Neuvostoliittolaisen historiankirjoituksen klassikko

Joskus helmikuun 2009 lopulla seisoin Aberdeenin yliopistossa vanhan King’s Collegen päärakennuksen tyhjässä porraskäytävässä odottelemassa yleisöluennon alkamista. Luennon oli tarkoitus pitää Andrew Newby, ja luennon aiheena piti olla Suomen suuri nälänhätä 1866–1868. Luentoa ei kuitenkaan koskaan pidetty, sillä Aberdeenin kreivikunnassa oli satanut muutama hiutale lunta, ja koillisen Skotlannin koko normaali arkielämä oli peruttu. Tieto luennon peruuntumisesta oli saavuttanut sähköpostinsa tarkastaneet eli kaikki muut paitsi minut ja erään porraskäytävässä kanssani seisoskelleen vanhemman herrasmiehen. Odoteltuamme kymmenisen minuuttia yli luennon alkamisajan totesimme vihdoin toisillemme, että olimme ilmeisesti saapuneet turhaan paikalle. Small talkin jälkeen vanhempi herra siirtyi kyselemään kiinnostuksestani Suomen historiaan ja oli yllättynyt mutta ilahtunut tunnustettuani olevani suomalainen. Kun kerroin opiskelevani kolmikymmenvuotista sotaa käsittelevää proseminaarikurssia, vanhempi herrasmies innostui suuresti ja siirryimme jutustelemaan niitä näitä Kustaa Aadolfista ja 1600-luvun sotahistoriasta. Keskustelun aikana minulle selvisi, että keskustelukumppanini ei ollut kukaan sen vähäisempi kuin emeritusprofessori Paul Dukes, varhaismodernin Venäjän sotahistorian johtava asiantuntija läntisessä maailmassa.

Paul Dukesin toimitustyön ansiosta kaltaisellani venäjää taitamattomalla historiantutkijalla on mahdollisuus tutustua kolmikymmenvuotisen sodan neuvostoliittolaiseen historiografiaan eli tarkemmin sanottuna Boris Poršnevin vuosien 1960 ja 1976 välillä ilmestyneisiin kirjoituksiin. Vuonna 1995 Dukesin toimittamat kirjoitukset ilmestyivät Cambridgen yliopiston kustantamana englanninkielisenä kirjana Muscovy and Sweden in the Thirty Years’ War 1630–1635. Kirjasta on sittemmin otettu uusi painos vuonna 2012.

Kuten sanottu, englanninkieliset käännökset Boris Poršnevin kirjoituksista aukaisevat kiinnostavan ikkunan kylmän sodan aikaiseen neuvostoliittolaiseen historiantutkimukseen. Rautaesiripun takana kirjoitettiin paljon korkeatasoista historiaa, ja kaikkea Neuvostoliiton satelliittivaltioiden alueilla tehtyä historiantutkimusta määritti jonkinasteinen sitoutuminen marxilaiseen historiateoriaan. Tätä historiateoriaa voi yleistäen kuvata sellaiseksi näkökulmaksi, joka näkee menneisyyden luokkataistelun ja materiaalisen vastakkainasettelun (dialektiikan) kautta. Kolmikymmenvuotisen sodan osalta tätä itäeurooppalaista ja marxilaista historiantutkimusta edustivat tšekkiläinen Josef Polišenský ja itäsaksalainen Herbert Langer. Boris Poršnev kuitenkin poikkesi näistä kollegoistaan siinä, ettei hänen historiankirjoituksensa ollut ainoastaan marxisti-leninististä vaan myös silmiinpistävän isovenäläistä. Poršnevin vahva venäläismielisyys leimaakin hänen tekstejään jopa kommunismia vahvemmin.

Paul Dukesin toimittama Muscovy and Sweden in the Thirty Years’ War 1630–1635 on jaettu viiteen osaan. Kirja alkaa kuvaamalla ajanjaksoa 1626–1630, jolloin Ruotsi kävi Kustaa Aadolfin johdolla sotaa Puola-Liettuaa vastaan ja päätyi lopulta liittymään osaksi Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa riehunutta suursotaa. Tässä osassa kirjaa Poršnev kirjoittaa isovenäläisen historioitsijan roolissa, vaikkakin hänen ajattelussaan on äänekkäitä kaikuja kylmän sodan supervaltojen vastakkainasettelusta. Poršnevin mukaan Venäjän todellinen hallitsija, istuvan tsaari Mikaelin isä patriarkka Filaret, hahmotteli reaalipoliittisen todellisuuden suurten koalitioiden kautta. Venäjän arkkivihollinen Puola-Liettua oli osa suurta Habsburgien koalitiota, johon kuuluivat myös Habsburgien keisarihuone sekä Espanjan maailmanvalta. Niiden vastapoolina olivat Euroopan protestanttiset valtakunnat, lähinnä Ruotsi, Alankomaat, Tanska, Transilvania sekä kirjava joukko Saksan ruhtinaita. Poršnevin mukaan Filaret olisi oivaltanut myös Ranskan ja sen todellisen johtajan kardinaali Richelieun vastenmielisyyden Habsburgien suurvaltaa kohtaan, mistä syystä Moskovassa olisi laskettu myös Ranska osaksi Habsburgien vastaista koalitiota. Filaretin voimakkain huomio kohdistui kuitenkin Ruotsiin, jota patriarkka kannusti aktiivisesti mukaan Keski-Euroopassa käytyyn suursotaan. Tämä kannustaminen toteutui siten, että Venäjä ja Ruotsi sopivat järjestelystä, jossa Venäjä myi Ruotsille poikkeuksellisen huokeaan hintaan suuret määrät viljaa. Ruotsi myi sitten tämän viljan uudestaan korkeammalla hinnalla Alankomaiden markkinoilla. Ostohinnan ja myyntivoiton välinen erotus kolahti sitten suoraan Ruotsin sotakassaan. Poršnevin mukaan tämä järjestely olisi tuottanut Ruotsille kahden ja puolen miljoonan taalerin suuruiset voitot vuosien 1630–1633 välillä. Ruotsalainen historiantutkimus on sittemmin kyseenalaistanut voimakkaasti Poršnevin väitteet ja esittänyt sen sijaan, että Ruotsin viljakaupasta saama voitto olisi jäänyt 160 000 taaleriin. Oli miten oli, Poršnevilla oli sikäli oivaltava argumentti, että viljakaupasta saatu tuotto oli riihikuivaa rahaa, joka saatettiin ohjata suoraan Saksassa olleiden armeijoiden rahoittamiseen (sotilaiden palkat oli maksettava käteisellä eikä velkakirjoilla).

Kirjan toinen osa käsittelee Venäjän ja Puola-Liettuan välisen Smolenskin sodan (1632–1634) valmisteluja. Poršnev luo kytköksen Venäjän viljakaupan kautta maksamien apurahojen, ruotsalaisten Saksan–sotaretken ajankohdan ja Smolenskin sodan välille. Kustaa Aadolf nousi maihin Saksassa kesällä 1630, Poršnev argumentoi, koska Venäjän tsaari oli luvannut hänelle avaavansa idässä uuden rintaman Puola-Liettuaa vastaan. Ruotsin ja Puola-Liettuan välisen sodan vuonna 1629 päättänyt Altmarkin rauha, kannattanee muistaa, oli vain väliaikainen, ja sen oli määrä umpeutua vuonna 1635. Lupaus Venäjän ja Puola-Liettuan välisestä sodasta takasi siis Ruotsille turvan Puola-Liettuaa vastaan ja mahdollisti Kustaa Aadolfin täydellisen heittäytymisen mukaan Saksan sotaan. Tämän salaisen liittouman logiikka perustui siihen, ”että kuka tahansa, joka löysi uuden vihollisen omasta selustastaan, oli lähes varmasti tuomittu häviämään.” Poršnev on täysin oikeassa siinä kritiikissään, että Puola-Liettuan uhan vaikutusta Kustaa Aadolfin ja Axel Oxenstiernan päätöksentekoon ei ole tarpeeksi painotettu perinteisessä kolmikymmenvuotisen sodan historiografiassa. Huoli puolalaisten mahdollisesta yllätyshyökkäyksestä Ruotsin hallitsemaan Liivinmaahan tai Inkeriin esiintyy toistuvasti Tukholman valtaneuvoston protokollissa aivan kolmikymmenvuotisen sodan viimeisiin vuosiin saakka. Poršnev oli vakuuttunut myös siitä, että Kustaa Aadolf aikoi kytkeä Ruotsin osaksi Venäjän ja Puola-Liettuan välistä Smolenskin sotaa. Poršnevin mukaan Kustaa Aadolfin siirtyminen Nürnbergistä itään kohti Saksin ja Sleesian välistä rajaa syksyllä 1632 johtui kuninkaan aikeista hyökätä puolalaisten selustaan näiden kohdatessa venäläisten samanaikaisen hyökkäyksen idästä. Tämä suunnitelma, joka sisältää ikäviä kaikuja Puolan kohtalosta kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton välissä vuonna 1939, ei aivan vakuuta tätä lukijaa. Aikalaislähteiden enemmistö tukee sitä tulkintaa, että Kustaa Aadolf päätyi Lützenin tappotantereella siitä syystä, että hän halusi estää Albrecht von Wallensteinin johtamaa keisarillista armeijaa lyömästä kiilaa Ruotsin ja sen voimakkaimman liittolaisen, Saksin vaaliruhtinaskunnan, välille.

Kolmas osa on suoraa jatkoa edellisestä. Poršnev pohti Ruotsin ja Venäjän välisen liittouman sisäisiä ristiriitoja ja toisaalta myös sen etuja. Puola-Liettuan häviäminen Venäjän kitaan ei ollut pitkällä tähtäimellä Ruotsin etu, sillä se olisi vain korvannut yhden itäisen uhan toisella, jopa entistä voimakkaammalla. Toisaalta voimatasapaino Venäjän ja Puola-Liettuan välillä ei sekään palvellut Ruotsin etuja, sillä sellainen tilanne olisi mahdollistanut puolalaisten aseiden suuntaamisen Ruotsia vastaan. Tästä syystä Kustaa Aadolf halusi lyödä Puola-Liettuan yhteisymmärryksessä tsaari Mikaelin ja patriarkka Filaretin kanssa. Mielenkiintoista tässä osassa on se, että Poršnev huomioi Kustaa Aadolfin neuvotelleen suoraan Kremlin kanssa ja ohittaen siten kokonaan Tukholman valtaneuvoston ja sitä hallinneen aristokratian. Poršnevin mukaan kuningas tiesi aristokratian nurjamielisestä suhtautumisesta venäläisiin; tämän antipatian syynä olisi ollut aristokraattien oma huono omatunto siitä, että nämä olivat aiemmin 1600-luvulla riistäneet Venäjältä ”sen itämerelliset provinssit.” Tämä psykologisointi kylläkin aliarvioi ruotsalaisen aristokratian omahyväisyyttä ja vankkaa luottamusta omaan etuoikeutettuun säätyasemaansa. Joka tapauksessa Moskovassa nähtiin Ruotsin sotilaalliset menestykset kannustavina enteinä siitä, että varmistettuaan edullisen sotilaallisen asemansa Saksassa Ruotsin kuningas oli valmis kääntämään aseensa itään ja kohti puolalaisia. Tästä syystä ruotsalaisten Breitenfeldissä syyskuussa 1631 saavuttamaa suurta taisteluvoittoa juhlistettiin myös Moskovan oman politiikan menestyksenä. Punaisella torilla pidettiin Breitenfeldin kunniaksi sotilasparaati, jota säestivät sadasta tykistä ammutut kunnianlaukaukset. Näiden juhlallisuuksien lisäksi tsaari Mikael käski Moskovan kaikkia kirkkoja pitämään juhlajumalanpalveluksen voiton kunniaksi. Poršnev nostaa toisaalta myös esille Ruotsin ja Venäjän liittouman sisäisiä ristiriitoja, jotka aiheutuivat ensisijaisesti ruotsalaisten sisäisestä kahinoinnista liittyen diplomaattisten edustajien valintaan sekä ulkopuolisten tahojen, kuten Tanskan kuningas Kristian IV:n, yrityksistä lyödä kiilaa Ruotsin ja Venäjän välille. Poršnevin tulkinnan mukaan liittouma kuitenkin selvisi näistä sisäisistä haasteista. Se, mistä Ruotsin ja Venäjän liitto ei lopulta selvinnyt, oli Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin kentällä 6. marraskuuta 1632. Poršnev pohti sitä mahdollisuutta, että kuninkaan kaatuminen ei ollut puhdasta sattumaa. Puolalaiset olivat jo pitkään levittäneet huhuja kuninkaan kuolemasta milloin missäkin yhteydessä, ja Kustaa Aadolfin otollinen kuolema juuri Puola-Liettuaa vastaan suunnatun sotaretken aattona toimi lähes epäilyttävän hyvin heidän edukseen. Tästä pohdinnasta paistaa lävitse Poršnevin marxisti-leninistinen aatemaailma, joka olettaa dialektiikan vaikuttavan kaikessa historiassa: Kustaa Aadolfin ulkomaalaisten vihollisten salaliiton hänen murhaamisekseen oli pakko olla olemassa, koska dialektiikan mukaan jokaisella hallitsijalla täytyi olla omat salaiset vihollisensa. Lisäksi Poršnev rakentaa tässä pohdinnassa olettamuksen (kuninkaan salamurha) toisen olettamuksen (Puola-Liettuaa vastaan suunniteltu sotaretki) päälle.

Neljäs osa on kolmikymmenvuotisen sodan tulkintaa marxismin linssien lävitse. Poršnev näki Saksan lukuisat talonpoikaiskapinat ja kaupunkien levottomuudet merkkeinä siitä, että Saksan sorrettu alaluokka oli valmis vastaanottamaan Kustaa Aadolfin emansipaation voimana ja omana yhteiskunnallisena vapahtajanaan. Poršnev tekee tässä osassa suuren palveluksen kolmikymmenvuotisen sodan historiografialle nostamalla parrasvaloihin erityisesti urbaanin alaluokan ja sen poliittiset intohimot. Voimakkaasti stratifioituneiden kaupunkien sisäiset ristiriidat ja jännitteet onkin unohdettu sodan perinteisessä historiografiassa, joka on tyypillisesti perustunut uskonnolliseen vastakkainasetteluun, liberaaliin suurmieshistoriaan tai sentimentaaliseen kansallismielisyyteen. Poršnevin ajatukset siitä, että Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa olisi muhinut Kustaa Aadolfin johtajuutta odottanut yhteiskunnallinen vallankumous ei tosin vakuuta kriittistä lukijaa, sillä Poršnevin päättely pohjautuu hyvin rajalliseen lähdemateriaaliin ja turhan rohkeaan tulkintaan.

Kirjan viimeinen ja lyhyin osa käsittelee Ruotsin ja Venäjän välisen liiton kuihtumista Kustaa Aadolfin kuoleman seurauksena. Venäjältä oli lokakuussa 1632 lähetetty ”suuri lähetystö” kohti Tukholmaa. Lähetystön tehtävänä oli virallistaa Ruotsin ja Venäjän liitto sekä sinetöidä päätös yhteisestä sodasta Puola-Liettuaa vastaan. Lähetystön matka keskeytyi joulukuun alussa, kun uutinen kuninkaan kuolemasta saavutti lähettiläät näiden ollessa vielä Suomessa. Lähettiläät jäivät odottelemaan uusia ohjeita, jotka he saivat vasta maaliskuussa 1633. Ohjeiden mukaan lähettiläiden tuli keskittää huomionsa vain yhteen asiaan eli vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan ehtojen vahvistamiseen (rauhansopimusta ei ollut vielä ratifioitu). Lähettiläiden tuli saada tulevissa neuvotteluissa Tukholman päättäjiltä vahvistus sille, että Ruotsi sitoutuisi sotimaan Venäjän rinnalla sen tulevissa sodissa Puola-Liettuaa vastaan. Pitkittyneissä ja katkonaisissa neuvotteluissa tämä sitoumus yhteisestä sodankäynnistä vesittyi Ruotsin lupaukseen epäsuorasta avusta, lähinnä palkkasoturien vapaan kauttakulun muodossa. Patriarkka Filaretin kuoleman myötä lokakuussa 1633 Venäjän oma Ruotsin–politiikka joutui jäihin eri klikkien kamppaillessa vallasta Kremlin muurien sisällä. Samanaikaisesti ruotsalaiset osoittautuivat innottomiksi jatkamaan neuvotteluita, sillä Puola-Liettuan uuden kuninkaan Vladislav IV:n luovuttua vaateista Ruotsin kruunuun välittömin uhka Puola-Liettuan taholta vaikutti poistuneen. Viimeisen iskun yhteiselle sotilasliitolle antoi epäonnistunut Smolenskin sota, joka päättyi Venäjän ja Puola-Liettuan solmimaan rauhaan kesällä 1634. Poršnev näki yhteyden Venäjän–liiton epäonnistumisen ja Ruotsin 1634–1635 Saksassa kokemien sotilaallisten vastoinkäymisten välillä. Mikäli joukkoja ei olisi pidetty reservissä Puola-Liettuaa vastaan suunniteltua sotaa varten, Gustaf Hornin ja Johan Banérin armeijoilla olisi ollut tarpeeksi voimavaroja Nördlingenin tappion kaltaisten katastrofien välttämiseksi. Mielenkiintoista kyllä, Poršnev ei lainkaan pohdi sitä vaihtoehtoa, että Ruotsi olisi pitänyt lukuisia rykmenttejä Suomessa ja Liivinmaalla venäläisten itsensä muodostaman uhan varalta.

Boris Poršnevin kansallismielisyys ja kommunismi vaikuttavat helposti ja jopa ymmärrettävästi epämieluisilta ja vaarallisilta näkökulmilta historiantutkimuksen kentällä. Paradoksaalista kyllä, juuri näiden lähestymistapojen seurauksena Poršnevin kirja tarjoaa virkistävän ja rikastuttavan lisän kolmikymmenvuotisen sodan ja sen aikakauden historian tutkimukseen. Perinteinen länsimainen historiografia on liian kevyesti ohittanut Venäjän roolin aikakauden geopoliittisessa rakennelmassa, ikään kuin Venäjä ja sen johtajat olisivat viettäneet koko kolmikymmenvuotisen sodan aikakauden omassa erillisessä tyhjiössään. Poršnevin marxilaisuus on puolestaan avannut perspektiivin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan yhteiskunnallisiin ristiriitoihin ja vastakkainasetteluihin pienten ja suurten kaupunkiyhteisöjen ruohonjuuritasolla. Vaikka marxilaisen dialektiikan soveltaminen kolmikymmenvuotiseen sotaan usein hämärtää joitain asioita, se toisaalta myös kirkastaa toisia. Tässä mielessä Poršnevin kirja tarjoaa vahvistuksen sille historiantutkimuksen lentävälle lauseelle, että marxilainen historiateoria on kuin moottorisaha: hyödyllinen työkalu, jota tulee käsitellä varoen.

 

Julkaistu 6.11.2019 blogissa http://skeptinenalkemisti.blogspot.com/2019/11/neuvostoliittolaisen.html

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu