Operaatiotaito 1600-luvulla

Operaatiotaito on 1900-luvun sodankäynnille ominainen termi, jonka merkitys on puhuttanut sotatieteilijöitä sotienvälisistä vuosikymmenistä saakka. Yleistäen sotatiede ymmärtää operaatiotaidon joksikin, joka ei ole puhdasta alatason taktiikkaa tai ylätason strategiaa, vaan sodankäynnin mittakaavaa niiden väliltä. Operaatiotaidon käsitteellistäjinä pidetään yleisesti kahta 1800-luvun alussa vaikuttanutta sotatieteilijää, Antoine-Henri de Jominia (1779–1869) ja Carl von Clausewitzia (1780–1831). Jomini käytti taktiikan ja strategian väliin jäävästä osa-alueesta nimitystä ”suurtaktiikka” (grande tactique), mutta Clausewitz ei erikseen nimennyt operaatiotaitoa, vaan puhui strategian yhteydessä joukkojen kokoamisesta tilassa ja ajassa sekä vihollisen armeijoiden tuhoamisesta joko yhdessä taistelussa tai sarjassa useampia taisteluita. Kummankin sotatieteilijän ajatukset kytkeytyivät aiemman sotahistorian opetuksiin: Jomini kytki argumentaationsa seitsenvuotisen sodan (1756–1763) kampanjoihin Keski-Euroopassa, kun taas Clausewitz viittasi useimmiten (vaikkei kuitenkaan yksinomaan) historiallisesti lähempiin Napoleonin sotiin n. 1800–1815. Maailmansotien välillä operaatiotaidon käsite hiottiin sen vakiintuneeseen merkitykseen Neuvostoliitossa ja Weimarin Saksassa. Neuvostoliittolainen operatika tarkoitti suurten taisteluyhtymien johtamista, kun taas saksalaiset sotilaat sitoivat operaatiotaidon (usein artikuloitu vain termillä Kriegskunst eli sotataito) merkityksen sotilaallisiin tavoitteisiin eikä niinkään taisteluyhtymien kokoon. Kylmän sodan loppupuolella Yhdysvallat kehitti opin nimeltä AirLand Battle, joka viittasi maa- ja ilmavoimien saumattomaan yhteistoimintaan taistelukentän hallitsemisessa. Nykyisessä Nato-maiden (eli tästedes myös Suomen Puolustusvoimien) doktriinissa operaatiotaito on upotettu laajempaan englanninkieliseen käsitteeseen Full Spectrum Operations, jossa tavoitellaan taistelutilan yhtäaikaista hallintaa sen kaikissa ulottuvuuksissa – maalla, ilmassa, merellä, ulkoavaruudessa, kyberavaruudessa, informaatiotilassa ja vihollisen korvien välissä.

Sotilasprofessori Pasi Kesseli on retorisesti ja aiheellisesti kysynyt, onko operaatiotaito massa-armeijoiden aikakauden taktiikkaa. Sotahistoriallinen termi massa-armeijoiden aikakaudesta viittaa vakiintuneesti Ranskan vallankumousta ja tasavallan yleistä mobilisaatiota (levée en masse) seurannutta epookkia, jonka katsotaan jatkuneen kylmän sodan aikakaudelle saakka. Mutta oliko operaatiotaidosta viitteitä jo aiemmalta ajalta, jolloin sodankäynnin mittakaava ja eurooppalaisten armeijoiden koko kasvoi dramaattisesti juuri yhdellä nimenomaisella vuosisadalla, 1600-luvulla? Perehtyminen 1600-luvun narratiivisiin ja normatiivisiin lähteisiin antaa vahvistusta siitä, että jotain operaatiotaidoksi ymmärrettävää olisi harjoitettu jo kaksi vuosisataa ennen Jominin ja Clausewitzin toteuttamaa operaatiotaidon tunnistamista ja artikulaatiota.

Varhainen viite operaatiotaidon tekniikasta ja siihen soveltuvasta taisteluyhtymästä löytyy niin sanotun ”pitkän turkkilaissodan” ajalta 1593–1606. Osmanien sulttaanikuntaa vastaan sotineiden Itävallan Habsburgien palveluksessa ollut ranskalainen François Bassompierre kertoi muistelmissaan, kuinka Habsburgit olivat vuonna 1604 koonneet erityisen ”lentävän armeijan” (armée volante) kolmesta tuhannesta ratsumiehestä ja kahdeksasta tuhannesta jalkasotilaasta. Taisteluyhtymän tehtävänä oli ylittää nopealiikkeisesti Tonava ja vallata sen rannalla sijainnut Visegradin kaupunki linnoineen. Armée volante vaikutti olleen tehtävään sopiva armeijamuoto, sillä Visegrad antautui vain kolme päivää kestäneen piirityksen jälkeen.

Turkkilaissodassa tulikasteen saanut armée volante vakiintui kolmikymmenvuotisen sodan aikana 1618–1648 armeijan pääjoukosta erilliseksi, liikkuvaksi armeijaosastoksi. Armée volanten ahkerimpia käyttäjiä olivat ruotsalaiset, mikä asia ei ollut aivan sattuman lopputulosta. Kun Kustaa II Aadolfin johtaman sotajoukon koko oli suurimmillaan vuonna 1632 (pitkälti toistasataatuhatta miestä), se koostui jopa seitsemästä erillisestä ja vaihtelevan kokoisesta armeijasta. Ruotsalaisten sodankäynti muuttui aiempaa liikkuvammaksi ja tavoitteiltaan ennennäkemättömän monitahoiseksi. Yhdet armeijat pyrkivät valloittamaan kaupunkeja, toiset kohtaamaan vihollisen taistelukentällä ja jotkut suojaamaan muita armeijoita tai selustan kulkuyhteyksiä. Kaiken tämän moninaisen kampanjoinnin samanaikainen koordinaatio Pyhän saksalaisroomalaisen keisarikunnan lukuisilla eri sotanäyttämöillä vaati Kustaa II Aadolfilta ja hänen kenraaleiltaan jotain sellaista kykyä, jota ei juuri voi kuvailla muuten kuin operaatiotaidoksi.

Sodan edetessä myös sen luonne muuttui. Koska armeijoilla ei ollut minkäänlaista logistiikkaa, ne piti huoltaa armeijan itsensä ympäristöstään keräämillä resursseilla. Tämä huolto edellytti laajaa tilan hallintaa, mihin tavoitteeseen päästiin parhaiten ratsuväen käyttämisellä. Strategisen painopisteen kallistuessa pitkittyneen sodan seurauksena alueiden ja huollon turvaamiseen myös sotajoukkojen koostumus kehittyi siten, että ratsuväen osuus armeijoissa oli suhteellisesti aiempaa suurempaa. Erityisesti ratsuväkeä keskitettiin armée volanteihin, joissa ratsuväen suhde jalkaväkeen saattoi olla parhaimmillaan jopa moninkertainen. Eräs äärimmäinen esimerkki uudenlaisesta armée volantesta oli kenraali Helmut Wrangelin armeija Jyllanin niemimaalla, joka koostui 4 400 ratsumiehestä mutta vain 1 200 jalkasotilaasta Tanskaa vastaan käydyn Torstenssonin sodan aikana vuonna 1644. Ratsuväen suuri suhteellinen osuus leimasi armée volantea enemmän kuin sen tarkka koko, joka pysytteli alle kymmenessä tuhannessa miehessä ja erotti sitä siten varsinaisista kenttäarmeijoista. Esimerkki pienestä armée volantesta oli se tuhannen ratsusotilaan ja kahden tuhannen jalkamiehen vahvuinen osasto, jota Lars Kagg komensi Torstenssonin sodan aikana Länsi-Götanmaalla. Verrattain normaalin kokoinen armée volante oli Alexander Leslien johtama Weserin armeija, joka osallistui yhdessä Johan Banérin kenttäarmeijan kanssa voittoisaan Wittstockin taisteluun vuonna 1636. Armée volanten koostumuksen ja koon vaihtelu heijasteli sen tehtäviä ja tavoitteita. Helmut Wrangelin armeijan tehtävänä oli hävittää Tanskan hallitsemaa maaperää ja sitoa vihollisen joukkoja monen eri alueen samanaikaiseen puolustukseen, kun taas Leslien ja hänen Weserin armeijansa päätarkoitus oli suojata Banérin kenttäarmeijan sivustaa ja yhdistyä tarvittaessa sen kanssa vihollisen kohtaamiseksi ja voittamiseksi taistelukentällä. Kaggin pieni armée volante Länsi-Götanmaalla oli puolestaan riittävän kokoinen ruotsalaisten operaatiolinjojen suojelemiseksi skoonelaisten talonpoikien harjoittamalta sissisodankäynniltä.

Sodankäynnin muuttuessa kolmikymmenvuotisen sodan aikana aiempaa liikkuvammaksi ja ”operatiivisemmaksi” myös raja ratsu- ja jalkaväen välillä alkoi hämärtyä. Armeijoihin ilmaantui aivan uusi aselaji, rakuunat, jotka liikkuivat ratsain mutta taistelivat jalkasotilaina. Ensimmäisenä rakuunoita vaikuttaa käyttäneen saksalainen sotilasurakoitsija Ernst von Mansfeld, joka siirsi jalkasotilaitaan hevosten selkään ja vankkureiden kyytiin nopeuttaakseen armeijansa liikkumiskykyä vuonna 1626. Mansfeldin armeijassa palvellut englantilainen Sydnam Poyntz käytti näistä sotilaista rakuunoiden nimitystä (Dragoniers). Keisarilliset oppivat vihollisistaan mallia ja omaksuivat itsekin rakuunat osaksi armeijaansa. Kun Ranska ja Habsburgit ajautuivat sotaan niin sanottuna ”Corbien vuonna” 1636, keisarillinen sotapäällikkö Jean de Werth johti aivan Pariisin liepeille asti iskenyttä armeijaa (ilmeisen tyylipuhdasta armée volantea), joka koostui ranskalaisen aikalaisraportin mukaan 4 000 ratsusotilaasta ja 200 rakuunasta. Sodan lopulle tultaessa lähes kaikkien sodan osapuolten armeijoissa oli vaihteleva määrä rakuunoita, jotka vakiintuivat omaksi, erilliseksi aselajikseen. Vuonna 1684 ilmestyneessä tutkielmassaan Les travaux de Mars ranskalainen sotatieteilijä Allain Manesson-Mallet kuvasi rakuunoita sotilaiksi, jotka taistelivat ”osittain jalan, osittain hevosen selässä” ja ”jotka yleensä komennetaan ensimmäisinä siirtämään sota vihollisen maaperälle.” Manesson-Mallet ei kirjassaan kuitenkaan käsitellyt rakuunoita jalkaväen yhteydessä: ”Mutta koska heidän hevosensa vaikuttavat niin ratkaisevasti sotilasretkikuntiensa [expeditions] onnistumiseen, ajattelin puhua heistä ainoastaan ratsuväen yhteydessä,” Manesson-Mallet selitti ratkaisuaan. Manesson-Mallet’n sanavalinta ”expeditions”, sotilasretkikunnat, on yhteydessään miellettävä operaatiotaidon käsitteen osaksi. Rakuunat olivat Manesson-Mallet’n mukaan siten liikkuvan sodankäynnin väline, jonka tarkoituksena oli kuluttaa vihollista ja lisätä sitä haittatekijää, mitä Clausewitz myöhemmin kutsui ”sodan kitkaksi.”

Sodankäynnin mittakaava oli kolmikymmenvuotisen sodan seurauksena laajentunut pysyvästi, mistä seurasi myös armeijoiden koon pysyttäytyminen suurena vuoden 1648 jälkeenkin. Aivan erityisesti armeijan kasvu näkyi Aurinkokuningas Ludvig XIV:n valtakaudella 1643–1715. Kolmikymmenvuotisen sodan päättyessä Ranskan armeijan vahvuus oli ollut n. 70–80 000 miestä, yhdeksänvuotisen aikana 1688–1697 se ylsi jopa 340 000 sotilaaseen. Paisunut armeija tarkoitti samanaikaista ja koordinoitua sodankäyntiä lukuisilla armeijoilla ja niiden uusilla taisteluyhtymillä, prikaateilla. Pohdittaessa Aurinkokuninkaan aikakauden operatiivista sodankäyntiä on syytä muistaa kaksi aikakauden merkittävää menetelmällistä ja rakenteellista uudistusta. Yksi Aurinkokuninkaan ja hänen sotaministerinsä Louvois’n markiisin institutionaalinen uudistus oli sotilaallisen päätöksenteon keskittäminen kuninkaan ja hänen sotaneuvostonsa käsiin. Tämä ”kabinettisota” (guerre du cabinet) tarkoitti kuninkaan ja sotaministerin päivittäistä sekaantumista sodankäyntiin, joskus jopa nimenomaisille yksiköille osoitettuina suorina käskyinä. Kuninkaan osallistumisen taso sodankäyntiin ei enää ollut vain laveiden poliittisten ja strategisten tavoitteiden muotoilua vaan ”suurtaktisten” operaatioiden suunnittelua ja niiden toteuttamisen valvontaa, operaatiotaitoa. Toinen keskeinen uudistus oli makasiinien verkoston perustaminen Ranskan itäiselle rajalle. Nämä marssireittien varrelle sijoitetut ns. etapit (étapes) sisälsivät leipäviljaa ja ampumatarvikkeita sotilaille ja kauraa hevosille, ja niiden tarkoituksena oli helpottaa armeijan huoltoa sotaoloissa. Uudistus oli ensimmäinen askel kohti sellaista huoltoa, jota nykyajan sotilassanastossa nimitetään logistiikaksi.

1600-luvun operaatiotaidon mahdollisuudet ja rajoitteet ilmenevät kiteytetysti Ranskan kuningaskunnan ja Alankomaiden tasavallan välisessä sodassa 1672–1679. Ranskan alkuhyökkäys Alankomaita vastaan vuonna 1672 toimi osoituksena Aurinkokuninkaan ja Louvois’n kyvystä yhdistää diplomatia, strategia ja operaatiotaito yhdeksi toimivaksi kokonaisuudeksi. Ludvig XIV oli ovelasti liittoutunut Kölnin ja Münsterin ruhtinaspiispojen kanssa, mikä mahdollisti kulkukäytävän Ranskan maaperältä näiden kirkollisläänitysten kautta Alankomaiden verrattain suojattomaan itäselustaan. Samalla Ludvig XIV myös iski kiilan Alankomaiden potentiaalisen liittolaisen eli Espanjan Alankomaiden territorioiden väliin. Silläkään ei ollut aivan vähäistä väliä, että uusi liittolainen Münsterin ruhtinaspiispa Bernhard von Galen oli päätoiminen sotilasurakoitsija, jonka yksityisarmeijan suuri tykistö oli tuonut piispalle kutsumanimen Bommen Berend, ”Pommittaja-Bernhard.”

Nopealla hyökkäyksellä ja taitavalla operaatiotaidolla Ranskan, Münsterin ja Kölnin joukot ylittivät Reinin ja valtasivat tusinoittain yllätettyjä ja heikosti puolustettuja hollantilaislinnakkeita vuoden 1672 aikana. Tässä kohtaa Ludvigista tuli sotilaallisen menestyksensä uhri. Aikakauden logistiset realiteetit eivät pysyneet ranskalaisten ripeän operaatiotempon perässä, ja Kölnin hiippakunnan kautta kulkevat yhteydet, niin sanotut operaatiolinjat, venyivät liian kauaksi ranskalaisten etappiverkostosta. 1600-luvun armeijahuollon rakenteelliset rajoitteet estivät operaatiotaidon kehittymisen sen modernille asteelle, mikä irtiotto tapahtui vasta Napoleon Bonaparten ja hänen divisiooniensa puitteisiin rakentamansa logistiikan aikakaudella 1800-luvun alussa. Toisaalta, kuten historioitsija Olaf van Nimwegen on todennut, ranskalaisten dramaattinen alkumenestys ei olisi ollut lainkaan mahdollista ilman Ranskan itärajalle sijoitettuja etappeja sekä niiden ja armeijan välillä kulkeneita operaatiolinjoja.

Vahvin linkki operaatiotaidon ja 1600-luvun sotahistorian välillä löytyy eräästä aikakauden normatiivisesta lähteestä, Habsburgien kenttämarsalkka Raimondo Montecuccolin (1609–1680) sotatieteellisestä oppikirjasta Principe de l’art militaire en general. Vielä kolmikymmenvuotisen sodan aikana sanaa ”operaatio” käytettiin sotatieteellisessä kirjallisuudessa vain sotilaallisten välineiden ja tekniikoiden käyttämisestä. Jean de Billon käytti sanaa operation vain viitatessaan sotilaiden järjestämistä rivistöihin, kun taas Antoine de Ville käytti sitä ainoastaan puhuessaan linnoitustöihin liittyvien geometristen yhtälöiden ratkaisemisesta. Kolmikymmenvuotisen sodan veteraani James Turner viittasi operointiin vain kirjoittaessaan miinojen räjäyttämisestä ja mörssärin käyttelemisestä. Montecuccoli mullisti termin käytön ja merkityksen sotataidollisissa muistelmissaan, jotka hän oli kirjoittanut ilmeisesti 1670-luvun vaihteessa, mielessään omat kokemuksensa kolmikymmenvuotisesta sodasta 1618–1648 sekä vielä läheisemmät muistot Osmanien sulttaanikuntaa vastaan vuosina 1663–1664 käydystä sodasta. Montecuccolin Principe de l’art militaire en general poikkesi aiemmista sotatieteellisistä tutkielmista siten, ettei se ollut antiikin sotatieteilijöiden orjallisesti uskollista toistoa tai omakohtaiseen empiriaan perustuvaa jaarittelua vaan lainasi aikakaudelle uutta tieteellistä argumentointitapaa. Montecuccolin käyttämät tiivistykset ja maksiimit tuovatkin mieleen puolitoista vuosisataa myöhemmin kirjoittaneen Clausewitzin, joka on hyvinkin saattanut käyttää Montecuccolin kirjaa oman suurteoksensa Vom Kriege (1832) esikuvana. Montecuccoli kuvasi operaatiota juuri Clausewitzin ja Jominin hahmottelemana suurtaktiikkana. Operaatio oli Montecuccolin mukaan prikaateista koostuvan armeijan suoritus, joka alkoi päätöksenteosta sekä suunnittelusta ja eteni sitten marssien ja leiriytymisten kautta joko vihollisen kohtaamiseen taistelukentällä tai linnoitetun kohteen piirittämiseen ja valloitukseen. Sarja tällaisia operaatioita palveli sodan perimmäistä määrittelyä: ”Sota on toisiinsa eri tavoilla törmäävien armeijoiden toimintaa, jonka päämäärä on voitto.”

Taisteluyhtymien eri tavoilla törmääminen toisiinsa ratkaisevan sotilaallisen voiton tavoittelussa on yhä tänäkin päivänä aivan käypä määritelmä operaatiotaidosta, millä muulla teknisellä nimityksellä (operatika, AirLand Battle, Full Spectrum Operations) sitä sitten haluaakin kutsua.

Arkisto

Bibliothèque nationale de France

Recueil de lettre et pièces originales 1601–1700/Mémoires, en forme de journaux, écrits de la main du roi Louis XIII, concernant les opérations militaires en Lorraine, en Picardie et en Languedoc, de 1633 à 1642/fol. 27, 13. lokakuuta 1636, raportti Ludvig XIII:n leiristä Corbiessa.

Kirjallisuus

Jean de Billon. (1613). Les principes de l’art militaire. Lyon: Barthelemy Ancelén.

Carl von Clausewitz. (1997). On War. Ware: Wordsworth.

André Corvisier. (1983). Louvois. Pariisi: Fayard.

Hervé Drévillon. (2014). Les rois absolus. Pariisi: Belin.

Antoine-Henri de Jomini. (1805). 1. Traité de grande tactique ou relation de la Guerre de Sept Ans, extraite de Tempelhof, commentée et comparée aux principales opérations de la dernière guerre. Pariisi: Giguet et Michaud.

Pasi Kesseli. (2014). Operaatiotaito – massa-armeijoiden ajan taktiikkaa, taistelukentän taidetta vai esikuntatekniikkaa? Teoksessa Petteri Jouko, Mikko Karjalainen, Marko Palokangas & Juuso Säämänen, toim. Vesa Tynkkynen: Operaatikko, rehtori ja professori. Helsinki: Vesa Tynkkysen Juhlakirjatoimikunta.

John A. Lynn. (1995). Recalculating French Army Growth during the Grand Siècle, 1610–1715. Teoksessa Clifford J. Rogers, toim. The Military Revolution Debate: Readings on the Military Transformation of Early Modern Europe. Boulder: Westview Press.

Allain Manesson-Mallet. (1684). 3. Les travaux de Mars, ou l’art de la guerre. Pariisi: Denys Thierry.

Joseph- François Michaud & Jean Joseph François Poujoulat. (1837). 6. Nouvelle collection des mémoires pour servir à l’histoire de France, depuis le XIII° siècle jusqu’a la fin du XVIII°: Mémoires du Maréchal du Bassompierre. Pariisi: Didot Frères.

Raimondo Montecuccoli. (1712). Memoires de Montecuculi generalissime des troupes de l’empereur, ou Principes de l’art militaire en general. Pariisi: Jean Muzier.

Steve Murdoch & Alexia Grosjean. (2014). Alexander Leslie and the Scottish Generals of the Thirty Years’ War, 1618–1648. Lontoo: Pickering & Chatto.

Olaf van Nimwegen. (2010). The Dutch Army and the Military Revolutions 1588–1688. Woodbridge: The Boydell Press.

Sydnam Poyntz & A. T. S. Goodrick, toim. (1908). The Relations of Sydnam Poyntz 1624–1636. Lontoo: Camden Third Series Vol. XIV.

James Turner. (1683). Pallas Armata: Military Essayes on the Ancient Grecian, Roman, and Modern Art of War, Written in the Years 1670 and 1671. Lontoo: Richard Chiswell.

Antoine de Ville. (1628). Les Fortifications du chevalier Antoine de Ville. Lyon: Irenee Barlet.

Julkaistu 17.2.2023 blogissa Skeptinen alkemisti: Operaatiotaito 1600-luvulla.