EU vai Atlantin vallat, kumman Suomi valitsee?

 

Moni Suomen EU-uskovaisessa eliitissä kuvittelee ja kuvitteli, että kunhan ”elvytysrahasto” ja EU:n monivuotinen rahoituskehys on saatu pois alta ja Suomi on tavalliseen tapaan käynyt puijattavana Brysselissä, voidaan huokaista helpotuksesta. Muistutetaan kuitenkin nyt vielä, että Suomi maksaa jokaisesta elvytysrahastoeurosta kaksi euroa ja lisäksi nettomaksaa EU:lle 5,9 miljardia kaudella 2021-27. Joka haluaa tarkemmin vielä kiduttaa itseään asialla, lukekoon Jan Hurrin (IS 12.8.2020) kirjoituksen. Nähty rahan lapioiminen siestamaille on vasta alkusoittoa. Tätä rahankylvämistä eräät jatkuvasti veronmaksajien rahoilla kustannetussa televisiossa esiintyvät ”asiantuntijat” pitävät osana onnistunutta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Suomen konsensusmedian lemmikki, euroglobalistikummisetä Soros ei kuitenkaan ollut tyytyväinen ja haukkui Suomen lopuksi.

* * *

Euroopan kokonaistilanteen ymmärtämiseksi on kuitenkin katsottava hiukan nokkaansa pidemmälle. Tällä hetkellä Libyassa on tilanne, jossa YK:n tunnustama johto eli Fayez al-Sarraj on joutunut ahtaalle. Venäjän lisäksi Haftaria tukevat Ranska, Egypti, Arabiemiraatit ja Saudi-Arabia. Miksi Libyan tilanne on niin merkityksellinen? Christopher Nixon Cox (presidentti Nixonin pojanpoika) ja geostrategi James Arnold totesivat ranskalaisen L’Express-lehden kirjoituksessaan (25.6.2020, sivu 71) seuraavaa:

”Ce pacte entre Ankara et Moscou constitue le rapprochement  le plus significatif depuis l’établissement des relations turco-soviétiques par Mustafa Kemal Atatürk et le général bolchevique Mikhaïl Frounze en 1921”

(Suom. ”Tämä Ankaran ja Moskovan välinen sopimus on merkittävin lähentyminen sen jälkeen, kun Mustafa Kemal Atatürk ja bolševikkikenraali Mihhail Frunze perustivat turkkilais-neuvostoliittolaiset suhteet vuonna 1921.”)

Huolimatta siitä, että Turkki tuki ja tukee edelleen al-Sarrajia, ovat Turkki ja Venäjä pystyneet sopimaan maan hallinnasta. Tilannetta on arvioitu jopa niin, että kyse voisi olla merkittävien alueiden kartellista (”a cartel on zones of influence in Libya between Russia and Turkey”) Turkin ja Venäjän välillä. Nixon Cox ja Arnold näkevät mahdollisena, että Venäjällä ja Turkilla olisi noin 400 km:n päässä Sisilian rannikosta strateginen piste ja samalla EastMed-kaasuputkihanke (Israelin hanke viedä kaasua Kyprokselle, Kreetalle ja edelleen Kreikkaan) voisi vaarantua.

Libyan tilanne osoittaa myös, että EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluu juhlapuheisiin, tukeehan EU-maa Italia al-Sarrajia päinvastoin kuin Ranska,  jonka laivaston Nato-johtoinen tarkastusoperaatio Libyan rannikolla johti eskalaatioon toisen Nato-maan, Turkin kanssa. Huolestuneisuutensa Suomessa kahden NATO-maan suhteiden kärjistymisestä ilmaisi mm. sotatieteiden tohtori Jarmo Limnéll.

Suomessa erityisesti keskustapuolue on ihastellut Macronin EU-liittovaltiosuunnitelmia ja halunnut mukaan Ranskan puolustushankkeisiin. Vaikka Suomessa tätä ei nostetakaan esille, herättää Ranska Libyassa enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Niiden, jotka uskovat eurooppalaiseen ratkaisuun puolustusasioissa, tulisi nyt viimeistään nähdä, että Ranska ei Suomen etuja pysty tai halua turvata tiukan paikan tullen.

Kreikan ja Turkin välit ovat myös kiristyneet äärimmilleen öljynetsintään liittyvistä syistä, Kreikka vaati EU:n ulkoministereitä koolle, ulkoasianministerit pitivät videokonferenssin 14.8.2020, tosin laihoin tuloksin. Nato-maat Kreikka ja Turkki ärhentelevät toisilleen enemmän kuin pitkään aikaan. Turkin kaiken toiminnan taustalla oleva strateginen arvio on lännen vaikutusvallan tulevasta romahduksesta. Turkki pystyy vahvan tiedustelukoneistonsa avulla osallistumaan uuden aikakauden ”johdantoluentoon”, kuten tutkija Tancrède Josseran ilmaisee ranskalaisen geopolitiikkaan erikoistuneen Conflits-lehden numerossa 26/2020.

EU-maa Kreikan ja Turkin välinen jännite on samalla Naton sisäinen kriisi. Mitä kertoo Naton tilasta, kun sotilasliitto pysyy tällaisessa tilanteessa vaiti? Vaikka Suomessa asiaa ei nosteta esille paljon, EU-maat eivät missään tapauksessa ole yksimielisiä kriisin ratkaisumallista.

Turkki on ilmoittanut vastaavansa ”mihin tahansa interventioon” ja Ranska puolestaan on siirtämässä hävittäjiä Kyprokselle. Suomessa asiasta puhutaan hyvin vähän, mutta sodan rummut ovat jo useiden kuultavissa. Kuten aina, osapuolet syyttävät toisiaan ja jännitteet kasvavat.

Turkin EU-jäsenyysneuvottelut ja EU:n naapuruussuhteisiin liittyvät rahatuet ovat olleet myös keino ylläpitää länsimaisen ”arvoyhteisön” ja Naton yhtenäisyyttä. EU-tulonsiirrot ovat tukeneet vahvasti epäsuorasti myös Naton yhtenäisyyttä. Osana tätä palapeliä Itä-Euroopan maat ovat vaalineet ”lännen” yhtenäisyyttä vastineeksi EU:n rakenne- ja maataloustuista ja Etelä-Euroopan maat vastineeksi euroalueen tukipaketeista. EU:n hajotessa myös Naton yhtenäisyydeltä menisi pohja. Silloin Italia voisi jatkaa vuonna 2019 laukaistua Silkkitie-hankettaan ja Unkari voimistaisi länsisuhteidensa tasapainottamista suhteilla Kiinan ja Venäjän kanssa. Puolan kohdalla jo EU-jäsenyyden aikana alkanut vastakkainasettelu Saksan ja Ranskan kanssa vain voimistuisi.

Näyttää ikävästi siltä, että Suomessa ei vieläkään tiedosteta läntisten rakenteiden alennustilaa koko laajuudessaan. Suomen yhteiskunnan kerma puhuu läntisistä rakenteista kuin huippuunsa voidellusta koneistosta, joka toimii automaattisesti ja pyyteettömästi. EU-kriisin olisi luullut havahduttavan suomalaiset siihen, että mikään valtio ei toimi pyyteettömästi. Suomen tulevan aseman pohtimisen pitäisi lähteä yhtäältä ihanteellisesta, mutta realistiseksi typistetystä tavoitteesta siitä, kuinka turvaamme Suomen valtion itsenäisyyden ja Suomen kansan säilymisen realistisesti käytettävissä olevin keinoin. Tähän liittyen Risto Volanen on ansiokkaasti nostanut esiin liittokuntien riskejä.

 

* * *

Euroopan paremmissa ja suvaitsevaisissa piireissä toivotaan, että Bidenin mahdollinen valinta palauttaisi tilanteen ennalleen. Ei palauta. Ennen EU ja Nato olivat yhden kolikon kaksi eri puolta. Brexit ja Trumpiin kulminoitunut Yhdysvaltojen ulkopolitiikan erkaantuminen eurooppalaisista liittolaisista mursivat tämän yhteyden. Saksan ulkoministeri Heiko Maas ilmaisi tämän kesäkuussa 2020 perin selväsanaisesti. Useat politiikan kommentaattorit ovat samaa mieltä. Yhdysvalloissa on virinnyt elokuussa 2020 arvovaltainen vetoomus suhteiden parantamiseksi Venäjän kanssa. Samansuuntaisesti argumentoi Ranskan entinen ulkoministeri Hubert Védrine, jo 2019 vaatiessaan realistisempaa Venäjä-politiikkaa (Le Figaro, 16.8.2019).

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan ovat 2000-luvulla muovanneet unelmoivat moralistit, joiden luovuutta eivät ole tosimaailman realiteetit rajoittaneet. Valitettavasti tosiasiat on ennen pitkää tunnustettava, ainakin jos haluaa, että ne eivät lävähdä lopulta väkivaltaisesti silmille. Sen sijaan, että Suomessa mietitään, millainen maailman kuuluisi olla ja hyökätä niitä vastaan, jotka eivät tähän naiiviin maailmankuvaan sovi, tulisi miettiä analyyttisen kriittisesti, millainen Suomea ympäröivä maailma on. Sen pohjalta on mahdollista miettiä omien voimavarojen salliessa, miten oman maamme pienin voimavaroin voimme tehdä oman maamme tilanteen ja ympäröivän maailman enemmän ihanteidemme kaltaiseksi.

Suomen ongelmana tällä hetkellä on, että pieni itseriittoinen eliittimme määrittää oman etunsa ja moralististen unelmiensa pohjalta maallemme suunnan, joka johtaa rotkon partaalle. Hakiessamme turvaa globaaleista verkostoista, jotka toki tarjoavat mukavia henkilökohtaisia mahdollisuuksia eliittimme edustajille, vaarana on, että käytämme kansalliset voimavaramme rutikuiviin. Kuinka turvattu on maamme tilanne, jos valtiomme voimavarat, joita voisi käyttää myös kansallisen puolustuksemme kehittämiseen, ehtyvät? Mitä on jäljellä aikaisempina kriisiaikoina tuiki tärkeästä kansallisesta yhtenäisyydestä, jos suomalaiset eivät enää luota heidän verorahansa Etelä-Euroopan hulivelimeininkiin tuhlanneisiin poliitikkoihin?

Maamme kokoomusruotsalainen eliitti lähti suurella uholla kylmän sodan jälkeen rakentamaan läntistä liberaaliglobalistista Suomea, jolla ei ole geopoliittisia ja reaalitaloudellisia rajoitteita. Joskus mieleen juolahtaa, estääkö tosiasioiden tunnustamista maassamme se, että joutuisi myöntämään Paasikiven ja Kekkosen olleen oikeassa.

* * *

Suomessa erinäiset tahot, kuten Suvi-Anne Siimes ja Rosa Meriläinen ovat ottaneet kantaa Nato-jäsenyyden puolesta. Kuvastaako tämä laajempaa paradigman muutosta eliitin parissa? Ei välttämättä. Enemmän kyse lienee epätoivoisesta yrityksestä tasapainoilla kahden itse asiassa täysin vastakkaisen vaihtoehdon, atlantismin ja macronistisen eurooppalaisen ratkaisun välillä. Suomihan asemoitui EU-elvytysrahastoneuvotteluissa Ranskan ja Saksan EU-liittovaltiolinjan kannattajaksi.

Tasavallan presidentti Niinistö ilmaisi 20.8.2019 suurlähettiläspäivillä kannattavansa ”voimakkaasti EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista, silläkin uhalla, että se vähentäisi tasavallan presidentin valtaoikeuksia”. Samaan linjaan sopii Ilkka Kanervan (TS 7.7.2020) vaatimus ”EU:n turvallisuusneuvostosta”. Tämä olisi Suomelle kohtalokasta, sillä vain tyhmä luopuu omasta ulkopoliittisesta liikkumavarastaan. Vuonna 2015 silloinen komission puheenjohtaja Juncker haaveili EU-armeijasta. Tästähän Kanervan ja Niinistönkin ulostuloissa on itse asiassa kysymys. EU-liittovaltiosta, jonka osana periferinen Suomi-protektoraatti maksaa muiden viuluja ja käy muiden sotia.

Suomen EU-eliitti tietänee kuitenkin itsekin, että valintatilanne on tulossa. EU:n maski putoaa kasvoilta, kun Turkin ja Kreikan tilanteessa havaitaan, että EU:n turvallisuuspoliittinen merkitys on nolla, sillä yksikään EU-maa ei pysty auttamaan Kreikkaa. Tämä on asia, jota konsensusmedian hehkuttama ”turpo-bloggari” Janne ”Rysky” Riiheläinen ei valitettavasti edes tunnista.

Kuten aiemmin kirjoitin, ”Suomen EU-uskovainen eliitti joutunee myös uuteen akrobaattiseen tasapainoharjoitukseen, mikäli eurofederalistisen doktriinin takuutahojen, Saksan ja Ranskan, lähentyminen Venäjään jatkuu”. Timo Soini mainitsi blogissaan jo 2018 seuraavaa: ”Ratkaiseva asia on se, että EU- maita ei pidä ajaa tilanteeseen, jossa ne joutuvat valitsemaan USA:n ja EU: n välillä. Tämä on ydinkysymys”. Atlantistinen perusajattelu lähtee siis siitä, että EU on USA:n ulkopolitiikan väline, ei muuta.

Harva muistaa, että presidentti Ahtisaari otti kantaa Naton puolesta julkisesti vuonna 1996 Suomen Kuvalehden haastattelussa. Haastattelu voisi olla yhtä lailla vuodelta 2020. Suomalainen EU-elitisti haluaa euroa, kiistää kenenkään peesailun ja luulee, että kaikkeen tähän yhtälöön sopii vielä Nato-jäsenyys päälle. Tästä paistaa läpi ymmärtämättömyys siitä tosiasiasta, että länsimailla on omat kansalliset intressinsä, joiden näkökulmasta Suomella ei ole arvoa.

* * *

Sotilaalliset liitot ovat vain hyvän päivän ja rauhanajan paperinpalan kiinni pitämiä muodostumia. Poikkeusajat luovat omia liittoumiaan ad hoc -pohjalta. Poikkeusaikojen välttämiseksi Suomen tulisi tunnustaa ja tunnistaa oma geopoliittinen asemansa ja välttää ideologiselta pohjalta tehtyjä turvallisuuspoliittisia ratkaisuja, joiden hyöty-kustannus-suhde on nolla tai jopa negatiivinen.

 

 

OlliKotro

Laura Huhtasaaren avustaja Euroopan parlamentissa. Kirjoittajan mielipiteet ovat kirjoittajan omia eivätkä edusta minkään muun tahon kantaa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu