Sosiologia ja sotahistoria

Assyrian soturikuningas Ashurbanipal (hallitsi 669-631 eaa.). British Museum.

Sotahistoria esitetään harvoin missään teoreettisessa kontekstissa. Silloin toisinaan, kun teoria eksyy sotahistorian sivuille, sen kontekstina on sotataito ja lähteenä Carl von Clausewitzin tutkielma Vom Kriege. Toisaalla historiantutkimuksessa sosiologian ja taloustieteen teoriat ovat kuitenkin yleisiä viitekehyksiä menneisyyden artikulaatiossa ja argumentaatiossa. Sotahistoria on siis muuhun historiantutkimukseen verrattuna aliteoretisoitu. Johtuuko tämä asiantila siitä, ettei sosiologialla tai sen lähisukulaisella taloustieteellä ole mitään sanottavaa tai analyyttista arvoa sotahistorian saralla? Väitän, että näin ei ole, ja yritän perustella näkemystäni muutamilla yleisillä huomioilla siitä, miten sosiologista ja taloustieteellistä lähestymistapaa voi soveltaa sotahistorian monituhatvuotisessa kaaressa.

 

Jo modernin sosiologian oppi-isä Herbert Spencer (1820–1903) muodosti yhteyden sosiologisen kehityksen ja sodankäynnin välille. Alkukantaisissa yhteisöissä kaikki täysikuntoiset miehet olivat sotureita, Spencer argumentoi, mistä seurasi, että armeija oli mobilisoitu yhteisö ja että yhteisö oli mobilisoimaton armeija. Sota oli poliittisen vallan alkulähde, sillä poliittiset hallitsijat olivat alun perin yhteisön sotapäälliköitä, Spencer jatkoi. Spencerin teesi muodosti pohjan myöhemmälle historialliselle sosiologialle, joka pyrki selvittämään (yleensä eurooppalaisen) valtionmuodostuksen kaarta. Tässä yhteydessä merkittäviä esille nousevia nimiä ovat Max Weber, Otto Hintze, Charles Tilly ja Michael Mann. Max Weber (1864–1920) tunnetusti määritteli valtion järjestelmäksi, joka pitää hallussaan väkivallan monopolia. Tähän argumenttiin sisältyy implisiittinen olettamus, että väkivallan monopolin hankkiminen ja säilyttäminen edellyttävät sotavoimia. Massiivisessa talouden ja yhteiskunnan tutkimuksessaan Weber kirjoitti keskiaikaisen feodalismin sotilaallisista juurista. Lordit ja monarkit myönsivät autonomisia ja privilegioituja feodaaliläänityksiä vastineeksi ratsupalveluksesta. Tällöin oli Weberin mukaan kyse mekanismista, jossa feodaaliarmeija oli toiminto tiivistyneistä taloudellisista aktiviteeteista ja sisämaan valtakunnan laajentumisesta. Kaupunkimiliisit ja palkkasoturiarmeijat edustivat vastaavaa toimintoa merivaltioissa tai sellaisissa sisämaan valtakunnissa, joissa oli vallalla rahatalous.

 

Max Weberin oppilas Otto Hintze (1861–1940) lähti liikkeelle samasta argumentista kuin Herbert Spencer. Varhaiset keräilijämetsästäjäyhteiskunnat olivat perustuneet sotilaalliseen organisaatioon. Varhaiset yhteisöt muodostuivat puolustautumisen ja hyökkäämisen tarkoituksista. Kaikki miespuoliset yhteisön jäsenet olivat sotureita, ja sotureiden kokoukset olivat myös poliittisia kokouksia. Sotapäälliköistä tuli siten poliittisia johtajia. Tämä asetelma kuitenkin muuttui maanviljelyksen ja ensimmäisten sivilisaatioiden myötä. Taloudelliset ja sotilaalliset tehtävät erotettiin toisistaan, ja sotureista tuli järjestäytyneen väkivallan ammattilaisia, sotilaita. 1900-luvun lopulla uusi sosiologien sukupolvi jatkoi Spencerin, Weberin ja Hintzen valtionmuodostusteesien työstämistä. Michael Mann (1942–) erotti sotalaitoksen (military) omaksi sosiaalisen vallan lähteekseen ideologian, talouden ja politiikan ohella. Mann ei aseta näitä vallan lähteitä hierarkiaan vaan esittää niiden toimineen keskinäisessä ja toistensa rajat ylittäneessä vuorovaikutuksessa. Sotilaallisen voiman historiallisena erityispiirteenä on ollut sen poliittista ja taloudellista voimaa pidempi ulottuvuus. Alueita voidaan valloittaa sotilaallisesti sitomatta niitä poliittiseen vallankäyttöön tai integroimatta niitä osaksi talouden verkostoa. Mann kuitenkin tekee selväksi erottavansa sotilaallisen voiman poliittisesta: alkuperäisillä valtion alkioilla ensimmäisissä sivilisaatioissa oli vain vähän sotilaallista voimaa, minkä lisäksi myöhemmillä varhaisvaltioilla ei välttämättä ole ollut vahvaa otetta omista olemassa olevista sotavoimistaan. Charles Tilly (1929–2008) sitoutui voimakkaammin Spencerin, Weberin ja Hinzten traditioon argumentoidessaan, että länsieurooppalainen valtionmuodostus keskiajalla ja esimodernilla aikakaudella oli seurausta sodankäynnistä ja sen tarpeista. ”War made the state, and the state made war”, Tilly tiivisti teesinsä vuonna 1975.

 

Spenceriläis-weberiläinen traditio on hyvä lähtökohta sotahistorian käsitteellistämiseen ja teoretisoimiseen sosiologian ja talouden konteksteissa. Makrososiologisella tasolla sotahistoriaa voi käsitteellistää pohtimalla sodankäynnin ja sotalaitosten historiallista vaikutusta talouteen ja elinkeinoelämään. Eräs lähtökohta voisi olla Michael Mannin hahmotelma antiikin Rooman legioonataloudesta. Tässä mallissa legioonalaiset, jotka kantoivat mukanaan kirveitä ja muita työkaluja, rakensivat sotaretkien yhteydessä infrastruktuuria, tehostivat paikallista elinkeinoelämää ja sitoivat tätä kautta valloitetut alueet osaksi Rooman sisämarkkinoita sekä kommunikaatiokanavia. Koska Rooma oli desentralisoitu valtakunta, infrastruktuurin ja elinkeinoelämän ylläpitäminen lankesi alueellisen maanomistajaeliitin harteille. Tämä puolestaan johti työvoiman ja sen prosessien tiivistymiseen, kun maanomistajaeliitit pyrkivät rajoittamaan talonpoikien vapautta ja sitomaan heidät osaksi colonus–järjestelmää, jossa talonpoika oli velvollinen viljelemään maanomistajan maata ja maksamaan siitä vuokraa tietyn ajan verran. Armeijoiden ja sotalaitosten kyky tiivistää elinkeinoelämän ja työsuhteiden prosesseja on havaittavissa myös historian myöhemmissä ajanjaksoissa. Marjolein ’t Hart on todennut, että Alankomaiden vapaussota (1568–1648) edisti merkittävästi Alankomaiden provinssien kaupungistumista, kun sekä keskusvallan kokoamat verotulot että armeijan maaseudulta keräämät kontribuutiot siirtyivät varuskuntakaupunkeihin niitä puolustaneen palkka-armeijan välityksellä. Sodan edistäessä talouden kaupallistumista ja kasatessa pääomaa kaupunkien porvariluokalle myös työsuhteiden prosessit määrittyivät uudelleen porvariston eduksi. Tähän keskiluokkaan nousi myös varuskuntien sotilaita, jotka menivät usein varuskuntakaupungeissa naimisiin, asettuivat aloilleen, hankkivat urbaanin sivuammatin ja perustivat perheen. Vastaavaa sosiologista ja taloudellista näkökulmaa voisi soveltaa vaikkapa tutkittaessa Suomen lähihistoriaa ja sen aluepoliittista keskustelua Puolustusvoimien varuskuntien perustamisesta, sijoittamisesta ja mahdollisesta lopettamisesta. Sotavoimien läsnäolo on historiallisesta rakentanut infraa, luonut markkinoita ja luonut ihmisten välisiä perhe- yms. suhteita. Tältä osin mikään ei ole juurikaan muuttunut vuosituhansien aikana.

 

Armeijoiden taloushistoriallista jalanjälkeä selvitettäessä on syytä pohtia sotilastyömarkkinoiden olemassaoloa. Joskus n. vuonna 3000 eaa. heimoyhteiskuntien ryöstelyjoukot muuttuivat sotilaiksi, kun varhainen sumerilainen sivilisaatio tarjosi asemiehille mahdollisuuden saada osan temppeleihin varastoiduista resursseista vastineeksi Urukin, Lagashin ja muiden kaupunkien suojelusta. Sodasta tuli työ, josta maksettiin palkkaa temppelivaltion jakamien resurssien välityksellä. Samalla sotilas eriytyi omaksi ammatikseen, jonka palveluille oli kysyntää varhaisissa sivilisaatioissa Mesopotamiassa, Egyptissä, Induksen laaksossa sekä Jangtsen ja Keltaisen joen varrella. Foinikialaisen sivilisaation (2500–64 eaa.) sotilaallinen voima perustui kokonaan palkkasotureihin, kun taas kreikkalaisten palkkasoturien kysyntä pysyi korkeana Egyptin myöhemmässä kuningaskunnassa (653–332 eaa.). Myös suuri osa Rooman sotilaallisesta mahdista perustui legioonalaisten sijasta apujoukkoihin, jotka olivat käytännössä provinsseista ja liittolaisvaltakunnista värvättyjä palkkasotilaita. Myöhäiskeskiajan ja esimodernin aikakauden Euroopassa sodankäynti oli institutionalisoitu lähes kokonaan palkkasotilaiden ja sotilasurakoitsijoiden varaan. Tuon aikakauden innovaatio oli condotta, alun perin italialainen sopimusmalli, jossa palkkasotilaat ja heidän valtiolliset työnantajansa artikuloivat asiakirjan muodossa keskinäiset oikeutensa ja velvollisuutensa. Taloustieteessä condottan solmiminen edustaa ns. päämies–agenttiongelmaa sekä epäsymmetrisen tiedon haastetta. Työnantajalla, varhaisella valtiolla, ei ollut käytössään keinoja, joilla varmistaa palkkasotilaiden uskollisuus, tehokkuus, sitoutuminen ja tarpeellisten riskien ottaminen. Palkkasotilaat eivät puolestaan voineet luottaa täydellisesti siihen, että työnantaja maksaisi heille palkan ajallaan, täysinäisenä tai mahdollisesti laisinkaan. Sotilaallisten työmarkkinoiden sääntelemiseksi hallitsijat ja palkkasotilaat sitoutuivat sekä condottan että sota-artikloiden kaltaisiin kirjallisiin sääntöihin, jotka tekivät sodankäynnistä aiempaa merkittävästi normatiivisempaa toimintaa.

 

Sotilaalliset työmarkkinat ovat historiallisesti muokanneet myös kokonaisten imperiumien sosiaalista rakennetta. Mogulien valtakunta Intiassa (1526–1857) hallitsi siihenastisen maailmanhistorian suurimpia sotilaallisia työmarkkinoita, jotka sisällyttivät itseensä Rajputanan, Oudhin, Bengalin ja Deccanin ylängön lähes koko miesväestön. Syynä tähän oli se, ettei sotilaan ammatti ollut Intiassa eriytynyt omaksi urapolukseen. Koska Agran moguleilla, pohjoisen sulttaaneilla tai etelän marathoilla ei kenelläkään ollut väkivallan monopolia sanan weberiläisessä merkityksessä, talonpojilla säilyi mahdollisuus ryhtyä joko kapinallisiksi ja rosvoiksi tai hakeutua legitiimiin mutta osa-aikaiseen sotilastyöhön. Intialaiset hallitsijat ymmärsivät tämän ja pyrkivät sitomaan sotilaalliset työmarkkinat itseensä sekä yhteiskunnan vakauttamiseksi että oman sotilaallisen voimansa kasvattamiseksi kilpailijoiden kustannuksella. Työmarkkinat institutionalisoituivat siten, että hallitsijat aliurakoivat värväämisen erityisille agenteille eli jama’dareille, jotka neuvottelivat värväytymisen ehdoista joko sotilaiden itsensä tai paikallisia yhteisöjä johtavien zamindar–päälliköiden kanssa. Persialaisten sulttaanien ja mogulien aikakaudella rakentuneet sotilaalliset työmarkkinat toimivat lopulta myös brittiläisen kolonialismin veturina. Teen kaukokaupalla ja paikallisen veronkannon aliurakoinnilla rikastuneelle Englannin Itä-Intian kauppakomppanialle (EIC) oli kertynyt paljon rahaa, jota se saattoi käyttää palkkasotureiden ostamiseen Intian työmarkkinoilta. Nämä sepoyt koulutettiin käymään sotaa uusimpien eurooppalaisten oppien ja tekniikoiden mukaisesti, minkä lisäksi heitä pidettiin palveluksessa pysyvästi eikä vain väliaikaisesti. Sepoyt olivat se sotilaallinen voimavara, jonka avulla kauppakomppania alisti ensin Bengalin ja sitten suurimman osan Intian niemimaasta valtansa alle.

 

Sotilaallisten työmarkkinoiden tunnistaminen johtaa meidät kahden muun taloustieteellisen ja sosiologisen käsitteen äärelle. Ensimmäinen on työnjaon malli, jonka teki kuuluisaksi skotlantilainen moraalifilosofi Adam Smith (1723–1790) teoksessaan The Wealth of Nations vuonna 1776. Yleisesti työnjako ymmärretään tuotannollisena järjestäytymisenä, jossa eri ihmiset tekevät keskenään eri töitä: yksi on nahkuri, toinen teurastaja, kolmas seppä ja niin edelleen. Smithin kuuluisassa analogiassa myös yhden ainoan tuotteen eli neulan tuotanto jaetaan työn alaprosesseiksi: yksi työntekijä vetää rautalangan kelasta, toinen suoristaa sen, kolmas katkaisee, neljäs teroittaa kärjen ja viides hioo kantapään nupiksi. Myös Karl Marx (1818–1883) rakensi oman kapitalismin kritiikkinsä työnjaolle, joka Marxin mukaan oli ihmisluonnon vastaista ja kaiken yhteiskunnallisen pahan alkulähde vieraannuttaessaan työntekijän omasta työstään ja sen hedelmistä. Adam Smith tunnisti työnjaon sotahistoriassa jo ennen Herbert Spenceriä, Max Weberiä tai Otto Hintzeä. Smith argumentoi (toki liikaa yleistäen), että antiikin aikana suurin osa agraariyhteiskunnan täysikuntoisesta miesväestöstä kykeni yhdistämään peltotyön ja sotapalveluksen, ainakin vähäksi aikaa kylvön ja sadonkorjuun välillä. Mutta ”kehittyneempien yhteiskuntien olotilassa” sodankäynti oli pakko erottaa omaksi työkseen työnjaon mukaisesti, sillä käsityöläiset eivät kyenneet ryhtymään sotilaiksi jättämättä varsinaista työtään heitteille. Adam Smithin argumentti sotilaallisesta työnjaosta löytää tukea hänen oman aikakautensa sotataidollisesta kirjallisuudesta. Habsburgien kenttämarsalkka Raimondo Montecuccoli (1609–1680) hahmotteli 1660-luvulla kirjoittamassaan sotatieteellisessä tutkielmassa ideaalin armeijan rakenteen, joka perustui jakoon operatiivisten ja huoltojoukkojen välillä. Edelliset koostuivat omiin taistelutekniikkoihinsa erikoistuneista peitsimiehistä, musketööreistä, krenatööreistä, ratsusotilaista, rakuunoista, tykkimiehistä ja pioneereista, kun taas jälkimmäiseen lukeutui kirjava joukko epäsotilaallisia ammatteja: lääkäreitä, apteekkareita, timpureita, muurareita, seppiä, leipureita, kauppiaita yms.

 

Sosiologinen lähestymistapa paljastaa sotahistoriallisia kehityslinjoja liittyen asevoimien työnjakoon ja rakenteeseen. Yhdysvalloissa vuonna 1959 julkaistu sosiologinen tutkimus osoitti, millä tavoin taistelujoukkojen ja eri tukimiehistöjen suhteellinen osuus oli muuttunut Yhdysvaltain sisällissodan (1861–1865) ja kylmän sodan aikakauden välillä. Sisällissodassa taistelujoukkojen osuus (unionin) armeijasta oli ollut 93,2 prosenttia; vuonna 1954, Korean sodan päättymisen jälkeen, se oli 28,8 prosenttia. Tukihenkilöstön suhteellinen osuus oli kasvanut eniten teknistieteellisten spesialistien sekä mekaanisen korjaus- ja ylläpitomiehistön kohdalla. Sisällissodassa teknisiä ja tieteellisiä asiantuntijoita oli ollut armeijasta vain 0,2 prosenttia, mutta Korean sodan jälkeen heitä oli 14,5 prosenttia. Mekaanikkoja ja muita varustehuoltajia oli ollut sisällissodassa 0,6 prosenttia asevoimien koosta, mutta vuonna 1954 heitä oli 20,3 prosenttia joukoista. Tällaisen sosiologisen kehityskulun tarkastelu mahdollistaa sotahistorian tutkimukselle moniakin teesejä ja analyyttisia lähestymistapoja rajattuihin aikakausiin tai yksittäisiin sotiinkin.

 

Sotilastyömarkkinoihin ja sotilaalliseen työnjakoon nivoutuu oleellisesti myös toinen taloudellissosiologinen käsite sotilaallisen osallistumisen suhteesta (Military Participation Ratio eli MPR). Tämän mallin keksijä oli sosiologi Stanislaw Andrzejewski (1919–2007), joka oli tutkimuksessaan kiinnostunut yhteiskunnan ja sotilaallisen organisaation vuorovaikutuksesta. Andrzejewski päätteli, että menestyksekäs sodankäynti perustui yksittäisten toimintojen koordinointiin. Tästä seurasi se, että mitä suurempi organisaatio sotaa kävi, sitä enemmän tarvittiin koordinaatiota ja organisaation hierarkiatasoja. Andrzejewski päätteli näiden havaintojen pohjalta, että sotilasorganisaatioiden ratkaisevin ominaisuus oli niiden kyky omia yhteiskunnan resursseja, erityisesti työvoimaa. Andrzejewski kvantifioi teesinsä sotilaallisen osallistumisen suhteeksi, joka tarkoitti sotilaalliseen toimintaan osallistuvien yksilöiden osuutta koko väestöstä. Kun Andrzejewskin kaavaa sovelletaan väestöihin tietyillä alueilla ja aikakausilla, saadaan aikaiseksi merkityksellisiä sotahistoriallisia havaintoja. Tarkastelualueen ollessa pidempi ajanjakso yhden maan tai alueen sisällä, suhdetta voi käyttää hahmoteltaessa asevelvollisuuden kaltaisen laajan mobilisaatioinstituution historiallista kehitystä. Niinpä esimerkiksi Ranskan kohdalla voi laskea, että MPR oli Napoleonin Grande Arméen yhteydessä vuosina 1800–1815 seitsemän prosenttia Ranskan väestöstä, mutta että ensimmäisen maailmansodan aikana tuo luku kasvoi kahteenkymmeneen. Tutkittaessa laajempaa poliittista yhteisöä on havaittavissa samanaikaisia eroja yhteisön eri osa-alueiden sisällä. Kun esimerkiksi Espanjan kuningas Kaarle III (1716–1788) perusti Amerikan siirtomaiden puolustamiseksi paikallisia ”säännösteltyjä miliisejä” (milicias disciplinadas) 1700-luvun alkupuoliskolla, näiden miliisien MPR vaihteli merkittävästi Kuuban, Meksikon, Chilen ja Perun välillä. MPR oli korkea Chilessä ja Kuubassa, missä edellisessä maassa espanjalaiset sotivat alati kapinoivia alkuperäisasukkaita vastaan, ja jälkimmäisessä varuskunnat saivat olla jatkuvasti varuillaan brittien tai muiden eurooppalaisten maahantunkeutujien varalta. Vastaavasti MPR oli alhainen Meksikossa ja Perussa, missä suuri osa väestöstä oli miliisipalveluksesta vapautettuja, talonpojiksi aloilleen asettautuneita alkuperäisasukkaita, ja missä maissa myös mereltä tuleva uhka oli Kuubaa ja Chileä vähäisempi.

 

Sodankäynnin tunnistamisesta sosiaalisen vallan ja valtiollisen väkivaltamonopolin lähteenä, sotilaallisten työmarkkinoiden ja sotilaallisen työnjaon havainnoimisesta sekä sotilaallisen osallistumissuhteen laskemisesta voi lopulta vetää seuraussuhteita sotilaallisten instituutioiden ymmärtämiseen yhteiskunnallisina systeemeinä. Tällöin sosiologia tarjoaa sotahistorian käytettäväksi systeemiteoriaa ja erityisesti sen tulkintaa Niklas Luhmannin (1927–1998) laatiman käsitteistön välityksellä. Luhmann näki historian kehityskulkuna alueellisesti segmentoituneesta yhteiskunnallisesta järjestyksestä kohti modernia järjestelmää, jossa yhteiskunta koostuu joukosta eriytyneitä, hierarkkisia ja erikoistuneita alasysteemeitä. Ominaista näille alasysteemeille on se, että ne tuottavat eriytynyttä viestintää omasta erikoisalastaan ja suuntaavat sen viestinnän itselleen. Tällöin vaikkapa taloudellinen viestintä informoi omaa alasysteemiään omistussuhteiden muutoksista ja maksusuorituksista. Luhmann löysi alasysteemeitä talouden lisäksi politiikasta, tieteestä ja uskonnosta. Niiden käyttövoimana olivat vastaavasti raha, valta, totuus ja uskomukset. Sotahistoria voisi lisätä tähän listaan vielä asevoimat, joiden perustuksena on väkivalta. Tästä lähtökohdasta sotahistoria pystyisi ainakin Euroopan kontekstissa hahmottelemaan historiallisen linjan sotilaallisen alasysteemin rakentumisesta Luhmannin teorian edellyttämällä tavalla. Systeemiteoreettinen murroskohta löytyy tuolloin keskiajan ja esimodernin ajan taitteesta 1500-luvun vaihteessa, jolloin sodankäynnistä ja sen instituutioista tehtiin normatiivisia condottan, sota-artikloiden, valtiosääntöjen ja sotataidollisten tutkielmien kirjallisen artikulaation kautta.

 

Eräs tällainen systeemiteorian edellyttämän normatiivisuuden tiivistymä on Georg Engelhardt von Löhneyssin valtio-opillinen ohjekirja Aulico Politica, joka ilmestyi Saksassa vuonna 1622. Löhneyssin kirjan genre oli vallanpitäjille suunnattua ”ruhtinaan peili” -kirjallisuutta, eikä sitä ollut tarkoitettu tavallisen kadunmiehen luettavaksi. Löhneyss kirjoitti tutkielmassaan aatelisnuorukaisten kasvatuksesta, ruhtinaallisen hallinnon työnjaosta ja vastuualueista, oikeuslaitoksesta, elinkeinoelämän järjestelyistä sekä asevoimista. Sotalaitoksen käsittely noudatti Luhmannin esitystä alasysteemin sisäisestä informaatiosta. Löhneyss kirjoitti sodankäynnin tavoitteista, puolustuksellisen ja hyökkäävän sodan eduista ja haitoista, rykmentin sisäisestä rakenteesta, sotilaiden palkoista, armeijan hierarkiasta, upseerien vastuualueista, sotajoukkojen värväämisestä ja kokoamisesta, aselajien tehtävistä, marssijärjestyksestä, leirien pystyttämisestä, kurin säilyttämisestä, linnoitusten ja varuskuntien ylläpidosta sekä sotajuonista ja taistelutoimista. Aulico Politica esitti toisin sanoen sotalaitoksen eriytyneenä ja erikoistuneena systeeminä, jonka toimintaa selitetään systeemin omalla erikoistermistöllä systeemin käyttäjälle (sotaa käyvälle ruhtinaalle) itselleen.

 

Sotilaallisten alasysteemien normatiivinen artikulaatio erilaisten ohjesääntöjen ja organisaatiokaavioiden kautta on vallitseva teema myöhemmässä sotahistoriassa. Tällöin sotahistorian tutkimus saa käyttöönsä väkevän sosiologisen näkökulman sodankäynnin tehokkuuden ja tarkoituksenmukaisuuden uudelleenarviointiin. Herää aiheellisia kysymyksiä siitä, missä määrin voitot ja tappiot ovat seurausta yksilöllisestä toimijuudesta ja missä määrin systeemisistä vahvuuksista tai heikkouksista. Tällainen kysymyksenasettelu on sovellettavissa mihin tahansa sotaan tai jopa yksittäiseen taisteluun, kuten monet sotahistorioitsijat ovatkin jo ryhtyneet tekemään. Parhaimmillaan sosiologinen lähestymistapa palauttaa sotahistorian historiografian perimmäisten ongelmien ja dialektisten kysymysten äärelle.

 

 

Kirjallisuutta:

 

Stanislaw Andrzejewski. (1954). Military Organization and Society. Lontoo: Routledge.

Jurgen Brauer & Hubert van Tuyll. (2008). Castles, Battles, & Bombs: How Economics Explains Military History. Chicago: The University of Chicago Press.

William Dalrymple. (2020). The Anarchy: The Relentless Rise of the East India Company. Lontoo: Bloomsbury Publishing.

Richard M. Eaton. (2020). India in the Persianate Age 1000–1765. Lontoo: Penguin.

Otto Hintze. (1975). The Historical Essays of Otto Hintze. Oxford: Oxford University Press. Felix Gilbert & Robert M. Berdahl, toim.

Morris Janowitz. (1959). Sociology and the Military Establishment. New York: Russell Sage Foundation.

Allan J. Kuethe & Lowell Blaisdell. (1982). The Esquilache Government and the Reforms of Charles III in Cuba. Jahrbuch für Geschichte Lateinamerikas 19.

Niklas Luhmann. (2013). 1–2. Theory of Society. Stanford: Stanford University Press.

Georg Engelhardt von Löhneyss. (1622). Aulico Politica, Darn gehandelt wird von Erziehung und Information Junger Herrn von Ampt Tugent und Qualitet der Fürsten und bestellung derselben Räht und Officiren. Remlingen.

Michael Mann. (2012). 1. The Sources of Social Power: A History of Power from the Beginning to AD 1760. New Edition. Cambridge: Cambridge University Press.

Karl Marx & Friedrich Engels. (1970). 1. Valitut teokset kolmessa osassa. Moskova: Kustannusliike Edistys.

Anthony McFarlane. (2014). War and Independence in Spanish America. Oxon: Routledge.

Raimondo Montecuccoli. (1734). Memoires de Montecuculi generalissime des troupes de l’empereur ou principes de l’art militair en general. Amsterdam.

Bruce D. Porter. (1994). War and the Rise of the State. New York: The Free Press.

Adam Smith. (2003). The Wealth of Nations. New York: Bantam Dell.

Herbert Spencer. (1891). 2. The Principles of Sociology. New York: D. Appleton and Company.

Marjolein ‘t Hart. (2014). The Dutch Wars of Independence: Warfare and Commerce in the Netherlands, 1570–1680. Oxon: Routledge.

Charles Tilly, toim. (1975). The Formation of National States in Western Europe. Princeton: Princeton University Press.

Max Weber. (1978). Economy and Society: An Outline of Interpretive Sociology. Berkeley: University of California Press. Guenther Roth & Claus Wittich, toim.

Max Weber. (1919). 2. Geistige Arbeit als Beruf. Vier Vorträge vor dem Freistudentischen Bund: Politik als Beruf. München und Leipzig: Verlag von Duncker & Humblot.

 

 

Julkaistu 26.12.2022 blogissa Skeptinen alkemisti: Sosiologia ja sotahistoria.

OlliBackstrom
Sosialidemokraatit Vantaa

Filosofian tohtori, sosialidemokraatti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu