Taisteluristeilijä

Japanilainen taisteluristeilijä Haruna modernisoinnin jälkeen vuonna 1934.

Viime vuosisadan alkupuolisko ei tuntenut toista niin ikonista sota-alustyyppiä kuin panssaroidun ja suurikaliiberisia tykkejä pullistelleen taistelulaivan. Tämän alustyypin kantaisä oli niin sanottu ”Dreadnought”, brittiläisen amiraali ja merilordi John Fisherin aivoluomus 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Alustyypin kantaisä Dreadnought asetti lähtökohtaiset speksit modernille taistelulaivalle. Aluksen uppouma oli syvimmillään 21 060 tonnia, pituus 160 m, leveys 25 m ja kylkipanssari paksuimmillaan 279 mm. Taistelulaivan pääaseistuksena oli kymmenen 305 mm tykkiä viidessä kahden tykin tykkitornissa. Kahdeksantoista Babcock & Wilcoxin höyryboileria kehitti taistelulaivalle 21 solmun (39 km/h) kulkunopeuden.

 

Kehittäessään taistelulaivaa Fisher lanseerasi voimakkaasti myös toista alustyyppiä, taisteluristeilijää. Taisteluristeilijä oli käytännössä taistelulaiva, jonka panssarointia oli ohennettu ja koneistoa lisätty kulkunopeuden kasvattamiseksi. Ensimmäinen modernien taisteluristeilijöiden sarja syntyi Invincible–luokan myötä vuonna 1908. Taisteluristeilijöiden voimanlähteinä oli 31 Parsonsin höyryturbiinia, jotka mahdollistivat 25 solmun (46 km/h) kulkunopeuden. Turbiinien mahduttamiseksi taisteluristeilijän pituutta piti kasvattaa yli 172 metriin. Taisteluristeilijän leveys oli 23,9 m ja uppouma 20 750 tonnia. Panssarointia oli riisuttu taistelulaivaan nähden siinä mitassa, että sitä oli kyljissä paksuimmillaan vain 152 mm. Taisteluristeilijä oli siis mitoiltaan merkittävästi erilainen alustyyppi kuin taistelulaiva. Selkein yhtäläisyys löytyi 305 mm tykeistä, joita taisteluristeilijällä oli kahdeksan kappaletta neljässä kahden tykin tykkitornissa. Taisteluristeilijä oli toisin sanoen nopea mutta kevyesti panssaroitu taistelulaiva.

 

Ensimmäinen maailmansota (1914–1918) toimi taisteluristeilijöiden tulikokeena, jonka lopputulemaa voi kuvailla lähinnä ristiriitaiseksi. Falklandin saarten taistelu joulukuussa 1914 vaikutti osoittaneen brittiläisten taisteluristeilijöiden sotilaallisen ylivertaisuuden. Kahdesta panssariristeilijästä, kolmesta kevyestä risteilijästä ja kolmesta kuljetusaluksesta koostunut saksalainen laivasto-osasto hyökkäsi Port Stanleyn satamaan tavoitteenaan tuhota sinne mahdollisesti ankkuroidut brittiläiset kauppalaivat. Saksalaisten epäonneksi satamassa olikin kolme brittiläistä panssariristeilijää sekä taisteluristeilijät Invincible ja Inflexible. Huomattuaan hirvittävän virhearvionsa saksalaiset risteilijät ja kuljetuslaivat yrittivät paeta, mutta brittiläiset taisteluristeilijät höyrysivät ne kiinni ja upottivat kaikki saksalaislaivat yhtä kevyttä risteilijää ja yhtä kuljetusalusta lukuun ottamatta. Taisteluristeilijöiden nopeus ja tulivoima vaikuttivat osoittautuneen voittavaksi yhdistelmäksi.

 

Nemesis iski kuitenkin kahta vuotta myöhemmin Jyllannin suuressa meritaistelussa. Kesäkuussa 1916 käydyn taistelun lähtökohtana oli saksalaisten yritys houkutella osa brittien valtamerilaivastosta ansaan lähellä Tanskan Pohjanmeren rannikkoa. Vara-amiraali Franz Hipperin johtama viiden taisteluristeilijän ja viiden kevyen risteilijän osasto matkasi päälaivaston edellä tarkoituksenaan tiedustella vihollisen sijaintia ja houkutella brittien laivat saksalaisten taistelulaivojen tykkien kantaman sisälle. Hipper törmäsi enemmän tai vähemmän sattumalta amiraali David Beattyn osastoon, johon kuului neljä taistelulaivaa, kuusi taisteluristeilijää, 14 kevyttä risteilijää ja 27 hävittäjää. Seuranneessa yhteenotossa Beatty menetti lyhyessä ajassa kolme taisteluristeilijää (Indefatigablen, Queen Maryn ja Princess Royalin). Kaikki kolme tuhoutuivat katastrofaalisessa ammusmakasiinin räjähdyksessä, kun saksalaisten ammukset lävistivät taisteluristeilijöiden verrattain ohuen panssaroinnin. Pian taisteluristeilijöiden ensikosketuksen jälkeen kummankin osapuolen päälaivastot liittyivät mukaan taisteluun. Amiraali John Jellicoen brittilaivasto toi taisteluun 24 taistelulaivaa ja kolme taisteluristeilijää, kun taas amiraali Reinhard Scheerin komennossa oli 22 saksalaista taistelulaivaa. Seuranneessa kolossaalisessa tulitaistelussa menetettiin vielä kaksi taisteluristeilijää lisää: brittiläinen Invincible ja saksalainen Lützow. Invincible räjähti ilmaan muiden brittiläisten taisteluristeilijöiden tapaan, mutta Lützow upposi kontrolloimattoman vuodon seurauksena. Saksalaisten suurin menetys oli taistelulaiva Pommern, jota ei upottanut taistelulaivojen tykkituli vaan brittiläisen hävittäjän laukaisema torpedo.

 

Jyllannin taistelu johti taisteluristeilijöiden tarkoituksenmukaisuuden uudelleen arviointiin kuninkaallisen laivaston kabineteissa. Taistelun jälkianalyysi paljasti, että brittien taisteluristeilijöiden menetykset eivät olleet seurausta kylkipanssarin lävistäneestä ammuksesta vaan tykkiosumista, jotka olivat suuntautuneet ylhäältä alaspäin ja osuneet tykkitorneihin. Johtopäätös, jonka oikeaan osumisesta sotahistorioitsijat yhä väittelevät, johti siihen, että uusiin, maailmansotien välillä rakennettuihin taisteluristeilijöihin lisättiin aiempaa paksumpi kansipanssarointi. Seurannut tilavuuden supistuminen johti siihen, että taisteluristeilijät saivat tulevaisuudessa kuljettaa vähemmän polttoainetta, ammuksia ja elintarpeita. Tämä puolestaan lyhensi taisteluristeilijöiden operatiivista toimintasädettä. Ainoa ratkaisu tähän dilemmaan oli aiempaa suuremman taisteluristeilijän rakentaminen.

 

Viimeisenä sotavuonna 1918 britit ryhtyivät rakentamaan taisteluristeilijää, josta tuli alustyyppinsä suurikokoisin edustaja. Vuonna 1924 vesille laskettu Hood oli 262 m pitkä ja 32 m leveä. Laivan uppouma oli syvimmillään 47 430 tonnia, ja sen 24 korkeapaineista vesiputkiboileria kehittivät sille 32 solmun risteilynopeuden. Hoodilla oli panssarointia paksuimmillaan kyljissä 305 mm, kannella 76 mm ja tykkitorneissa 381 mm. Taisteluristeilijän pääaseistuksena oli kahdeksan 381 mm tykkiä neljässä kaksoistykkitornissa. Sotien välisinä vuosikymmeninä kuninkaallinen laivasto luopui vanhemmista taisteluristeilijöistä, ainoina poikkeuksina vuonna 1916 vesille lasketut Renown ja Repulse, jotka modernisoitiin ja säilytettiin osana laivastovahvuutta. Syynä taisteluristeilijöistä luopumiseen ei ollut niinkään epäluottamus alustyyppiin kuin vuonna 1922 solmittu Washingtonin laivastosopimus, joka rajoitti sopimusosapuolien taistelulaivojen ja taisteluristeilijöiden lukumäärää. Kuninkaallisen laivaston lisäksi vain Japanin keisarillinen laivasto säilytti taisteluristeilijöitä vahvuudessaan. Vuosien 1911 ja 1915 välillä vesille lasketut Kongo–luokan taisteluristeilijät (Kongo, Haruna, Kirishima ja Hiei) modernisoitiin 1930-luvulla lisäämällä niiden panssarointia sekä rakentamalla niiden komentosiltojen päälle japanilaisille taistelulaivoille ominaiset ”pagodat” eli tulenjohtotornit. Samalla alukset luokiteltiin uudelleen taistelulaivoiksi, mikä omalta osaltaan oirehti japanilaisten skeptisyydestä koko taisteluristeilijän konseptia kohtaan. Toisaalla Yhdysvaltain laivasto oli ensimmäisen maailmansodan aikana ehtinyt tehdä tilauksen kuudesta taisteluristeilijästä. Washingtonin sopimuksen myötä tämä Lexington–luokka peruutettiin kokonaan, ja sen ainoan tekeillä olleen nimikkoaluksen runko muutettiin lentotukialukseksi. Valmistuessaan Lexington–luokan taisteluristeilijät olisivat olleet toivottoman alipanssaroituja, sillä niiden kylkipanssari olisi ollut paksuimmillaan vain 178 mm kyljissä ja 57 mm kansilla. Alusten massiiviset 406 mm tykit olisivat löytäneet itselleen paremman alustan aivan oikeasta taistelulaivasta.

 

Toisen maailmansodan aattona taisteluristeilijän käsite herätettiin henkiin kansallissosialistisessa Saksassa. Vuosina 1935 ja 1936 vesille lasketut Gneisenau ja Scharnhorst rikkoivat räikeästi Versaillesin rauhansopimusta, joka kielsi Saksalta niin taistelulaivat kuin taisteluristeilijätkin. Saksalaisten omassa luokittelussa aluksista käytettiin nimikettä Schlachtschiff eli taistelulaiva, mutta merisodankäynnin asiantuntijoiden näkemyksen mukaan niissä oli vahvoja piirteitä taisteluristeilijöistä. Scharnhorstin kolme sveitsiläisvalmisteista höyryturbiinia kehittivät 31 solmun huippunopeuden, mikä teki aluksesta tyypillistä taistelulaivaa nopeamman. Esimerkiksi vuonna 1939 vesille laskettu supertaistelulaiva Bismarck jäi siitä hieman jälkeen 30,8 kulkunopeudellaan, kun taas yhtä lailla vuonna 1939 vesille laskettu brittiläinen taistelulaiva Prince of Wales kykeni vain 28 solmuun. Toinen selkeä ero tyypilliseen taistelulaivaan löytyi panssaroinnista: Scharnhorstin kylkipanssari oli paksuimmillaan 350 mm, mutta sen potentiaalisella päävastustaja Prince of Walesilla oli kylkiensä suojana 370 mm panssarointi. Merkittävin eroavaisuus löytyi lopulta aseistuksesta. Siinä, missä Prince of Walesilla ja sen King George V–luokan sisaraluksilla oli pääaseinaan kymmenen 360 mm tykkiä, Scharnhorstilla ja Gneisenaulla oli vain 280 mm tykit kolmessa kolmoispatterissa.

 

Toinen maailmansota jäi taisteluristeilijöiden lopulliseksi esiintymiseksi merisotahistorian sivuilla. Alustyypin kohtalo oli karu uudenlaisessa merisodankäynnissä, jota käytiin kolmessa ulottuvuudessa: meren pinnalla, meren alla ja ilmassa. Hood jakoi ensimmäisen maailmansodan brittitaisteluristeilijöiden tuhoutumistavan räjähtämällä katastrofaalisesti taistelulaiva Bismarckin ampumasta ammuksesta toukokuussa 1941. Repulse joutui yhdessä taistelulaiva Prince of Walesin kanssa japanilaisten pommikoneiden upottamaksi saman vuoden joulukuussa. Gneisenau ja Scharnhorst olisivat nopeina taisteluristeilijöinä kyenneet aiheuttamaan vakavaakin tuhoa liittoutuneiden kauppamerenkululle, mutta niiden sotilaalliset saavutukset jäivät lopulta laihoiksi. Gneisenau romuttui toistuneiden ilmapommitusten seurauksena saksalaisessa satamassa, kun taas Scharnhorst upotettiin brittien pintalaivaston yhteisoperaatiolla Barentsinmerellä joulukuussa 1943 sen yrittäessä ahdistella Murmanskiin matkannutta saattuetta. Scharnhorst jäi hävittäjälaivojen laukaisemien torpedojen osumista liikuntakyvyttömäksi, minkä seurauksena taistelulaiva Duke of York sekä kevyet risteilijät Jamaica ja Belfast moukaroivat sen romuksi tykeillään.

 

Myös Kongo-luokan japanilaiset taisteluristeilijät tuhoutuivat kaikki Tyynenmeren taisteluissa. Kirishima ja Hiei upposivat kummatkin Guadalcanalin meritaistelussa marraskuussa 1942. Kirishima ennätti ampua osumia amerikkalaiseen taistelulaiva South Dakotaan, mutta sen 356 mm tykit tekivät vain rajoitettua vahinkoa vihollisen taistelulaivalle. Pian tämän jälkeen Kirishima itse joutui taistelulaiva Washingtonin tykkitulen maaliksi. Kirishima sai kaksikymmentä osumaa Washingtonin 406 mm tykeistä ja upposi lukuisten vuotojen ja hallitsemattomien tulipalojen seurauksena. Hiein epäonneksi koitui amerikkalaisen risteilijä San Franciscon ja hävittäjä Laffeyn tykkitulitus, joka osui komentosiltaan ja teki Hieistä ohjauskelvottoman. Ollessaan hinauksessa Hiei joutui Yhdysvaltain laivaston torpedopommittajien upottamaksi. Taisteluristeilijäluokan nimikkoalus Kongo upposi sukellusvene Sealionin laukaisemasta torpedosta lähellä Formosan saarta marraskuussa 1944. Viimeinen taisteluristeilijöistä, Haruna, tuhoutui amerikkalaisten ilmapommituksessa Kuren laivastotukikohdassa heinäkuussa 1944.

 

Maailmansodan kummallisuuksiin lukeutuu se, että Yhdysvaltain laivasto, joka teki selvää jälkeä kaikista Japanin taisteluristeilijöistä, ennätti vielä itse laskea vesille sodan aikana kaksi upouutta taisteluristeilijää, Alaskan ja Guamin. Laivat kategorisoitiin virallisesti ”suuriksi risteilijöiksi” (large cruiser), mitä nimitystä mikään laivasto ei ollut aiemmin käyttänyt ja joka ei lopulta tarkoittanut juuri muuta kuin taisteluristeilijää. 33 solmun nopeudellaan Alaska muistutti taisteluristeilijää, ja sen 305 mm tykit tekivät siitä Scharnhorstia ja Gneisenauta tulivoimaisemman. Laivojen panssarointi oli kuitenkin kevyttä: vain 230 mm paksummillaan rungossa ja 102 mm kannella. Kumpikin alus ennätti palvella sodan aikana kelluvana ilmatorjuntapatterina Okinawan saaren valtauksen yhteydessä. Alaska ja Guam poistettiin käytöstä jo vuonna 1947, mikä teki niistä lähinnä lyhytikäisiä kuriositeetteja Yhdysvaltain laivastohistoriassa.

 

Toinen maailmansota osoitti taisteluristeilijät toivottoman epätarkoituksenmukaisiksi anakronismeiksi. Vaikka taisteluristeilijät ylsivät yli 30 solmun huippunopeuteen, ne olivat silti hitaampia kuin torpedot tai lentokoneet, jotka käytännössä ratkaisivat lähes kaikkien maailmansodan merioperaatioiden kulun ja lopputuloksen. Mikään maailmansotien välisillä vuosikymmenillä tapahtunut teknologinen kehitys ei myöskään tehnyt niistä aiempaa kestävämpiä vihollisen taistelulaivojen tykkitulta vastaan, kuten Hood joutui traagisesti kokemaan vuonna 1941. Taisteluristeilijöiden anakronistisuus jäi kuitenkin sen suuremman tosiasian varjoon, että myös niiden arkkivihollinen, perinteinen taistelulaiva, ennätti muuttua maailmansodan aikana toivottoman vanhentuneeksi ja tyhjänpäiväiseksi kapistukseksi. Maailmansotaa seuranneet teknologiset innovaatiot – tutkat, ohjukset, suihkumoottorit ja ydinaseet – tekivät raskailla tykeillä aseistetusta ja raskaasti panssaroidusta merten jättiläisestä hyödyttömän alustyypin. Merilordi John Fisherin kummatkin unelma-alukset, taistelulaiva ja taisteluristeilijä, muuttuivat verrattain lyhytaikaiseksi episodiksi merisodankäynnin pitkässä historiassa.

 

 

Julkaistu 27.11.2022 blogissa Skeptinen alkemisti: Taisteluristeilijä.

OlliBackstrom
Sosialidemokraatit Vantaa

Filosofian tohtori, sosialidemokraatti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu