Lützenin jälkeen: Wallensteinin vetäytyminen

Kun kenraali Torsten Stålhandsken hakkapeliitat marraskuun 6. päivän iltana löysivät taistelussa kaatuneen Kustaa II Aadolfin ruumiin ja nostivat sen ruutinassakoista tyhjennettyjen vankkurien kyytiin, Saksan sotahistorian siihen asti verisin taistelu Lützenin kentällä Saksin vaaliruhtinaskunnassa oli jo päättymässä. Noin 12 000 kuolonuhria vaatineen taistelun viimeinen keskipiste oli ollut tuulimyllykukkula, jonka eteen keisarillisen armeijan ylipäällikkö Albrecht von Wallenstein oli keskittänyt suurimman osan tykeistään ja jalkaväestään. Illan laskeutuessa Wallenstein, joka ei tiennyt päävastustajansa, Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolfin kaatumisesta, piti omaa tilannettaan vaarallisena. Vaikka ruotsalaiset olivat menettäneet taistelussa kolme kokonaista eliittiprikaatia, he olivat koonneet voimansa ja aloittaneet alkuillasta hyökkäyksen tuulimyllykukkulaa vastaan. Wallenstein itse oli ollut vähällä joutua ruotsalaisten puolella taistelleen saksalaisen ratsusotilaan surmaamaksi. Keisarillisen jalkaväen tappiot olivat raskaat, minkä lisäksi keisarillinen ratsuväki oli suoranaisessa sekasorron tilassa. Eräs rakuunarykmentti oli jo ehtinyt paeta taistelukentältä ja keskittyi nyt keisarillisen armeijan oman kuormaston ryöstämiseen. Wallensteinin luottokenraali Gottfried von Pappenheim oli saanut surmansa ruotsalaisesta luodista, ja Pappenheimin oman jalkaväen vahvistukset olivat saapumassa taistelukentälle vasta hämärän laskeuduttua, liian myöhään, jotta niistä olisi ollut mitään apua ruotsalaisia vastaan. Iltakahdeksalta Wallenstein joutui tekemään suuren päätöksen ja antoi armeijalleen vetäytymiskäskyn.[1] Italialaisen aikalaistodistaja Giuseppe Diodatin mukaan keisarillinen armeija vetäytyi ”hyvässä järjestyksessä” kohti läheistä Leipzigin kaupunkia.[2] Sieltä armeija vetäytyi edelleen etelään kohti Böömiä ja Habsburg–keisari Ferdinand II:n perintömaita.

Perinteinen historiografia on usein tarkastellut Lützenin taistelua ja sen jälkinäytöstä ruotsalaisesta näkökulmasta. Valinta on ollut luonteva, sillä Kustaa II Aadolfin kuolema taistelussa oli käännekohta paitsi kolmikymmenvuotisen sodan niin myös Ruotsin ja koko Euroopan historiassa. Tällöin on kuitenkin unohtunut, että Wallensteinin vetäytymispäätöksellä on ollut oma sotahistoriansa omien pitkäaikaisena ja ratkaisevine seurauksineen. Myös se historia on selvittämisen arvoista.

Saksin eteläisten rajaseutujen lävitse marssi armeija, joka ei näyttänyt siltä, että se olisi palaamassa voitokkaasta taistelusta. Wallenstein epäilemättä koki käyneensä ruotsalaisia vastaan jotenkuten onnistuneen puolustustaistelun, jonka seurauksena hänen armeijansa oli kyennyt vetäytymään läheisen Leipzigin kaupungin muurien suojiin. Kaupunki oli kuitenkin liian ahdas toimiakseen keisarillisen armeijan linnoituksena, ja sotilaiden suuri lukumäärä täytti kaupunkilaisten talot sekä tukki kaikki kadut ja kujatkin. Kaikki Wallensteinin sotilaat eivät kuitenkaan palanneet Lützenin tappotantereelta, sillä keisarilliset olivat jättäneet taistelukentälle ainakin 3 000 kaatunutta. Monet Leipzigiin pakkautuneesta 17 000 eloonjääneestä sotilaasta olivat haavoittuneita, ja aivan kaikki olivat taistelun ja marssimisen läpeensä uuvuttamia. Wallensteinin armeija ei enää ollut taistelukykyinen.

Wallensteinin armeija ei viipynyt Leipzigissä vuorokautta pidempään, vaan vetäytyi kaupungista jo marraskuun 8. päivän aamuna. Keisarillinen kenraali Heinrich Holk, jonka oma toiminta Saksiin suuntautuneen sotaretken oli ollut kaikkea muuta kuin inhimillistä ja kohtuullista, vetosi nyt Leipzigin porvarien kristillisyyteen, jotta nämä huolehtisivat sadoista vaikeasti haavoittuneista sotilaista, jotka keisarilliset jättivät vetäytyessään jälkeensä.[3] Jo saman päivän aikana Sachsen-Weimarin herttua Bernhardin johtamat ruotsalaiset ratsujoukot tunkeutuivat kaupunkiin. Aikalaiskronikka Theatrum Europaeumin mukaan herttua Bernhardin sotilaat surmasivat Leipzigissä jopa satoja keisarillisia puolustajia; on hyvin mahdollista, että osa ruotsalaisten surmaamista keisarillisista oli kaupunkiin jätettyjä haavoittuneita.[4]

Vetäytyvät keisarilliset hävittivät järjestelmällisesti Saksia polttaen kyliä ja varastaen karjaa. Christian Lehmannin aikalaiskronikka kuvasi, kuinka paikalliset talonpojat nousivat vastarintaan ja ryhtyivät vainoamaan vetäytyviä keisarillisia näiden jokaisella askeleella. Talonpojat pelasivat varman päälle ja hävittivät perääntyvien keisarillisten skanssit ja kenttälinnoitteet sillä tarkoituksella, etteivät keisarilliset sotilaat enää tulevaisuudessa käyttäisi niitä tukikohtina talonpoikia vastaan suunnattujen ryöstöretkien järjestämisessä.[5] Talonpojat eivät lyöneet kuoliaiksi aivan kaikkia kiinni ottamiaan keisarillisia sotilaita, vaan ottivat osan vangiksi. Kuulustelemalla vankejaan talonpojat pyrkivät selvittämään, mitä tarvikkeita keisarillisten kenttälinnoitteisiin oli varastoitu ja minne sotilaat olivat mahdollisesti kätkeneet talonpojilta ryöstämänsä saaliin.[6]

Talonpoikien aivan erityisen huomion kohteena olivat Wallensteinin ja Holkin armeijoita seuranneet kaupustelijat (”Marquetendern”), jotka pyrkivät nyt kiireesti pakoon keisarillisten jäljelle olevista saksilaisista tukikohdista. Pian Lützenin taistelun jälkeen Chemnitzistä ja Freybergistä lähti liikkeelle 20–30 vaunun suuruinen kaupustelijoiden saattue, joka suuntasi kohti Annabergiä ja Böömin rajaa. Puolisotilaalliset talonpoikaisjoukot kuitenkin motittivat kaupustelijat Annabergiin. Kaupungin porvarit, jotka eivät tahtoneet tehdä Annabergistä hyökkäyksen kohdetta, onnistuivat rauhoittamaan talonpojat ja suostuttelivat nämä päästämään kaupustelijoiden saattueen jatkamaan matkaansa kohti Böömiä. Saattueen poistuessa kaupungista paikalle pyrähti äkisti joukko ruotsalaisia ratsusotilaita, jotka ryöstivät vankkurit ja raahasivat kaupustelijat vankeina takaisin Chemnitziin, joka oli ehtinyt päätyä ruotsalaisten hallintaan. ”Talonpojat eivät saaneet siitä [saaliista] itselleen mitään”, Christian Lehmann totesi.[7]

Kaupustelijat vankkureineen olivat vuonna 1632 vakiintunut osa sodankäynnin maisemaa. Noin tuhannen miehen vahvuista rykmenttiä saattoi erään arvion mukaan seurata marssilla jopa kolme kertaa suurempi kuormasto (Tross).[8] Sotilaiden vaimot ja lapset muodostivat suurimman osan kuormaston väkimäärästä, mutta heidän lisäkseen kuormaston mukana kulki kirjava joukko leiriprostituoituja, pyykkäreitä, keittäjiä, käsityöläisiä, alihankkijoita ja kauppiaita. Pienkauppiailla ja tavarainhankkijoilla oli keskeinen rooli aikakauden sodankäynnissä. He ostivat tai vaihtoivat armeijan kulkureitin varrelta elintarvikkeita, vaatteita, käyttötavaroita ja jopa aseita ja kuljettivat ne itse armeijan kuormastoon. Tällä tavoin he kattoivat elintarpeiden hankkimisen ja kuljettamisen alkukustannukset itse ja mahdollistivat taloudellisesti niiden tarjoamisen sotilaille. Kaupustelijat eivät myöskään ainoastaan myyneet vaan myös ostivat. Kun sotilaat saivat käsiinsä ryöstösaalista, heillä oli tyypillisesti kiire vaihtaa se joko rahaksi, elintarvikkeiksi tai kulutustavaroiksi. Tällöin kaupustelijat astuivat esiin eräänlaisina ”luukuttajina”, jotka ostivat ryöstetyt arvoesineet pois sotilaiden käsistä. Käytännössä välikädet tekivät voittoa ostamalla halvalla ja myymällä kalliilla.[9]

Kaupustelijoiden saattue selvisi Annabergin liepeillä vaanivien talonpoikaississien kynsistä, mutta heitä seurannut kulkue ei ollut yhtä onnekas. Wallenstein oli jättänyt Leipzigiin Pleissenburgin linnaketta puolustaneen varuskunnan, joka antautui ruotsalaisille piirityksen jälkeen 2. joulukuuta. Kunniallisten antautumisehtojen mukaan ruotsalaiset ja heidän saksilaiset liittolaisensa sallivat linnan varusväelle eli sotilaille, heidän vaimoilleen ja lapsilleen vapaan pääsyn pois Leipzigistä ja turvatun matkan Böömin rajalle. Saksilaisen ratsukomppanian saattama keisarillisten sotilaiden ja siviilien saattue matkasi Marienbergin kautta Annabergiin. Poistuttuaan Annabergistä joulukuun 16. päivä saattue saapui Prenitzerin solaan, missä se joutui saksilaisine saattajineen noin kolmensadan musketeilla aseistautuneeen talonpojan järjestämään väijytykseen. Talonpojat surmasivat osan saksilaisista sotilaista ja ottivat osan vangiksi. Nämä vangitut sotilaat saatettiin myöhemmin takaisin Annabergiin. Keisarilliset sotilaat ja heidän perheensä eivät saaneet yhtä hyvää kohtelua. Useimmat sotilaista ja siviileistä lyötiin kuoliaiksi, ja heidän alastomiksi riisutut ruumiinsa jätettiin tien varteen. Osa saattueen jäsenistä onnistui pelastautumaan Annabergiin, toisia sotilaita ja heidän vaimojaan jahdattiin pitkin metsiä, joissa he yrittivät piileskellä vainoojiaan. Eräät lapsista pakenivat tai piilotettiin läheiseen kylään, mistä Annabergin porvarit myöhemmin hakivat heidät turvaan. Christian Lehmannin kronikassa synkästä episodista käytettiin nimitystä ”vaimojen taistelu” (Weiber-Schlacht).[10]

Vallattuaan Leipzigin Dodo von Kniphausenin johtama ruotsalaissaksilainen armeija, yhteisvahvuudeltaan noin 5 000 miestä, jatkoi matkaansa kohti Chemnitziä. Chemnitz ei ollut vahvasti puolustettu, ja sen keisarillinen varuskunta antautui marraskuun 21. päivä lyhyen tykistöpommituksen jälkeen. Antautumisehtojen mukaisesti varuskunnan puolustajat saivat poistua tavaroineen kohti Freybergiä, mutta ilman mitään uhmakkaita eleitä, kuten sytytettyjä musketinlunttuja tai rummun päristyksiä. Kroaatit, joita ruotsalaiset ja saksilaiset pitivät rosvoina (”Landräuber”) eivätkä sotilaina, eivät päässeet lähtemään, vaan jäivät ruotsalaisten sotavangeiksi.[11] Ruotsalaisten tappiot jäivät Chemnitzin valtauksen yhteydessä vähäisiksi, mutta haavoittuneisiin lukeutui Kustaa Aadolfin avioton poika Gustaf Gustafsson. Kuninkaan kuusitoistavuotias poika oli ollut opiskelijana Wittembergissä, missä hänet saavutti tieto Kustaa Aadolfin kaatumisesta. Suru-uutisen kiihdyttämä Gustafsson oli ottanut komentoonsa neljäntoista ratsukon vahvuisen joukkueen ja kiitänyt kohti Chemnitziä, jonka piirityksen yhteydessä musketinkuula osui häntä hartioihin.[12] Mitä ilmeisimmin kyseessä oli pelkkä lihashaava, sillä osuma ei estänyt nuorta Gustafssonia hylkäämästä seuraavana vuonna yliopisto-opintojaan ja siirtymästä armeijan vakinaiseen palvelukseen. Seuraavalla vuosikymmenellä Gustaf Gustafsson nousi Tukholman valtaneuvoston jäseneksi, ja vuonna 1647 hänen sisarpuolensa kuningatar Kristiina läänitti Gustafssonille Vaasaporin kreivikunnan (Laitilan ja Uudenkirkon pitäjät).

Läheisen Zwickaun keisarillinen komentaja Ernst von Suys päätti puolustaa kaupunkia ruotsalaisia ja saksilaisia vastaan. Keisarilliset polttivat puolustusvalmisteluna Zwickaun esikaupungin, ja rakensivat portin eteen ja kaupungin kirkon ympärille kenttälinnoitteita. Joulukuun 10. päivä Kniphausenin komentama ruotsalaisarmeija ilmaantui Zwickaun ulkopuolelle. Ruotsalaisten piirittäjien tykkituli sytytti kaupungissa useita tulipaloja, ja eräs liekkeihin leimahtanut rakennus oli kaupungin viljavarasto. Vaikka Suysillä oli komennossaan kunnioitettavan suuruinen varuskunta, yli 1 000 jalkamiestä ja 800 ratsusotilasta, ruotsalaisten tautoton tykistöpommitus ja elintarpeiden hupeneminen eivät jättäneet hänelle muuta vaihtoehtoa kuin neuvotella antautumisesta. Jälleen kerran puolustajat päästettiin kuormastoineen pois piiritetystä kaupungista, ja joulukuun 27. päivä Suys johti varuskuntansa etelään kohti Böömiä. Heinrich Holkilla oli ollut Böömin rajan puolella 7 000 miehen vahvuinen sotajoukko valmiina auttamaan Zwickaun puolustajia, mutta Holkin yritys piirityksen murtamiseksi tyrehtyi pelkäksi päämäärättömäksi kahakoinniksi ruotsalaisten kanssa sekä kurittomien kroaattien harjoittamaksi talonpoikien terrorisoimiseksi. Christian Lehmann joutui kuvaamaan aikalaiskronikassaan, kuinka Holkin kroaatit sitoivat naisia ja tyttöjä liekoihin ja kuljettivat heidät leireihinsä raiskattaviksi. Tätä kunniallisempaan vetäytymistaisteluun eivät Wallensteinin armeijan rippeet kyenneet.[13]

Saavuttuaan Prahaan Wallenstein linnoittautui Malá Stranan palatsiinsa, mistä käsin hän lähetti ohjeita ja käskyjä alaisilleen. Ensimmäisiin tekoihin lukeutui kenraali Matthias Gallakselle osoitettu ohje olla majoittamatta keisarillisia joukkoja Wallensteinin itsensä hallitsemaan Friedlandin herttuakuntaan ja etsiä sotilaille jokin toinen majoituspaikka.[14] Osa joukoista majoitettiin keisarin omille perintömaille, joiden paikalliset säädyt joutuivat osallistumaan joukkojen ylläpitoon erilaisten kontribuutioiden muodossa. Wallenstein ei informoinut keisaria tästä järjestelystä suoraan, vaan tieto kulki hoviherra Gerhard von Questenbergin kautta. Keisarille ei jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa kuin esittää Wallensteinille virallinen suostumuksensa järjestelyyn.[15] Niitä joukkoja, jotka oli talvimajoitettu muille läänityksille, kuten vaikkapa Tetschinin (nykyinen Děčín) paronikuntaan, tuli valvoa kurittomuuden ja ryöstelyiden varalta, ja sotilaskuria rikkovia oli tarvittaessa rangaistava hirttopuulla.[16] Samalla Wallenstein myös kehotti Gallasta kasvattamaan joukkojensa kokoa joko värväystoiminnalla tai millä tahansa muulla keinolla.[17]

Johann von Aldringenille lähetetty kirje kertoo kaikkein tehokkaimmasta tavasta kasvattaa armeijan kokoa. Wallenstein lupasi Aldringenille lähettävänsä tälle 60 patenttia jalkaväen ja 40 patenttia ratsumiesten värväämiseksi.[18] Nämä patentit, jotka Wallenstein oli julkaissut omissa nimissään eikä keisarin auktoriteetilla, antoivat Aldringenille mahdollisuuden muodostaa uusia rykmenttejä jättämällä yksittäisten komppanioiden värväämisen sotilasurakoitsijoille. Patentoidut sotilasurakoitsijat värväsivät ja varustivat komppaniat omalla kustannuksellaan ja omalla riskillään vastineeksi Wallensteinin lupauksesta myöhemmin korvata sotilasurakoitsijoiden menot tavalla tai toisella. Käytännössä komppanioita ja rykmenttejä yksityisinä sotilasurakoitsijoina hallinnoineet everstit ja kapteenit hankkivat kompensaationsa keräämällä keisarikunnan asukkailta erilaisia veroja, kontribuutioita ja kiristysrahoja omaksi hyödykseen. Alkupääomansa sotilasurakoitsijat omasivat joko itse, erityisesti silloin, kun sotilasurakoitsijat kuuluivat maata omistavaan aatelisluokkaan, tai sitten he lainasivat rahat yksityisiltä pääomamarkkinoilta. Jos työnantajan (esimerkiksi Wallensteinin) lupaama kompensaatio viivästyi, sotilasurakoitsijat joutuivat turvautumaan entistä enemmän joko velkarahaan tai siviiliväestöltä kiristettäviin kontribuutioihin. Tällöin sota ei niinkään maksanut kuin ruokkinut itse itseään.[19]

Wallenstein ei harjoittanut sotilaallista aliurakointia ainoastaan värväystoiminnan saralla, vaan ulkoisti myös armeijan varustamista ja huoltoa. Aegidi Fuchsen von Reinberg, Pardubitzin (nykyinen Pardubice) läänin vouti, sekä hänen kumppaninsa Lorenz de Nicola ja Vincenz Wiefinger saivat Wallensteinilta maaliskuussa toimeksiannon 1 500 hevosen hankkimisesta armeijan kenttätykistön kuormajuhdiksi. Wallenstein lupasi kompensoida aliurakoitsijoita kolmellakymmenellä floriinilla jokaisesta ostetusta hevosesta, minkä jälkeen hän lupasi vielä kuukausittain kymmenen floriinia jokaisen vahvuudessa olevan kuormajuhdan ylläpitämiseksi. Hevosten lisäksi Reinbergin ja hänen kumppaniensa tuli hankkia tarpeellinen määrä satuloita, valjaita, harjoja ja muita hevosten hoitoon tarvittavia tarvikkeita. Näistä tavaroista maksettiin 6 000 floriinin suuruinen ennakko, ja loput 30 000 floriinia Wallenstein lupasi maksaa aliurakoitsijoille kesän aikana. Sopimuksen mukaan hevosten ja tarvikkeiden tuli olla armeijan käytössä heti toukokuun alussa.[20]

Vaikka Wallensteinin omaa Friedlandin läänitystä ei ollut tarkoitettu armeijan majoituspaikaksi, tuli herttuakunnan tehdä osansa yhteisten sotaponnistusten hyväksi muilla tavoin: Friedlandissa oli valmistettu armeijan tarpeisiin 7 000 takkia ja muuta päällysvaatetta, jotka Wallenstein määräsi jaettaviksi sotilaille seitsemän floriinin suuruista kappalehintaa vastaan. Vaatteiden jakamisesta ja niistä vastaanotetuista maksuista vastasivat erityiset komissaarit, joiden vastuulla oli kerätä kaikista maksutapahtumista kuitit. Jaettujen vaatteiden ja niistä kerättyjen rahojen tuli vastata toisiaan. Näitä tai muita transaktioita ei hoidettu miten vain paikan päällä, vaan kaiken sotilaallisen rahaliikenteen tuli kulkea keisarillisen sotakassan (Feldt-Kriegscassa) ja sen kenttäkassamestareiden (Kriegszahlmeisteren) kautta.[21]

Kaikkein polttelevin Wallensteinin käsissä oleva asia oli Lützenin taistelussa esiintynyt karkuruus ja käskyjen täyttämättä jättäminen. Talvimajoituksen aikana armeijan rivit oli pakko ampua suoriksi, mikäli Wallensten mieli vakavasti haastaa ruotsalaiset kampanjakauden alkaessa keväällä. Lützenissä osoitetun karkuruuden luonne ei ollut se, että muutama hätääntynyt nihti oli siellä täällä heittänyt muskettinsa ojaan ja pötkinyt vihollista karkuun. Ongelman vakavuus johtui siitä, että kokonaiset yksiköt olivat kääntäneet selkänsä viholliselle, osa esimiestensä käskystä tai näiden esimerkkiä seuraten. Tammikuun 11. päivä Wallenstein antoi käskyn aloittaa sotaoikeuden tutkinta niitä upseereita ja sotilaita vastaan, jotka olivat jättäneet paikkansa taistelussa ”ja pelastaneet itsensä häpeällisellä pakenemisella.”[22]

Sotaoikeus kokoontui 14. helmikuuta Liechtensteinin palatsissa Prahan ”pienessä kaupungissa” (Malá Strana), aivan Wallensteinin oman palatsin liepeillä. Eversti Nikolas von Hagenia, Kultaisen taljan ritarikunnan ritaria, syytettiin pakenemisesta ja väriensä eli lippujensa hylkäämisestä. Eversti Albrecht von Hoffkirchenin rikoksena oli, ettei hän ollut totellut Wallenstenilta saamiaan käskyjä, mikä oli aiheuttanut keisarilliselle armeijalle sekasortoa ja vahinkoa. Italialaista kreivi Luigi Brogliaa syytettiin siitä, että hän oli väittänyt kenraali Gottfried von Pappenheimin lähestyville apujoukoille keisarillisen armeijan jo hävinneen taistelun. Erästä toista kapteenia syytettiin keisarillisten oman kuormaston ryöstämisestä. Wallenstein oli ennen oikeudenkäyntiä antanut pidättää myös eversti Lothar von Bönninghausenin, mutta hän ei joutunut oikeuden eteen vaan vapautettiin syytteistä. Eversti Lothar von Bönninghausenin sijasta kuolemaantuomittujen listalle joutui hänen rykmenttinsä luutnantti Heinrich Fabian. Kaikki 23 syytettyä saivat kuolemantuomion.

Valtaosa tuomituista teloitettiin mestaamalla; kolmea luutnanttia ei kuitenkaan pidetty näin kunniakkaan kuoleman arvoisena, vaan heidät hirtettiin. Nuorin tuomituista oli luutnantti Wobersbau, jonka kuolinpäivä oli myös hänen kahdeskymmenes syntymäpäivänsä. Vanhin Prahan raatihuoneen aukiolla teloitetuista oli tykistön kapteeni Andreas Tadner, joka oli jopa 72–vuotiasta Hagenia vanhempi. Ennen Hagenin teloittamista eräs Kultaisen taljan ritarikunnan edustaja riisti Hagenilta tämän kaulassa roikkuneen kultaisen ristin sanoen: ”Et ole enää tämän ritarikunnan jäsenyyden arvoinen.” Hagen ei vastannut tähän mitään, vaan kallisti sen sijaan hattunsa halveksunnan eleenä.[23] Pyöveli työskenteli ripeästi ja tehokkaasti: Hagenin ja muiden tuomittujen päät irtosivat vaivatta heidän vartaloistaan. Vain erään kroaattien joukoissa palvelleen kreikkalaisen kohdalla mestaaminen epäonnistui. Pyöveli löi miekallaan liian korkealla, jolloin sen terä osui kallon juureen ja katkesi. Tuolloin vieressä seissyt hirttäjä vetäisi huotrasta oman miekkansa ja sivalsi kreikkalaisen pään irti yhdellä voimakkaalla iskulla.[24]

Prahan torilla viuhunut mestaajan miekka oli saanut ylimääräistä työntövoimaa Wallensteinilta, joka oli kategorisesti kieltäytynyt armahtamasta nuorta Wobersbauta tai ketään muitakaan tuomituista. Wallenstein oli aina ollut vaativa ja anteeksiantamaton esimies, mutta vuoden 1632 jälkeen hänen synkeä koleerisuutensa oli pahentunut entisestään. Historioitsija Golo Mannin mukaan Wallensteinin terveydentila alkoi merkittävästi heiketä Lützenin taistelua seuranneina kuukausina. Mann diagnosoi kirjoittamansa elämäkerran päähenkilössä ”melankolian”, joka oli 1600-luvulla eräänlainen yläkäsite monenlaisille psyykkisille vaivoille, mutta ehkä eniten kuitenkin masennuksen eri ilmentymille.[25] Modernein termein voisi sanoa, että Wallenstein kärsi akuutista työuupumuksesta. Henkistä kuormaa ei myöskään keventänyt heikkenevä fyysisen kunto. Viisikymmentävuotias Wallenstein näytti riutuneelta: hän oli olemukseltaan entistä laihempi, hänen kasvoillaan oli keltaisenvihreä väritys ja hänen silmiään ympäröi levoton mustuus. Lützenissä Wallenstein oli vielä pysynyt ratsun selässä, mutta nyt häntä kuljetettiin vaunuilla tai kantotuoleissa silloin harvoin, kun hän ylipäätään kykeni poistumaan Malá Stranan palatsistaan. Kihti, joka oli todellinen kansantauti varhaismodernin Euroopan väestön parissa, vaivasi Wallensteinia väkivaltaisina puuskina, joiden aikana hänen kouristuneet sormensa eivät kyenneet kirjoittamaan paperille kirjaintakaan. Aikalaiset ja myöhemmät historioitsijat ovat diagnosoineet Wallensteinissa lisäksi joko syfiliksen, malarian tai tuberkuloosin tai nämä kaikki taudit yhtä aikaa.[26]

Malá Stranan palatsissa maannut, kihdin vääristämä ja riutunut koleerikko ei osannut riemuita Ruotsin kuninkaan kuolemasta, sillä hänen todellinen vihollisensa ei koskaan ollut Kustaa Aadolf tai kukaan muukaan. Wallensteinin perivihollinen oli keisarikuntaa hävittänyt sota itse. Wallenstein oli hyötynyt suunnattomasti Böömin alkuperäisen kapinan kukistamisesta; sitä tosiasiaa ei käynyt kiistäminen. Wallenstein oli ollut ensimmäisten hyötyjien joukossa, kun uuden keisari Ferdinand II:n takavarikoimaa böömiläisten kapinallisten maaomaisuuta oli osittain kompensoitu tuomituille kapinallisille takaisin huononnetussa rahassa. Rahan arvon romahtaessa Wallenstein oli ostanut itselleen takavarikoitua maaomaisuutta huononnetulla rahalla eli siis hyvin edulliseen hintaan. Samalla Wallenstein oli myös lainannut keisarille itselleen suunnattoman summan rahaa (3,5 miljoonaa guldenia) tällä samaisella leikkivaluutalla. Wallensteinista tuli kapinan jälkipuinnin mainingeissa böömiläinen suurmaanomistaja sekä keisarin merkittävä velkoja. Koska keisarilla ei ollut keinoja maksaa Wallensteinin lainaamia summia takaisin kelvollisella rahalla, Ferdinand II läänitti Wallensteinille yhä uusia maaomaisuuksia. Muutamassa vuodessa Wallensteinista tuli sekä Friedlandin että Saganin herttua.[27]

Kun Böömistä alkanut sota laajeni Saksaan vuoden 1620 jälkeen, Wallenstein näki mahdollisuuden vahvistaa säätyasemaansa sekä varjella hankkimiaan läänityksiä ryhtymällä keisarin sotilasurakoijaksi. Tuossa roolissa Wallenstein sitoutui värväämään ja varustamaan 50 000 miehen suuruisen armeijan keisarilliseen palvelukseen. Keisari kuitenkin halusi Wallensteinin vastaavan armeijan ylläpidosta myös sen kokoamisen jälkeen, mistä syystä Ferdinand II nimitti Wallensteinin uuden keisarillisen armeijan ylipäälliköksi vuonna 1625. Katolisen liigan armeijan kanssa yhteistyötä tehnyt keisarillinen armeija kulki voitosta voittoon, kunnes vuonna 1627 se oli jo edennyt Jyllannin niemimaan kärkeen saakka. Sotilaallisen menestyksen seurauksena keisari läänitti Wallensteinille vielä Itämeren rannikolla sijainneen Mecklenburgin herttuakunnan vuonna 1628. Tuolloin Wallensteinin komentaman armeijan koko oli paisunut jo sataantuhanteen mieheen.[28]

Nousukiito ei voinut jatkua loputtomiin, eikä se niin tehnytkään. Wallenstein juuttui piirittämään Stralsundin hansakaupunkia, joka sai sotilaallisia vahvistuksia Ruotsin kuninkaalta. Samaan aikaan Wallenstein sekaantui ruotsalaisten ja puolalaisten väliseen sotaan lähettämällä Hans Georg von Arnimin johtaman armeijan Puola-Liettuan kuningas Sigismund III:n avuksi ruotsalaisia vastaan. Sodan eskalaatio ja keisarillisen armeijan koon paisuminen alkoivat pian rasittaa Wallensteinin kykyä rahoittaa ja ylläpitää komentamiaan joukkoja. Wallenstein turvautui yhä enemmän Saksan protestanttisilta säädyiltä kerättyihin kontribuutioihin armeijansa rahoittamiseksi, ja kun nämäkään resurssit eivät riittäneet, hän alkoi siirtää taakkaa armeijan rahoittamisesta myös katolisten ruhtinaskuntien ja kirkkoläänitysten harteille. Tämä yhtälö muuttui pian mahdottomaksi, sillä omatoimista veronkantoa harjoittaneet sotajoukot eivät osanneet lypsää rahalehmiään vaan pistivät ne lihoiksi. Viimeinen keino hirviömäisen sotilasurakoinnin jatkamiseksi oli rahan lainaaminen, mutta Wallensteinin luottokelpoisuus hänen flaamilaisten ja hampurilaisten lainanantajiensa silmissä lähestulkoon romahti alkuvuodesta 1630. Wallensteinin hovipankkiiri Hans de Witte ei nähnyt taloudellisesta umpikujasta muuta pakokeinoa kuin itsemurhan. Witten hirttäytyessä Prahan kotinsa pihakaivoon elokuussa 1630 Wallensteinin ura keisarin sotilasurakoitsijana ja keisarillisen armeijan ylipäällikkönä oli joka tapauksessa jo katkolla; Regensburgissa kesällä kokoontuneet vaaliruhtinaat olivat onnistuneet taivuttelemaan Ferdinand II:n erottamaan Wallensteinin keisarillisen armeijan ylipäällikkyydestä.[29]

Talvella 1632–1633 Wallensteinin toista ylipäällikkyyttä oli kestänyt vuoden verran. Tuona aikana Wallenstein oli koonnut uuden keisarillisen armeijan ja ehtinyt menettää siitä suuren osan Nürnbergin tuloksettomassa piirityksessä sekä Lützenin tappotantereella. Mecklenburgin ruhtinaskunta oli siirtynyt takaisin sen alkuperäisille herttuoille, ja Wallensteinin omat böömiläiset ja sleesialaiset läänitykset olivat nekin kärsineet saksilaisten ja ruotsalaisten miehityksistä. Mitä pitempään sota jatkui, sitä enemmän Wallenstein menetti: omaisuuttaan, läänityksiään, alaisiaan, liittolaisiaan, terveyttään, elinaikaansa. Oli aika yrittää pelastaa se, mitä oli vielä pelastettavissa. Oli aika saada loppu liki viisitoista vuotta riehuneelle suursodalle.

Wallensteinin sodankäynti, joka Lützenistä perääntymisen jälkeen perustui yhä enemmän keisarillisilta perintömailta kerättyihin veroihin ja kontribuutioihin, sekä Wallensteinin henkilökohtainen diplomatia Ruotsin sijaishallitusta johtaneen Axel Oxenstiernan edustajien kanssa vuoden 1633 aikana ajoivat keisarillista ylipäällikköä kohti sovittamatonta ristiriitaa keisarin ja hänen liittolaistensa kanssa. Lopullinen välienselvittely keisarin ja Wallensteinin välillä käytiin Egerin kaupungissa helmikuussa 1634. Mutta se on jo toinen tarina.

Kirjallisuutta:

Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Olli Bäckström. (2020). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus.

Joseph Fiedler. (1864). Diodatis Bericht über die Schlacht bei Lützen. Forschungen durch Deutschen Geschichte 4:1. Göttingen: Dieterischen Buchhandlung.

Hermann Hallwich. (1879). 1. Wallenstein’s Ende: Ungedruckte Briefe und Acten. Leipzig: Verlag von Duncker & Humblot.

Herbert Langer. (1982). Hortus Bellicus: Der dreissigjährige Krieg. Eine Kulturgeschichte. Gütersloh: Prisma Verlag.

Christian Lehmann & Hendrik Heidler, toim. (2013). Die Kriegschronkik. Norderstedt: Books on Demand.

Golo Mann. (2016). Wallenstein. Frankfurt am Main: Fischer.

David Parrott. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press.

Theatrum Europaeum. (1646). 2. Frankfurt am Main: Merian.

John Theibault. (2014). The Material Conditions of War. Peter Schröder & Olaf Asbach, toim. The Ashgate Research Companion to the Thirty Years’ War. Oxon: Routledge.

William Watts. (1633). 5. The Swedish Intelligencer. Lontoo: Nathaniel Bourne and Nicholas Bourne.

[1] Olli Bäckström. (2020). Lumikuningas: Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Helsinki: Gaudeamus, 472–473.

[2] Joseph Fiedler. (1864). Diodatis Bericht über die Schlacht bei Lützen. Forschungen durch Deutschen Geschichte 4:1. Göttingen: Dieterischen Buchhandlung, 566.

[3] Theatrum Europaeum. (1646). 2. Frankfurt am Main: Merian, 752.

[4] Mt., 752.

[5] Christian Lehmann & Hendrik Heidler, toim. (2013). Die Kriegschronkik. Norderstedt: Books on Demand, 55.

[6] Mt., 55.

[7] Mt., 56.

[8] Herbert Langer. (1982). Hortus Bellicus: Der dreissigjährige Krieg. Eine Kulturgeschichte. Gütersloh: Prisma Verlag, 96.

[9] David Parrott. (2012). The Business of War: Military Enterprise and Military Revolution in Early Modern Europe. Cambridge: Cambridge University Press, 202–206.

[10] Lehmann & Heidler 2013, 57–58.

[11] Theatrum 1646, 753.

[12] Mt., 754.

[13] Hermann Hallwich. (1879). 1. Wallenstein’s Ende: Ungedruckte Briefe und Acten. Leipzig: Verlag von Duncker & Humblot, 4, 1. tammikuuta 1633, Heinrich Holkin kirje Wallensteinille; Lehmann & Heidler 2013, 61.

[14] Hallwich 1879, 8–9, 3. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje Matthias Gallakselle.

[15] Hallwich 1879, 80, 31. tammikuuta 1633, Ferdinand II:n kirje Wallensteinille.

[16] Hallwich 1879, 38, 11. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje eversti Niklas von Desfoursille.

[17] Hallwich 1879, 21, 7. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje Matthias Gallakselle.

[18] Hallwich 1879, 55, 19. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje Johann von Aldringenille.

[19] John Theibault. (2014). The Material Conditions of War. Peter Schröder & Olaf Asbach, toim. The Ashgate Research Companion to the Thirty Years’ War. Oxon: Routledge, 245–257.

[20] Hallwich 1879, 155–157, 1. maaliskuuta 1633, Wallensteinin sopimus hevosten hankinnasta.

[21] Hallwich 1879, 37–38, 11. tammikuuta 1633, Wallensteinin kirje kenttäkassamestari Falchettille.

[22] Hallwich 1879, 41–42, 11. tammikuuta 1633, Wallensteinin julistus.

[23] Golo Mann Mann. (2016). Wallenstein. Frankfurt am Main: Fischer, 872–873; William Watts. (1633). 5. The Swedish Intelligencer. Lontoo: Nathaniel Bourne and Nicholas Bourne, 2–6.

[24] Watts 1633, 4.

[25] Mann 2016, 867.

[26] Mt., 869–870.

[27] Olli Bäckström. (2013). Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 243–245.

[28] Mt., 320–326.

[29] Mt., 468–477.

Julkaistu 6.11.2023 blogissa Skeptinen alkemisti: Lützenin jälkeen: Wallensteinin vetäytyminen.