Kolmikymmenvuotisen sodan sotilaalliset innovaatiot 1618-1648

30-vuotisen sodan aikaisia aseita. Johan Jacobi Wallhausen, Kriegskunst zu Fuss, 1615.

Sotilaallinen innovaatio on eräs keskeinen tutkimuksen ja pohdinnan aihe strategisen päätöksenteon ja sotatieteen saroilla. Käsite itsessään on ongelmallinen, sillä innovaatio saattaa sisällyttää sekä jotain aivan uutta sodankäyntitapaa tai vaihtoehtoisesti olemassa olevien teknologioiden ja taktiikoiden uudenlaista soveltamista. Modernien sotien joka tapauksessa ymmärretään tuottaneen käänteentekeviä innovaatioita teknologian ja taistelutapojen piirissä. Kaikkein tunnetuimpia ja parhaiten muistettuja lienevät toisen maailmansodan pitkäkestoiset sotilaalliset innovaatiot: suihkumoottorit, tutkat ja ydinaseet.

 

Mutta myös historian kaukaisemmilla sodilla on ollut omat innovaationsa, jotka ovat olleet kauaskantoisia yhdistelmiä uutta sotilaallista kehitystä ja olemassa olevien tekniikoiden soveltamista. Eräs tällainen sotilaallisten innovaatioiden murroskohtaan sijoittunut sota on yksi Euroopan pitkäkestoisimmista ja verisimmistä konflikteista, vuosien 1618 ja 1648 välillä käyty kolmikymmenvuotinen sota. Varhaismoderneja sotia ei tunnustettavasti usein muistella sotilaallisten innovaatioiden kautta, sillä pinnallisessa tarkastelussa sodankäynnin teknologiat ja keinot vaikuttavat pysyneen lähes muuttuneen 1500- ja 1800-lukujen välillä. Tarkempi silmäily paljastaa kuitenkin keskeisiä sodankäynnin innovaatioita ja sovelluksia juuri kolmikymmenvuotisen sodan aikana.

 

Kaikki sotilaallinen innovaatio ei ole pelkästään uuden tekniikan kehittämistä, vaan se voi olla myös vanhasta luopumista. Juuri kolmikymmenvuotisen sodan aikana sotavoimat alkoivat kääntää selkäänsä yhdelle aiemmin keskeisessä taktisessa asemassa olleelle sodan työkalulle, peitselle.  Peitsi oli ratsuväen aseena jo varhaiskeskiaikaista perua. 1500-luvulla peitsi oli kuitenkin alkanut korvautua yhä enemmän ampuma-aseilla, erityisesti pistooleilla, joista tuli värvättyjen saksalaisten eli ns. ”mustien ratsastajien” (Schwarze Reiter) tunnusomaisia aseita. Vielä kolmikymmenvuotisen sodan aattona Euroopan sotatieteilijöiden parissa kuitenkin käytiin yhä kiivasta väittelyä siitä, kumpi oli ratsuväelle parhaiten sopivin ase, ratsupeitsi vai pistooli. Italialainen Giorgio Basta propagoi ratsupeitsen puolesta aseena, joka palauttaisi ”turmeltuneelle” ratsuväelle sen fyysisen iskukyvyn, kun taas preussilainen Johan Jacobi Wallhausen piti pistoolia kaikin tavoin optimaalisimpana ratsuväen aseena. Käytännössä kolmikymmenvuotinen sota ratkaisi kiistan Wallhausenin eduksi, sillä ratsupeitsi korvautui täysin erilaisilla ratsuväen käyttöön sopivilla ampuma-aseilla – pistooleilla, rataslukkoarkebuuseilla ja kevyillä piilukkomusketeilla. Ratsupeitsi ei kuitenkaan kadonnut pysyvästi vaan koki päinvastoin uuden tulemisen 1700-luvun puolivälissä, jolloin Euroopan armeijat aseistivat sillä erityisiä ratsujoukkoja, kuten lansieereja ja ulaaneja.

 

Myöhäiskeskiajalla peitsestä oli tullut myös jalkaväen tärkein puolustautumisväline ratsuväkeä vastaan. 1600-luvun alussa kirjoitetut sotatieteelliset tutkielmat ja opaskirjat pitivät aivan itsestäänselvyytenä, että jalkaväen muodostelman tuli sisällyttää vähintään kolmasosan verran peitsimiehiä sen suojelemiseksi vihollisen ratsuväeltä. Kolmikymmenvuotisen sodan alussa Ruotsin armeija jopa lisäsi peitsimiesten suhteellista määrää niin, että heidän osuutensa lähenteli jo puolta jalkaväen taistelumuodostelman voimasta. Skottilainen sotatieteilijä ja kolmikymmenvuotisen sodan veteraani James Turner kuitenkin muisteli peitsen käytössä tapahtunutta muutosta sodan aikana. Sen jälkeen, kun Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf oli kukistanut keisarillisen armeijan Breitenfeldin taistelussa vuonna 1631, Turner muisteli, Ruotsin armeija päätyi tekemään pitkiä ja vaivalloisia marsseja vallatessaan yhä uusia alueita Saksasta. Tällöin ruotsalaiset peitsimiehet alkoivat kuitenkin kyllästyä viisi metriä pitkän ja 3–6 kiloa painavan lipputangon kanniskeluun ja alkoivat vaivihkaa hylätä aseitaan ja korvata ne helpommin kannettavalla musketilla. Pian käytäntö alkoi levitä muihinkin armeijoihin. Kun Tanskan kruununprinssi Christian suunnitteli 600 miehen vahvuisen prikaatin muodostamista Lollandin saarella helmikuussa 1644, oli hänen alkuperäisenä aikomuksenaan, että kolmasosa prikaatista koostuisi peitsimiehistä. Pian prinssi kuitenkin muutti mielensä ja antoi määräyksen, että kaikki prikaatin sotilaat tuli varustaa musketeilla.

 

Peitsen korvautuminen musketeilla jätti jalkaväen kuitenkin verrattain suojattomaksi ratsuväen nopeita hyökkäyksiä vastaan. Musketöörien ainoiksi lähitaisteluaseiksi jäivät tikarit ja miekat, joista ei kuitenkaan ollut paljoakaan apua päälle karauttavaa ratsusotilasta vastaan. Yksi vaihtoehto oli myös käyttää musketinperää nuijana, mutta James Turnerin mukaan musketöörit improvisoivat musketistaan tätäkin tehokkaamman lähitaisteluaseen kiinnittämällä siihen yhden jalan eli n. 30 cm pitkän terän, jonka kahva oli upotettavissa musketin piippuun. Käytännössä kolmikymmenvuotisen sodan sotilaat siis keksivät pistimen, joka 1600-luvun lopulle tultaessa oli korvannut peitsen lähes jokaisessa Euroopan armeijassa (merkittävänä poikkeuksena Ruotsin karoliiniarmeija).

 

Musketin kasvanut taktinen rooli jalkaväen peitsen kustannuksella edellytti sen soveltamista muihinkin tilanteisiin kuin vain muodostelmasta ampumiseen taistelukentällä. Kolmikymmenvuotisen sodan eräs keskeinen innovaatio olikin lunttulukkomusketteja kevyempien piilukkomuskettien käytön laajentaminen. ”Piilukkomusketti” oli oikeastaan yleisnimike kaikenlaisille musketeille, joiden laukaisumekanismi perustui johonkin muuhun kuin palavaan lunttuun. Tyypillisiä yleisnimikkeitä tällaisille aseille olivat saksan Feuerröhr, englannin Fire-Lock ja ranskan fusil. Alavariaatioista käytettiin vaihtelevasti nimityksiä arkebuusi, kulveriini tai karbiini. Kolmikymmenvuotisen sodan yleisin piilukkomusketti oli ns. sieppolukkomusketti (saks. Schnaphahn, ruots. snapphane, eng. snaphance), joka käytti ruudin sytyttämiseen piikiven kipinöitä tai rikkikiisunpalaa. Tämä toimintamekanismi oli yhä epäluotettava kolmikymmenvuotisen sodan aikana, mistä syystä sotilaat suosivat taisteluaseenaan toimintavarmempaa lunttulukkoa. Kustaa Aadolfin tiedetään haaveilleen koko Ruotsin armeijan varustamisesta sieppolukkomusketeilla, mutta aseen tekniset rajoitteet eivät mahdollistaneet tämän uudistuksen toteuttamista vielä kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Vuonna 1618 Kalmarin komendantti Herman Wrangel valittelikin kansleri Axel Oxenstiernalle, että linnaan toimitetut 500 uutta sieppolukkomuskettia eivät toimineet kunnolla. ”Luoja varjelkoon, jotta emme joutuisi sotaan, sillä pärjäisimme huonosti sellaisilla aseilla”, Wrangel alleviivasi kirjeessään sieppolukkomuskettien ongelmallisuutta.

 

Piilukkomusketeilla oli sytytysmekanisminsa lisäksi kaksi muutakin yleistä ominaisuutta, jotka erottivat niitä lunttulukkomusketeista. Ensimmäinen ja universaali ominaisuus oli niiden lunttulukkoja pienempi kaliiberi. Siinä, missä lunttulukkojen kaliiberi oli 20 mm, piilukkojen kaliiberi oli 15–12 mm. Tämä teki piilukkomusketeista helpommin hallittavia ja siten lunttulukkoja tarkempia, mikä ominaisuus ei tosin ollut kovin tärkeä konventionaalisessa taistelutilanteessa, jossa musketöörit laukaisivat aseensa päin suuria muodostelmia eivätkä yksittäisiä maaleja.

 

Piilukkomusketin osumatarkkuutta paransi myös toinen siihen sovellettu ominaisuus, piipun rihlaus. Musketinpiipun rihlaaminen ei ollut mikään uusi innovaatio kolmikymmenvuotisen sodan aikakaudella, sillä varhaisimmat piippujen rihlaamiset on ajoitettu 1520-luvun Saksaan. Piippujen rihlaaminen ei kuitenkaan ollut mikään helppo suoritus aikakaudella, jolloin aseiden valmistus oli standardoimatonta käsityötä. Koska esiteollisella aikakaudella aseiden piiput valmistettiin valamalla (eikä poraamalla reikä metallitangon lävitse kuten nykyään), rihlaus piti tehdä muskettiin erikseen. Sotatieteilijä Louis de Gaya avasi 1670-luvulla kirjoittamassaan tutkielmassa tätä prosessia. Rihlaaminen toteutettiin pakottamalla kierreporan kaltainen työkalu piipun lävitse, jolloin sen ulokkeet leikkasivat piipun sisäpintaan rihlaukset. Tällöin nousi esille kuitenkin kaksi haastetta. Ensinnäkään mitä tahansa piippua ei voinut rihlata, sillä piipun tuli olla tarpeeksi paksu, jotta rihlauksen leikkaaminen ei rikkonut ja tärvellyt sitä. Toinen ongelma, jota Gaya ei tekstissään avannut, liittyi työkaluihin. Koska muskettien piippuja ei valmistettu pysyvien standardien mukaan, mikä tahansa rihlaustyökalu ei sopinut mihin tahansa piippuun. Käytännössä musketteja rihlanneen asesepän on täytynyt ensin valmistaa itse omat työkalunsa, mikä ei sekään ole ollut helppo tehtävä. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana rihlattuja musketteja on kuitenkin ilmaantunut kiertoon sen verran runsaasti, että aikakauden armeijat alkoivat muodostaa erityisiä tarkka-ampujien yksiköitä. Koska tällaiset tarkka-ampujat tai ”jääkärit” vaanivat erityisesti arvokkaita maaleja, kuten vastustajan komentajia, tarkka-ampujayksiköt muodostuivat usein korkea-arvoisten sotapäälliköiden henkivartiojoukoiksi. Kustaa Aadolfilla tiedetään olleen suojanaan juuri tällainen ”metsästäjien” (djurskytter) erikoisjoukko Saksan sotaretkellään 1630–1632.

 

Merisodankäynnin saralla kolmikymmenvuotisen sodan tunnetuin innovaatio oli uudenlainen sota-alustyyppi, fregatti. Tämä alustyyppi kehitettiin 1620-luvulla Espanja Alankomaiden telakoilla Oostendessä ja Dunkerquessa ja yhtä nimenomaista tehtävää varteen: alankomaalaisten kalastus- ja kauppalaivastojen häiritsemiseen kaapparitoiminnalla. Tätä tarkoitusta varten fregatin runko oli poikkeuksellisen pitkä sen leveyteen nähden. Tämä vähensi fregatin kulkua jarruttavaa veden vastusta, nopeutti aluksen kulkua ja lisäksi madalsi sen profiilia, mikä teki fregatista vaikeammin havaittavan silloin, kun sen purjeet olivat alhaalla. Muotonsa vuoksi fregatille ei jäänyt kannen alle kaksistakaan ruumaa, vaan kaikki tila oli uhrattu aluksen taisteluvoiman ylläpitämiseksi. Useiden tykkikansien sijasta fregatin tykit sijaitsivat pitkänä jonona yläkannella, missä ne oli helpoin suunnata maaleja kohti. Flanderilainen fregatti oli taitavan miehistön käsissä pelottava asejärjestelmä, mikä seikka havaittiin pian Espanjan Alankomaiden ulkopuolella. Alankomaiden tasavalta kopioi sen jo kolmikymmenvuotisen sodan aikana, ja pian sodan jälkeen myös Englanti otti alustyypin käyttöönsä. Fregatti oli tehokkain ja suosituin sota-alustyyppi koko purjelaivojen aikakauden ajan, mutta höyrykoneiden ja panssarointien myötä se katosi laivastohistoriasta 1800-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeen alustyyppi palasi kuitenkin takaisin yleiseen laivastokäyttöön, mutta nyt reinkarnaationa, jonka tutkat ja ohjusaseistukset ohjaavat sen käyttöä sukellusveneiden metsästykseen ja ilmatorjuntaan.

 

Kolmikymmenvuotisen sodan laajamittaisin rakenteellinen sotilaallinen innovaatio oli kokonaan uudenlainen aselaji, rakuunat. Tämän aselajin edeltäjinä olivat ratsuväkeen sisällytetyt arkebusieerit, joiden aseistuksena oli nimensä mukaisesti rataslukolla varustettu kevyt musketti (ransk. arquebuse). Arkebusieerit kuitenkin käyttelivät asettaan ratsailta, minkä lisäksi he muistuttivat haarniskoineen ja kypärineen tavanomaista raskasta ratsuväkeä. Rakuuna ei kuitenkaan ole ratsumies vaan jalkaväen sotilas, joka liikkuu ratsain mutta taistelee jalan. Ensimmäinen rakuunakomppanioiden muodostaja kolmikymmenvuotisen sodan aikana vaikuttaa olleen sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld, jonka armeijassa palvellut englantilainen Sydnam Poyntz jätti jälkeensä kuvauksen rakuunoiden synnystä. Poyntz kertoi, kuinka Mansfeldin armeija saapui Sleesiaan vuonna 1626. ”Jätimme sinne kanuunamme, ja siellä peitsimiehistämme tehtiin rakuunoita [Dragoniers]”, Poyntz kirjoitti viitatessaan ensimmäistä kertaa rakuunoihin omana aselajinaan. Koska kaikille musketööreille ei riittänyt hevosia, Mansfeld määräsi heistä kolmetuhatta hevosten vetämien vankkurien kyytiin. Käytäntö levisi nopeasti, ja sodan lopulla kaikilla osapuolten armeijoilla oli vahvuudessaan lukuisia rakuunakomppanioita. Ruotsalaisissa vahvuusluetteloissa, kuten Westfalenin ja Thüringenin rykmenteistä marraskuussa 1641 laaditulla listalla, rakuunat oli kirjattu omaksi ratsuväestä (Cavalleri) ja jalkaväestä (Infanteri) erilliseksi aselajikseen (Dragoner).

 

Poikkeuksena osana Espanjan Flanderin laivasto-ohjelmaa suunnitellut fregatit, useimmat kolmikymmenvuotisen sodan sotilaallisista innovaatioista syntyivät sodankäynnin alatasolla sattuman tai olosuhteiden ja pakon sanelemina. Ratsupeitsi poistui käytöstä optimaaliseen ratsuväen taktiikkaan liitettyjen teoreettisten olettamusten takia, mutta kun sodankäynnin realiteetit eivät enää tukeneet olettamuksia, peitsi palasi takaisin ratsuväen aseeksi 1700-luvun puolivälissä. Jalkaväen peitsi ei menettänyt taktista vaikutustaan kolmikymmenvuotisen sodan aikana, mutta sodan strateginen ulottuvuus, jossa armeijat joutuivat alati marssimaan pitkiä matkoja, ei suosinut aseen palveluskäyttöä sodankäynnin ruohonjuuritasolla. Orgaanisesti ilmaantunut pistin ei siten korvannut peistä vaan tuli ainoastaan täyttämään improvisoituna hätäratkaisuna peitsen poistumisen synnyttämää taktista tyhjiötä. Piilukoilla varustetut, pienikaliiberiset ja mahdollisesti rihlatut musketit eivät nekään edustaneet sotilaallista tuotekehitystä, vaan ne ainoastaan levisivät metsästyksestä ja linnustuksesta sodankäynnin erikoistilanteisiin. Ajan myötä 1600-luvun lopulla piilukoilla ja pistimillä varustetut musketit vakiintuivat universaaleiksi palvelusaseiksi, mutta silloinkin vain optimaalisuuden kautta yhdistäessään yhteen aseeseen kaksi eri sotilasteknistä ratkaisua, kiväärin ja pitkävartisen pistoaseen. Rakuunat olivat sotilaallinen innovaatio, joka vain odotti keksimistään. Strategisilta ulottuvuuksiltaan ja liikkuvuudeltaan ennen näkemättömän laajamittainen sota käytännössä edellytti, että armeijoiden oli jossain vaiheessa pakko siirtää jalkaväkeään joko hevosten selkään tai niiden vetämiksi. Siinä, missä modernit sotatieteen ajatuspajat näkevät sotilaallisen innovoinnin suunnitelmallisena, tavoitteellisena ja ennakoitavana ohjelmana, kolmikymmenvuotisen sodan innovaatiot kuuluvat sotahistorian pitkälle linjalle ominaisen sattuman, pakon ja sähläyksen piiriin.

 

 

 

Lähteitä

 

Giorgio Basta, Le gouvernement de la cavallerie légère (Rouen: Jean Berthelin, 1616).

 

Olli Bäckström, Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota (Helsinki: Gaudeamus, 2020).

 

Olli Bäckström, Snapphanar and Power States: Insurgency and the Transformation of War in Sweden and Denmark 1643–1645 (Joensuu: University of Eastern Finland, 2018).

 

Louis de Gaya, A Treatise of the Arms and Engines of War (Lontoo: Robert Harford, 1678).

 

Jeffrey A. Isaacson, Christopher Layne ja John Arquilla, Predicting Military Innovation (Santa Monica: RAND, 1999).

 

J. Mankell, Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning och fördeling sedan slutet af femtonhundratalet (Tukholma: C. M. Thimgren, 1865).

 

J. Marquard ja J. O. Bro-Jørgensen, toim., Prins Christian (V.)s breve: Kancelliebreve i uddrag 1643–1647 med et tillæg af prinsens egenhændige breve 1627–1647, ii (Kööpenhamina: G. E. C. Gad, 1956).

 

Sydnam Poyntz, A. T. S. Goodrick, toim., The Relations of Sydnam Poyntz 1624–1636 (Lontoo: Camden Third Series Vol. XIV, 1908).

 

Rikskansleren Axel Oxenstiernas skrifter och brefvexling: Bref från Herman Wrangel med flera generaler, ii: 9 (Tukholma: P. A. Norstedt & Söners Förlag, 1898).

 

R. A. Stradling, The Armada of Flanders: Spanish Maritime Policy and European War, 1568–1668 (Cambridge: Cambridge University Press, 1992).

 

James Turner, Pallas Armata: Military Essayes of the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War. Written in the Years 1670 and 1671 (London: Richard Chiswell, 1683).

 

Johan Jacobi Wallhausen, Kriegskunst zu Pferdt (Frankfurt am Main: Pauli Jacobi, 1616).

 

 

[Julkaistu 27.8.2022 blogissa Skeptinen alkemisti: Kolmikymmenvuotisen sodan sotilaalliset innovaatiot 1618-1648.]

+6
OlliBackstrom
Sosialidemokraatit Vantaa

Filosofian tohtori, sosialidemokraatti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu