseensa koko maailmaa vastaan ja ryhtyivät elättämään itseään omaan laskuun työskentelevinä rosvoarmeijoina. Vuoteen 1439 mennessä écorcheursit olivat hävittäneet ryöstöillä, raiskauksilla ja murhilla kokonaisia provinsseja eteläisessä Ranskassa. Tilanne oli horjuvaa kuningaskuntaa hallinneen Kaarle VII:n näkökulmasta kestämätön. Jotain täytyi tehdä villiintyneiden palkkasoturikomppanioiden suitsemiseksi.

 

Vastaus Kaarle VII:n ongelmaan löytyi tutkimalla Ranskan lähihistoriaa. Kaarle VII:n isoisä Kaarle V oli pitänyt palveluksessaan vuosien 1369–1380 ajan noin 2–2 500 miehen suuruista keihäsmiesten, jalkajousimiesten ja palkkaritarien sotajoukkoa. Myös Kaarle VII:n isä Kaarle VI onnistui pitämään kruunun palkkalistoilla pysyvästi muutamia ritarikomppanioita, vaikkakin Kaarle VI:n merkittävin saavutus sotalaitoksen kehittämisen saralla oli kuninkaallisen tykistöarsenaalin perustaminen. Vuonna 1445, suunnitellessaan Normandian takaisin valloittamista englantilaisilta, Kaarle VII antoi julistuksen la petite ja la grande ordonnancen perustamisesta. Kahden ordonnancen ainoa ero oli se, että siinä, missä la grande ordonnancen sotilaat taistelivat kenttäarmeijoissa, la petite ordonnancen jäsenet palvelivat linnojen ja kaupunkien varuskuntajoukkoina. Nämä kummatkin asejoukot olivat jatkumoa Kaarle V:n ja Kaarle VI:n sotilaallisista uudistuksista, mutta niissä oli myös sen verran murroksellisia piirteitä, että historioitsija Paul D. Solon kutsui niitä ”evoluutiomaisiksi teoriassa mutta vallankumouksellisiksi käytännössä.”

 

Kummatkin ordonnancet perustuivat taktiseen yksikköön nimeltä lance journie, joka koostui kuudesta ratsusotilaasta. Yksikön johtaja oli raskaasti haarniskoitu ritari, jota tuki yhtä lailla kaksi raskaasti haarniskoitua asemiestä (coutiliers). Ritarin aseina olivat miekka ja ratsupeitsi, kun taas asemiehet kantoivat miekan lisäksi joko keihästä tai kirvestä. Loput sotilaat olivat kaksi ratsastavaa jousimiehestä ja heitä avustava sotilaspalvelija. Lance fournie ei ilmaantunut Kaarle VII:n palvelukseen tyhjästä, vaan sen osaset koottiin olemassa olevista sotilaallisista instituutioista. Joukkoa johtava ritari oli aatelinen, joka suoritti kuninkaalle omaamaansa feodaalista ratsupalvelusta (ban et arrière ban). Ratsastavat jousimiehet puolestaan perustuivat instituutiona Bretagnen herttuoiden 1420-luvulla kokoamaan nostoväkeen, joka koostui vapaaehtoisista jousimiehistä (francs archiers). Asemiehet taas olivat yksinkertaisesti palkkasotureita, käytännössä kruunun palkkalistoille päässeitä écorcheurseja.

 

Kaarle VII:n compagnies d’ordonnance, kuten tätä uutta sotalaitosta nimitettiin, koostui aluksi 1 500 lancesta eli noin 9 000 miehestä. Kaarle VII:n kuoleman aikaan vuonna 1461 ordonnancesien lukumäärä oli kasvanut 1 700–1 800 lanceen eli 10 200–10 800 mieheen. Vaikka sotajoukon koko oli ennennäkemättömän suuri, sen voimakkaimpana etuna oli sotilaiden lojaliteetti palkanmaksajalleen ja työnantajalleen, Ranskan kuninkaalle. Kaarle VII ei nimittäin antanut palkkaritarien päättää itse omista tekemisistään, vaan sitoi komppaniat osaksi komentoketjua, joka kulki kruunun paikallisista voudeista Valois–kuninkaan omaan hoviin Pariisissa. Kaarle VII rakensi komentoketjunsa harkitusti ja maltillisesti. Kuningas aloitti ordonnancien rakentamisen pohjalta ylöspäin delegoiden kaiken komppanioiden kokoamisvallan ensiksi hallinnon alatason veronkerääjille eli réceveurseille. Näiden aloitettua työnsä Kaarle VII nimitti komissaareja edustamaan kruunun intressejä sotalaitoksen rakennusprosessin myöhemmissä vaiheissa.

 

Kaarle VII ymmärsi, että avain sotilaallisen uudistuksen onnistumiseen olivat varuskunnat. Aiemmin kuninkaan palkkasoturit ja itsenäiset écorcheursit olivat pakkolunastaneet majoituksensa ja ylläpitonsa siviileiltä kuninkaan luvalla tai sitä ilman. Ordonnancesit kuitenkin saivat kruunulta rahaa, jolla he ostivat varuskuntakaupungeilta oman majoituksensa ja muonituksensa. Mikäli sotilaat onnistuivat tinkimään ylläpitokustannukset tarpeeksi keveiksi, he saivat pitää kruunun maksaman elatuksen ja elinkulujen välisen erotuksen itsellään. Tämä järjestelmä kannusti ritareita, jousiampujia ja palkkasotureita kohtelemaan siviiliväestöä aiempaa varovaisemmin ja kohtuullisemmin, sillä tyhjäksi ryöstetyistä ja maan tasalle poltetuista kylistä ja kaupungeista ei pystynyt ostamaan mitään. Koska vain harvoista kaupungeista löytyi linna, sotilaat majoittuivat siviilien asumuksiin. Tämäkään ei enää tapahtunut mielivaltaisesti vaan kruunun nimittämien komissaarien valvonnassa. Monet siviilit ymmärrettävästi vieroksuivat sotilaiden majoitusta, mutta toisaalta taas kaupungit olivat halukkaita pääsemään hyötyjiksi kruunulta sotilaille kulkeneesta rahavirrasta, kunhan vain pahimmilta sotilaiden ja siviilien välisiltä ristiriidoilta vältyttäisiin.

 

Kaarle VII:n uusi sotalaitos rahoitettiin verotuksella. Keskiaikainen verotus oli perinteisesti ollut hajanaista, hetkittäistä ja epäyhteismitallista. Kuninkaan oletettiin elättävän itsensä, hovinsa ja asemiehensä domeenituloilla omilta läänityksiltään, eikä hänellä ollut automaattista oikeutta kerätä veroja niiden ulkopuolelta. Domeenin ulkopuolisia verolähteitä olivat yleinen arvonlisävero (aides), talovero (taille) sekä kruunun monopolisoiman suolamyynnin tuotto (gabelle). Kaikkien näiden verojen ja monopolien tuotto oli 1400-luvun alussa väliaikaista, katkonaista ja vaikeasti ennakoitavaa. Pahimpiin kassakriiseihin auttoi rahan lainaaminen pohjoisitalialaisilta pankkiireilta, jotka saivat lainojensa vakuudeksi oikeuden kerätä harvoja kuninkaalle kuuluvia verotuloja. Näillä tulolähteillä ei voitu kuitenkaan kattaa muuta kuin hovin menoja ja veronkantolaitoksen itsensä ylläpitoa. Pysyvää sotalaitosta ei niillä voinut rahoittaa. Kaarle VII ymmärsi, ettei ordonnance–komppanioita voinut perustaa ennen kuin niiden rahoituspohja oli jollain tapaa järjestetty. Vuonna 1439 kuningas suostutteli säädyt myöntämään hänelle oikeuden kantaa poikkeuksellista taloveroa eli taillea uuden sotalaitoksen rahoittamiseksi; kaksitoista vuotta myöhemmin Kaarle VII julisti taillen pysyväksi verotukseksi pelkän kuninkaallisen julistusoikeuden nojalla. Tällä teollaan Kaarle VII esti Ranskan säätyjen kollektiivisen neuvotteluvoiman vahvistumisen valtiopäivien (États généraux) instituution puitteissa. Myöhempinä vuosisatoina valtiopäivät näivettyivät niin pahasti, ettei niitä kutsuttu lainkaan koolle vuosien 1614 ja 1789 välillä.

 

Kaarle VII:n sotilaallinen uudistus oli monella tapaa merkittävä murroskohta keskiajan Ranskan historiassa. Ensiksikin ordonnancesien perustaminen ratkaisi perustuslaillisen kriisin, joka oli syntynyt siitä, kun laillista arvovaltaa edustanut mutta sotilaallisesti heikko monarkia oli ajautunut väkivaltaiseen ristiriitaan merkittävää sotilaallista voimaa käytelleiden mutta kaikkien lakien ulkopuolella operoineiden écorcheursien kanssa. ”Komppanioiden yhdistäminen monarkian kanssa ylitti tämän kuilun laillisuuden ja voiman välillä ja ennakoi modernin valtiovallan evoluutiota”, Paul D. Solon argumentoi. Toiseksi komppaniat rauhoittivat Ranskan sisäistä levottomuutta ja tarjosivat Valois–kuninkaille varteenotettavan työkalun englantilaisten ja burgundilaisten torjumiseksi. Ordonnancesin komppaniat ja kuninkaallinen tykistöarsenaali muodostivat ranskalaisten sotajoukon ytimen heinäkuussa 1453 käydyssä Castillonin taistelussa, missä kenttälinnoitteiden taakse suojautuneet ranskalaiset ampuivat tykeillään, hakapyssyillään ja jousillaan riekaleiksi heitä vastaan hyökänneiden englantilaisten ritareiden rivistöt. Uudistuksen kolmas ja sangen pitkäaikainen ulottuvuus oli tavassa, jolla Kaarle VII rajasi sotalaitoksen rahoittamiseen liittyvän fiskaalisen konsultoinnin vain hyvin rajatulle joukolle kuninkaan itsensä ympärillä. Myöhempinä vuosisatoina Ranskan kuninkaat konsultoivatkin uudista veronkannoista provinssien säätyjä paikallisten parlamenttien istunnoissa eivätkä kaikkia säätyjä kollektiivisesti valtakunnallisilla valtiopäivillä.

 

Myös sotalaitoksen rahoittamiseen tarkoitettu verotus oli itsessään murroksellinen taitekohta keskiajan historiassa. Sodankäynti vaati verotukselta ennakoitavuutta, mistä syystä talovero eli taille näyttäytyi kaikkein tarkoituksenmukaisimmalta kruunun verolähteeltä. Koska taille ei koskettanut koko väestöä vaan siitä nauttivat erivapautta papit, aateliset, kruunun virkamiehet, yliopistolaiset sekä tietyt erioikeutetut kaupungit (villes franches), sen veronkanto vaati paikallishallinnon kehittämistä ja eriyttämistä. Ranskan historiallinen jako kahden tyyppisiin provinsseihin, säätyprovinsseihin (pays d’état) sekä vaaliprovinsseihin (pays d’élection) perustuikin pitkälti juuri taillen arvioinnin ja kokoamisen eri tapoihin. Veronkannon tehostuessa ja sodankäynnin vaatimusten kasvaessa taillen merkitys kruunun tulonlähteenä kasvoi myöhempinä vuosisatoina sekä määrällisesti että suhteellisesti. Ranskan uskonsotien aikakaudella 1570-luvulla taille käsitti jo puolet kruunun kaikista tuloista. Ordonnancesin komppanioiden perustaminen 1440-luvulla Valois–kuningas Kaarle VII:n aloitteesta johti sittemmin Ranskan kehittymiseen fiskaalis-sotilaalliseksi mahtivaltioksi myöhempien Bourbon–kuninkaiden valtakaudella 1600- ja 1700-luvuilla.

 

 

 

 

 

Kirjallisuutta:

 

Philippe Contamine, Guerre, état et société à la fin du moyen âge: Études sur les armées des rois de France 1337–1494 (Pariisi: Mouton Éditeur, 1972).

 

Ferdinand Lot & Robert Fawtier, Histoire des institutions françaises au Moyen Age: Institutions royales. Les droits du Roi exercés par le Roi, ii (Pariisi: Presses universitaires de France, 1958).

 

Paul D. Solon, ‘Valois Military Administration on the Norman Frontier, 1445–1461: A Study in Medieval Reform’. Speculum, Vol. 51, No. 1 (January 1976).

 

Alexander Tuetey, Les écorcheurs sous Charles VII: Épisodes de l’histoire militaire de la France au XV° siècle (Montbéliard: Henri Barbier, 1874).

 

Julkaistu 8.9.2021 blogissa Skeptinen alkemisti: Compagnies d’ordonnance – vakinaisen sotalaitoksen varhainen edelläkävijä

+6
OlliBackstrom
Sosialidemokraatit Vantaa

Filosofian tohtori, sosialidemokraatti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu