Mitä on sotahistoria?

Mitä on sotahistoria? Tähän yksinkertaiseen kysymykseen on esitetty vastauksia, joiden lähtökohdat ja laajuudet vaihtelevat merkittävästi. Emeritussotahistorioitsija sir Michael Howardin ytimekkään vastauksen mukaan sotahistoria on sodan syiden, kulun ja seurausten tutkimista. Näin maailmaasyleilevä vastaus ei ole sotahistorian määrittelemisen kannalta kuitenkaan aivan tarkoituksenmukainen, mistä syystä kysymykselle voi etsiä enemmän jäsenneltyä vastausta. Sellaisen tarjoaa Neuvostoliiton suuri ensyklopedia vuodelta 1979, joka määrittelee sotahistorian seuraavanlaisesti:

 

”Menneisyyden sotia ja asevoimia tutkiva tiede, joka löytää niiden kehityksen säännönmukaisuudet ja on lisäksi yksi historian alalaji, sillä se tutkii yhtä ihmisyhteisön historian näkökulmaa. Samalla sotahistoria on osa sotatiedettä, sillä se tutkii ja yleistää menneisyyden sotiin valmistautumista ja niiden käymistä.”

 

Tämä on vasta alkua Neuvostoliiton ensyklopedialle, joka jatkaa hengästyttävällä tahdilla:

 

”Sotahistorian keskeisiä alalajeja ovat sotien historia, joka paljastaa todellisten sotien tavoitteet, syyt ja luonteet sekä niiden kulun, seuraukset ja merkityksen historiallisessa prosessissa; asevoimien rakentamisen historia, joka tutkii perustamisen, organisoinnin, koulutuksen ja teknisen varustautumisen prosessia monissa aselajeissa ja sotamuodostelmissa; sotataidon historia, joka tutkii kehitystä ja muutoksia sodankäynnin toteuttamisen muodoissa ja välineissä; sekä sotilaallisen ajattelun historia, joka tutkii kehitystä sotilaallisteoreettisissa näkemyksissä koskien sodan luonnetta, valmistautumista sotiin ja niiden käymistä sekä ongelmia sotilaallisessa kehityksessä ja sotataidossa. Sotahistorian erikoisia alalajeja ovat sotilaallinen historiografia, sotilaallisen lähdemateriaalin tutkimus sekä sotilasmaantieto.”

 

Tämä on jo niin pitkä ja kategorinen vastaus, että sen muistaminen ja sisäistäminen on hankalaa ja kysymyksenasettelun kannalta vaivalloista. Täten ehdotan sir Michael Howardin ja Neuvostoliiton ensyklopedian määritelmien välille omaa kompromissivastaustani: sotahistoria on sotien tapahtumien, sodankäynnin ja sotalaitosten historiaa.

 

Sotatapahtumien historia on se, mitä sotahistorialla usein ymmärretään. Englannin kielessä tästä sotahistoriasta käytetään joskus pilkallista nimitystä ”drum and trumpet history”, mikä alleviivaa perinteisen sotahistorian kaikkein hedelmättömimpiä saavutuksia. Sotatapahtumien historia on siis perinteistä kertomahistoriaa, joka etenee kronologisesti yhdestä tapahtumasta toiseen. Näkökulmien ja käsittelytason rajauksilla voi tässäkin perinteisessä historiankirjoituksessa olla merkittäviä eroja. Strategian tasolla sotatapahtumien historia sulautuu luontevasti osaksi politiikan ja valtiotieteen historiaa, kun sotilaiden rinnalla kertomuksen päähenkilöiksi nousevat kuninkaat, presidentit, ministerit ja diplomaatit. Tämän ylätason sotahistorian eräs horjumaton klassikko on yhäkin Thukydideen Peloponnesolaissodan historia, joka on kirjoitettu noin 400 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Valtaosa sotatapahtumien historiasta kerrotaan kuitenkin operaatioiden tasolla, jolloin sotahistoriasta tulee erilaisten taisteluyhtymien ja yksiköiden toimintaa ajan ja paikan määrittämässä tilassa. Tällä tasolla sotahistorian opiskelusta tulee helposti puuduttavaa, eikä sen tutkiminenkaan ole välttämättä kauhean antoisaa. Onneksi tästäkin säännöstä on olemassa lukuisa määrä poikkeuksia, vaikkapa Cornelius Ryanin Atlantin valli murtuu (The Longest Day, 1959), jota lukee kuin seikkailukertomusta. Nyttemmin on tullut muodikkaaksi viedä sodan tapahtumahistoria joko pienten ryhmien tai aivan yksittäisten sotilaiden tasolle, jolloin sotahistoria on mielekästä esittää alhaalta ylöspäin sodan arjen ja subjektiivisten kokemusten ruohonjuuritasolta. Tällä tapahtumahistorian alimmalla tasolla sotahistoria muuntuu parhaimmillaan aidoksi ihmishistoriaksi, mistä voi mainita loisteliaana esimerkkinä Nobel–palkitun Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja (U voiny – ne ženskoje litso, 1985).

 

Sodankäynnin historian voi jakaa karkeasti sotataidon ja sotatekniikan historiaan. Sotataidon historia nojaa usein sotatieteilijöiden kirjallisiin lähteisiin. Sotakorkeakouluissa on viimeisen sadan vuoden ajan luettu ahkerasti genren maineikkaimpia edustajia eli Antoine-Henri Jominia ja Carl von Clausewitziä, mutta merkittäviä sotatieteilijöitä on ollut myös heitä ennen ja heidän jälkeensä. Siinä, missä sotakorkeakoulujen oppilaat lukevat menneisyyden sotatieteilijöitä oppiakseen sodankäynnin ajattomia säännönmukaisuuksia ja oppeja, sotahistorioitsijaa kiinnostaa ennen kaikkea heidän tarjoamansa ikkuna sodan kuvan muutokseen. Niinpä, jos esimerkiksi kenraali Raimondo Montecuccolin kirjaa Memoria della guerra (1703) vertaa 1600-luvun aikaisempiin sotataidollisiin tutkimuksiin, voi hahmottaa sodan kuvan muutoksen, jonka seurauksena sota ymmärretään sarjana voittoon tähtääviä operaatioita. Sotatekniikan historian voi hahmottaa laveasti sodankäyntitapojen ja -välineiden historiana. Tällöin on hyvä pitää mielessä, että aseiden ja taktiikoiden kehitys (tai mahdollinen taantuminen) eivät ole toisistaan irrallisia asioita, vaan osa samaa sodankäynnin vuorovaikutusta. Teknologia ymmärretään liian usein sotahistorian veturiksi, vaikka se on usein valjastettu vedettäväksi vaunuksi. Aseteknologia kiehtoo eniten sotahistorian harrastelijoita, jotka jumittuvat helposti hedelmättömään väittelyyn yhden tietyn aseen tai teknologian vaikutuksesta sotien lopputuloksiin. Akateemiset sotahistorioitsijat puolestaan sortuvat liian helposti teknologian kokonaisvaltaiseen ohittamiseen sotahistoriasta keskusteltaessa, mikä ei sekään ole kannatettava tapa (joskin se on ymmärrettävä, kun muistaa akateemisten historioitsijoiden halun pitää väliä diletanttien mölyävään joukkoon).

 

Sotalaitosten historia on aivan oleellinen osa kaikkea sotahistoriaa. Sotaa käyvät ihmiset, mutta he käyvät sitä sotalaitosten instituutioiden, resurssien ja rakenteiden puitteissa. Tällöin on hyvä pitää mielessä Karl Marxin kuuluisa huomio historian luonteesta: ”Ihmiset tekevät itse historiansa, mutta he eivät tee sitä mielensä mukaan, he eivät tee sitä omavalintaisissa, vaan välittömästi olemassa olevissa, annetuissa ja perinnöksi jääneissä olosuhteissa.” Niinpä esimerkiksi osmanien sulttaanikunnan ja Keski-Eurooppaa hallinneiden Habsburgien alituista sotaa ja sen luonnetta on mahdoton ymmärtää, ellei tunne osmanien sotalaitosta, joka perustui janissaarien sotilasluokan täydentämiseen kristityiltä kaapatuilla pojilla sekä oman sipahi–ratsueliitin palkitsemiseen viholliselta vallatuilla läänityksillä. Vastaavasti Napoleon Bonaparten sotilaallinen menestys selittyy koko kontekstissaan vasta ymmärtämällä vallankumouksellisen Ranskan sotalaitoksen, jossa Bourbonien aiempi värvätty ammattiarmeija oli korvattu yleiseen asevelvollisuuteen perustuneella massa-armeijalla (levée en masse). Oli helpompaa olla sotilaallinen nero, kun käytössä oli kymmenien tuhansien sotilaiden sijasta satoja tuhansia. Sotalaitosten historiassa on hyvä pitää mielessä myös sotahistorian rakenteellinen ja ympäristöllinen luonne. Uudempi sotahistoria onkin painottanut yhteiskunnan rakenteiden ja tuotantovälineiden omistussuhteiden yhteyttä sotalaitoksen järjestämiseen ja sodankäynnin tapoihin. Siten vaikkapa varhaismodernin aikakauden sotalaitosten uudistukset, sodankäynnin mittakaavan kasvu sekä sotatilojen lähes katkeamaton jatkuvuus selittyvät ymmärtämällä varhaismodernien mahtivaltioiden pakottavan tarpeen palkita siviilihallintoa ja sotalaitosta dominoinutta aatelissäätyä maaomaisuudella, jota oli mahdollista hankkia lisää ainoastaan valloitussodilla.

 

Lopuksi on hyvä pohtia sitä, että sodan historia on myös rauhan historiaa, sillä yhtä ei määritelmällisesti voi olla olemassa ilman toista. Sotahistorian yleiskäsitteen alla on syytä tutkia myös rauhanvälittämisen, rauhanturvaamisen, aseista riisunnan ja pasifismin historiaa. Näistä näkökulmista on oman aikamme yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja kansalaisaktivismin kannalta jopa enemmän hyötyä, kuin sotahistorian rajaamisesta vain väkivallan ja kriisien poikkeuksellisiin ajanjaksoihin.

 

Kaatuneiden muistopäivänä, 17. toukokuuta 2020.

 

Julkaistu 17.5.2020 blogissa http://skeptinenalkemisti.blogspot.com/2020/05/mita-on-sotahistoria.html

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu