Solliciteurs-militair

Alankomaalainen sotilas ja välittäjä (Jacob Duckin maalaus, 1600-luvun puoliväli)

Toukokuun 2. päivä vuonna 1629 Alankomaiden tasavallan keskushallituksena toimineen Staten-Generaalin istunnossa oli päivän asialistan kolmantena kohtana seuraava vetoomus: ”Solliciteur De Bruijne [de Bruyn] pyytää kolmen sotakuukauden palkkoja aktiivipalveluksessa olevien kapteenien [Pidoux de] Malaguet ja [Pierre] Croismaren komppanioille. RvS [Raad van State eli valtaneuvosto] päättää tästä.”

 

Mistä tässä kirjauksessa oli kyse? Miksi joku de Bruyn pyysi Alankomaiden yhteishallitukselta palkkarahoja komppanioille, joita hän ei itse edes komentanut? Miksi komppanioita komentaneet kapteenit Pidoux de Malaguet ja Pierre Crosmaire eivät lähestyneet hallitusta itse, ilman jonkun kolmannen osapuolen välitystä?

 

Staten-Generaalin istunto toukokuulta 1629 tarjoaa nykyhistorioitsijalle tuokiokuvan instituutiosta nimeltä solliciteurs-militair. Alankomaalainen sotilasmanuaali Verbetert en vermeerdert Politijck en Militair Hantboecxken Vanden Staet der Geunieerde Provintien vuodelta 1650 kuvasi tasavallan hallituksen tärkeimmäksi velvollisuudeksi maksaa sotilaille palkkaa säntillisesti ja ajallaan joka viikko tai vähintäänkin joka kuukausi huolimatta siitä, oliko sotaa käyvän tasavallan kassassa tarpeeksi rahaa vai ei. Solliciteurs-militairet auttoivat tasavaltaa tämän potentiaalisen ongelman ylittämisessä.

 

Solliciteur oli 1500-luvulta periytyvä termi, joka tarkoitti oikeastaan mitä tahansa ammattilobbaria. Näitä välityksen ammattilaisia parveili aina pääkaupunki Haagissa yrittämässä edistää maksavien asiakkaittensa vaateita, intressejä ja agendoja. Vuosien 1568 ja 1648 välillä suurin yksittäinen agenda kaikkialla Alankomaissa oli pitkittynyt vapaussota Espanjan Habsburgeja vastaan, mistä syystä suuri joukko solliciteurseja erikoistui juuri sodankäynnin tarpeiden täyttämiseen. Ammattilobbareina solliciteursit tiesivät, mitä asiakirjoja täyttää, kenen oveen koputtaa Haagissa, kenen selkää raapia tai kenen kukkaroa täyttää. Nykymaailmassa heitä epäilemättä pidettäisiin jonkinlaisina korruption korppikotkina, mutta 1600-luvun Euroopassa hallintokoneistojen rattaat pyörivät helpoiten, kun niitä voideltiin rahalla tai palveluksilla.

 

Käytännössä solliciteurs-militairet edistivät sotilaiden palkanmaksua. He noutivat valtion rahakonttorista jonkin tietyn komppanian (tai useamman) palkkarahat ja toimittivat ne komppaniaa komentaneelle kapteenille palkanmaksua varten. Jos rahakonttorissa ei ollut valmiina tarvittavia varoja, solliciteursit kaivoivat ne omasta taskustaan lainana valtiolle. Jos maksettavia komppanioita oli monia tai palkkaa piti maksaa useamman kuukauden ajalta, tämä velvoite vaati solliciteurseilta huomattavia pääomaresursseja. Tästä syystä he eivät tarjonneetkaan palveluitaan ilmaiseksi, vaan nostivat omaa palkkaa komppanioille toimittamistaan rahaeristä sekä perivät korkoa lainaamistaan summista. Jälkimmäinen tulolähde oli heille usein palkkaa merkittävämpi palkkio, sillä lainojen korko kasvoi suuremmaksi palkkarästien pitkittymisen myötä. Ja 1600-luvun Euroopassa sotilaiden palkat olivat jossain vaiheessa väistämättä myöhässä, usein johdonmukaisesti ja kroonisesti. Solliciteursit eivät siten olleet varsinaisia sotilasurakoitsijoita, sillä he eivät omistaneet rahoittamiaan komppanioita eivätkä kuitanneet valtiolle lainaamiaan palkkasummia läänityksinä tai virkanimityksinä, kuten tapahtui Ranskassa, keisarikunnassa ja jopa Ruotsissa. Heille kyse oli puhtaasti liiketoiminnasta, jossa käsiä vaihtoi vain ja ainoastaan raha.

 

Itse solliciteurseista ei tiedetä lopulta paljoakaan. Solliciteursit sopivat toimeksiannosta komppanioita komentaneiden kapteenien eivätkä Haagin mahtimiesten kanssa, joten heidän nimensä ilmaantuivat kameraalisiin asiakirjoihin vasta siinä vaiheessa, kun palkkarahat tulivat maksuun. Aikalaislähteitä tutkinut historioitsija Pepijn Brandon on laskenut, että aikavälillä 1624–1659 tasavallan asiakirjoissa mainittiin nimeltä vähintään kuusikymmentä solliciteursia. Kaikki nimet, kuten edellä mainittu de Bruyn, eivät esiintyneet asiakirjoissa vain yhden tai kahden vuosikymmenen aikana, vaan ylisukupolvisesti. Ammatti toisin sanoen vaikuttaa periytyneen isältä pojalle sekä siirtyneen aviomiehen kuoleman kautta hänen leskelleen. Solliciteurin ammatin periytymistä edesauttoi se, ettei Alankomaissa ollut käytössä mitään säännöksiä siitä, kuka saattoi ryhtyä ammatin harjoittajaksi tai kuka ei. Tämän lainsäädännöllisen puutteen pitkäaikainen seuraus oli se, että solliciteurseiksi hakeutui myös sellaisia keinottelijoita, joiden kyky kantaa toiminnan vaatima taloudellinen riski oli rajattu tai jopa olematon. Keinottelun seurauksena eräät solliciteurseiksi itseään kutsuneet välittäjät eivät kyenneet täyttämään sitoumuksiaan, mikä puolestaan johti siihen, etteivät kaikki komppaniat saaneet palkkojaan täysimääräisinä tai kenties lainkaan. Taloudellinen riski oli sidoksissa sotilaalliseen riskiin, sillä sotilaat eivät sotineet ilman rahaa. Juuri tämän vaaran välttämiseksi tasavalta oli alun perin turvautunutkin solliciteurseihin.

 

Suurin ongelma järjestelyssä ei kuitenkaan löytynyt solliciteurseista vaan Alankomaiden tasavallasta itsestään. Kun valtionkassassa ei ollut tarvittavia varoja tai rahankäyttöä oli mielekkäämpää priorisoida muualle kuin sotilaiden palkkoihin, valtiovallan oli helppo ulkoistaa palkkojen maksu solliciteurseille ja kasvattaa holtittomasti palkkarästien määrää tai venyttää niiden maksamisen aikataulua. Tällöin oli vaarana se, että solliciteurseilta loppuivat jossain vaiheessa omat rahat, jolloin myöskään sotilaat eivät saaneet palkkojaan. Naru alkoikin tulla vetävään käteen kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) viimeisinä vuosina, jolloin alankomaalaisten sotilaiden palkkarästit ylsivät jo kahdeksaan miljoonaan guilderiin. Monet solliciteursit ajautuivat tuolloin henkilökohtaiseen konkurssiin, mikä vaaransi armeijan koko palkanmaksujärjestelmän.

 

Alankomaiden provinssien oli ryhdyttävä radikaaleihin ratkaisuihin armeijan taistelukyvyn säilyttämiseksi ja sotilaskapinoiden estämiseksi. Eräs keino oli rajata solliciteursien perimää korkoastetta, mikä helpotti valtiontaloutta mutta ei tehnyt mitään solliciteursien oman maksukyvyn kohentamiseksi. Toinen tapa oli kieltää kapteeneja ja ratsumestareita vaihtamasta solliciteurseja toisiin, sillä näin toiminnan uskottiin ohjautuvan luonnostaan kaikkein luotettavimpiin käsiin. Kolmas keino oli maksaa sotilaiden palkkoja suoraan Ranskan toimittamista apurahoista, jotka olivat konkreettista käteistä eivätkä velkakirjoja tai muita sotilaille kelpaamattomia abstraktioita. Viimeinen ja itsestään selvin ratkaisu oli yksinkertaisesti pienentää armeijan kokoa. Tämä viimeinen ratkaisu väistämättömästi heikensi Alankomaiden sotilaallista suorituskykyä. Sotilaallis-fiskaalista taustaa vasten tarkasteltuna Alankomaiden ja Espanjan tammikuussa 1648 solmima Münsterin rauhansopimus ei tapahtunut Alankomaiden sodankäyntikyvyn kannalta lainkaan liian aikaisin.

 

Alankomaiden pitkän vapaussodan päätyttyä armeijan kokoa ryhdyttiin ajamaan voimakkaasti alas, jolloin myös solliciteursien toimintaa alettiin tarkastelemaan aiempaa kriittisemmin silmin. Monet poliittiset agitaattorit näkivät solliciteursit korruption aiheuttajina ja tarpeettomina sodankäynnin välikuluina. Vuonna 1652 Hollannin provinssi esitti tavoitteekseen siirtyä armeijan rahoittamisessa per capita -järjestelyyn, jossa sotilaiden palkat maksettaisiin ilman välikäsiä ja valtion virkamiesten valvonnassa. Tavoitteena oli tiukentaa valtion otetta Alankomaiden asevoimista sekä kitkeä solliciteursien lobbaamiseen liittyvää korruptiota. Sodankäynnin todellisuus esti kuitenkin rahoitusjärjestelmän radikaalin uudistamisen, sillä värvättyjen sotilaiden palkkaus oli varmistettava tavalla tai toisella. Virkamiehillä ja kaupunkien maistraateilla ei yksinkertaisesti ollut käytössään sellaisia tulonlähteitä, joilla sotilaiden palkkaus oli taattavissa, ja byrokratian alkeellisuus puolestaan uhkasi johtaa solliciteursien lobbaamista pahemman korruption juurtumiseen tasavallan hallintokoneistossa.

 

Parhaimmaksi ratkaisuksi näyttäytyi solliciteursien pitäminen palveluksessa mutta aiempaa rajatuimmin reunaehdoin. Alankomaiden ja Ranskan välisen sodan aikana 1672–1678 solliciteursien lukumäärä rajattiin kahdeksaan, jotka vastaisivat 75–80 heille ennakkoon osoitetun komppanian palkanmaksusta. Tasavalta yritti kontrolloida palkanmaksun ulkoistamista asettamalla sen johtoon kymmenen johtajaa, joiden tuli varmistaa, että palkkaa maksettiin juuri niille sotilaille, joiden nimi esiintyi vahvuusrullissa. Palkanmaksuun osoitetut rahat luovutettiin näille kymmenelle johtajalle, jotka sitten delegoivat niitä solliciteurseille.  Johtajat toimivat myös itse solliciteursien tapaan, sillä heidän tuli maksaa palkat itse, mikäli valtionkassan rahat eivät sattuneet olemaan riittäviä. Vastineeksi tästä velvoitteesta johtajilla oli oikeus periä korkoa tasavallalle myöntämistään palkkaennakoista. Tämä valtiovallan otteen vahvistamiseen tarkoitettu järjestelmä kuitenkin romahti kasaan pian sen käyttöön ottamisen jälkeen. Johtajilla ei yksinkertaisesti ollut käytössään palkkaennakoihin tarvittavaa pääomaa, ja he joutuivat käyttämään sotilaiden palkkoihin sellaisia julkisia varoja, jotka oli alun perin tarkoitettu jotain muuta tarvetta varten. Valtiovallan palveluksessa olleet johtajat eivät myöskään osoittautuneet solliciteurseja jalommiksi tai ylevimmiksi, sillä myös heitä syytettiin korruptiosta ja kavalluksista. Käytännössä tasavalta joutui pian palaamaan järjestelmään, jossa sotilaiden palkanmaksun turvaamisessa luotettiin yksityisten solliciteursien kykyyn kantaa rahoituksen riskit.

 

Vuonna 1676 tasavalta institutionalisoi solliciteursit virallisessa ohjesäännössä, missä heille taattiin vapaus harjoittaa toimintaansa tiettyjen ehtojen puitteissa. Ensiksikin solliciteursien lukumääräksi asetettiin 32, ja heidän vaadittiin olevan luotettaviksi ja rahoituskykyisiksi osoittautuneita henkilöitä. Heidän myöntämilleen lainoille asetettiin korkokatto 6,9 prosenttiin, mitä rajaa myöhemmin vielä alennettiin 5,2 prosenttiin. Lisäksi solliciteurseja vaadittiin maksamaan tasavallalle viidentuhannen floriinin suuruinen takuumaksu, minkä he menettäisivät syyllistyessään mihin tahansa väärinkäytökseen. Lopuksi solliciteursien tuli vannoa valalla kunnioittavansa näitä ehtoja. Tämä järjestelmä osoittautui olevan sen verran kestävällä pohjalla, että sitä ei juurikaan muutettu seuraavaan sataan vuoteen. Järjestelyn säilymistä edesauttoi se, että Alankomaat pysyttäytyi Espanjan perimyssodan (1700–1713) jälkeen erossa Euroopan suurista konflikteista ja onnistui siten painamaan alas armeijan ylläpidon kuluja. Solliciteurseista tuli aina vain homogeenisempi joukko, kun ulkomaalaiset ja jopa juutalaiset rahoittajat suljettiin sen ulkopuolelle. Sodankäynnin mittakaavan kutistuminen toki pienensi solliciteursien tuloja, mutta he kompensoivat tätä asiantilaa hankkimalla sopimuksia ja komissioita Alankomaiden armeijan rahoituksen ulkopuolelta. Eräs tapa oli solmia muonituksen aliurakointia ulkomaisten armeijoiden kanssa ja toinen oli tarjota palkanmaksun välittämistä ja ennakkoa muille valtion palvelijoille kuin vain sotilaille, esimerkiksi diplomaateille. Solliciteursien asema osana Alankomaiden fiskaalis-sotilaallista valtiota olisi kenties säilynyt turvattuna aina 1800-luvulle saakka, ellei maa olisi joutunut vuonna 1795 vallankumouksellisen Ranskan valtaamaksi. Tuolloin solliciteursien instituutio romutettiin kertaheitolla ja korvattiin järjestelyllä, jossa pieni joukko valtion virkamiehiä vastasi suoraan asevoimien palkanmaksusta.

 

Solliciteurs-militaire -järjestelmä läpivalaisee eurooppalaista valtionmuodostusta esimodernilla aikakaudella, minkä lisäksi se asettaa ohittamattomia reunaehtoja ns. sodankäynnin vallankumouksen teorialle. Jälkimmäisen teorian lanseeranneen historioitsija Michael Robertsin mukaan taktiikan ja aseteknologian muutokset aikavälillä 1550–1650 johtivat sodankäynnin mittakaavan kasvamiseen sellaisiin mittasuhteisiin, joiden materiaalisia, rahallisia ja inhimillisiä vaatimuksia kyettiin täyttämään ainoastaan keskitetyn ja väkivaltamonopolin omaavan valtiovallan kontrolloimista resursseista. Solliciteursit eivät täysin kyseenalaista tätä väitettä, mutta eivät sitä myöskään saumattomasti myötäile. Vaikka rahat Alankomaiden nuoren tasavallan sotalaitoksen ylläpitoon tulivat julkiselta taholta eli tasavallan seitsemältä provinssilta, ne eivät kuitenkaan koskaan saapuneet täysimääräisinä ja ajallaan. Tämä sotalaitoksen vaatimus kyettiin täyttämään vain ja ainoastaan turvautumalla solliciteurseihin ja heidän yksityiseen pääomaansa. Toisaalta myös heidän maksukykynsä löysi pian rajansa, ja varhaismodernin valtiovallan oli lopulta itse löydettävä keinot ja reunaehdot sodankäynnin rahoittamisen mahdollistamiseksi.

 

Paradoksaalisesti kyllä, palkanmaksun käytännön järjestelyiden ulkoistaminen yksityisille kapitalisteille vahvisti Alankomaiden tasavallan otetta asevoimista ja väkivallan monopolista. Kun solliciteursit olivat edistämässä sotilaiden palkkojen maksua ajallaan ja täysimääräisinä, sotilaat eivät olleet taipuvaisia kapinointiin tai omavaltaiseen rahoitukseen kontribuutioiden ja polttolunnaiden muodossa, kuten tapahtui Saksassa kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Tässä mielessä solliciteursit voi nähdä osallisina esimodernissa valtionrakennuksessa, joka ei heidän myötävaikutuksessaan enää näytä yksinomaan ylhäältä alaspäin tuotuna vallankumouksena vaan konsultaation, yhteistoimintaan ja välitystyöhön perustuvana vuorovaikutusprosessina yhteiskunnan eri tasoilla. Varhaismodernin valtion luottamusta solliciteursien instituutioon osoittaa osaltaan se, että heiltä korvausta toukokuussa 1629 pyytäneen de Bruyn asiaan suhtauduttiin valtaneuvostossa ilmeisen myötämielisesti, sillä de Bruyn tiedetään jatkaneen toimintaansa komppanioiden palkanmaksusta vastanneena solliciteurina vielä seuraavan vuosikymmenen lopulle saakka.

 

 

Lähteitä ja kirjallisuutta:

 

Marcus Zuerius van Boxhorn, Verbetert en Vermeerdet Politijck en Militair Handtboecxken Vanden Staet der Geunieerde Provintien (’t Iaer ons Heeren, 1660).

 

P. Brandon, ’Finding solid ground for soldiers’ payment: ‘military soliciting’ as brokerage practice in the Dutch Republic (c. 1600–1795)’. XVth World Economic History Congress Utrecht 2009 (Amsterdam: UvA-DARE Digital Academic Repository, 2011): Paying the troops (uva.nl).

 

J. A. Nijenhuis, P. L. R. De Cauwer, W. M. Gijsbers, M. Hell, C. O. van der Meij ja J. E. Schooneveld-Oosterling, toim., Resolutiën Staten-Generaal 1626–1630 (Huygens Institute for Dutch History): Besluiten Staten-Generaal 1626-1630 (knaw.nl).

 

Olaf van Nimwegen, The Dutch Army and the Military Revolutions 1588–1688 (Woodbridge: The Boydell Press, 2010).

 

Olaf van Nimwegen, ‘The transformation of army organisation in early-modern western Europe, c. 1500–1789’. Frank Tallett ja D. J. B. Trim, toim., European Warfare 1350–1750 (Cambridge: Cambridge University Press, 2010).

 

Marjolein C. ’t Hart, The making of a bourgeois state: War, politics and finance during the Dutch Revolt (Manchester: Manchester University Press, 1993).

 

Julkaistu 16.11.2021 blogissa Skeptinen alkemisti: Solliciteurs-militair.

0
OlliBackstrom
Sosialidemokraatit Vantaa

Filosofian tohtori, sosialidemokraatti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu