Eurokriisin kaunistelematon analyysi

Katainen halusi eduskunnassa keskustelua eurokriisistä ja sen laajemmista ulottuvuuksista. Se jäi eduskunnassa ilmaan. Seuraavassa yksi hahmotelma kriisistä ja toimenpiteistä

1. Mikä on kriisin syy?

Kriisin perimmäinen syy on finanssikeinottelu. Sen alkulähteellä USA:ssa on perinteisesti ollut hyvin erilainen asuntolainajärjestelmä kuin Suomessa. Meillä lainat ovat henkilökohtaisia,
USA:ssa kiinnelainoja, jotka liittyvät asuntoon. Kun finanssikeinottelun tuoksinassa asuntojen hintoja voitiin vedättää ylöspäin, ihmiset saattoivat ottaa lisää lainaa asuantoaan vastaan. Tuon lisälainan saattoi käyttää kulutukseen, jota siis kasvatettiin velalla.

Maksukyvyttömätkin pääsivät apajalle, kun heille myönnetyt lainat myytiin ympäri maailmaa sijoittajille lainapakettien mukana. Kun lainat vääjäämättä jäisivät maksamatta, olisi vain ajan kysymys, kun tämä pyramidihuijaus romahtaisi. Siihen mennessä suuri osa pelureista olisi
kuitenkin ehtinyt rahastaa osuutensa ja jättää tappiot hyväuskoisille sijoittajille. Kysymys oli vain, siitä, mikä impulssi laukaisisi pyramidihuijauksen hajoamisen.

Yksi merkittäviä peluri markkinoilla oli Lehman Brothers investointipankki. Se sotkeentui ongelmiinsa ja sen annettiin kaatua. Taustalla mahdollisesti kilpailijoiden (Goldman Sachs ym.) halu poistaa toimija markkinoilta. Lehman Brothersin kaatuminen puhkaisi kuplan ja pyramidihuijaus rysähti. Velkavetoisen kasvun loppuessa tuli vääjäämättä lama. Sen torjumiseksi valtiot alkoivat rajun velanoton, jonka rajat on tulossa vastaan.

Tuota Lehmanin konkurssia on sitten lukemattomia kertoja käytetty pelottelukeinona erilaisille veronmaksajien rahoilla tehdyille tukipaketeille. Väitettiin, että lama tuli, koska Lehmanille ei kaadettu veronmaksajien rahaa, vaan sen annettiin mennä konkurssiin. Todellisuudessa lama johtui velkakuplan räjähtämisestä. Ilman Lehmanin konkurssia, jokin muu olisi laukaissut sen varsin pian.

Tätä valhetta on syytä käsitellä tämän verran, koska siihen vetosivat eduskunnan keskustelussa Katainen ja Urpilainen. Se on siis puhdasta puppua, tarkoitettu pelottelemaan veronmaksajia. Maksakaa tai piru tulee. Ja hyvin on huijaus mennyt perille.

2. Euroalueen ongelmat

Euroalue ei sinänsä ole kokonaisuutena yhtä pahassa tilanteessa kuin USA oli. Erot ovat kuitenkin valtavat. Euroalueella ongelmana on se, että sen piirissä olevat maat ovat hyvin erilaisia. Kun euroa luotiin, tiedettiin hyvin, että ennen yhteistä valuuttaa olisi pitänyt yhdenmukaistaa talous, verotus ym. asiat. Se tajuttiin mahdottomaksi ja siksi päätettiin
toteuttaa euro, vaikka tiedettiin hanke torsoksi.

Euroon mukaan tuleville maille asetettiin puutteellisen valmistelun korvikkeeksi erilaisia ehtoja julkiselle taloudelle. Niistäkään ei piitattu. Uskottiin ilmeisesti, että euron kautta maat voidaan pakottaa yhtenäistämään talouksiaan jälkikäteen. Se nähtiin ainoaksi keinoksi toteuttaa EU-liittovaltio.

Muutama ensimmäinen vuosi euroa meni rauhallisesti. Sijoittajat käyttäytyivät kuin kaikki eurovaltiot olisivat kutakuinkin samanlaisia ja saivat halpaa lainaa rajattomasti. Vielä 20 vuotta sitten saksalaiset pankkiirit nauroivat ajatukselle lainata Kreikalle, joka ei koskaan ollut
maksanut velkojaan. Osa maista tuhlasi rahat kiinteistökuplaan, osa julkiseen tuhlaukseen. Osa maista, kuten Suomi käyttäytyi kohtuullisen normaalisti. Romahdus finanssimarkkinoilla sai sijoittajat pohtimaan euromaiden riskejä,joita ei virallisesti ollut.

3. Velkaruletti alkaa

Ensimmäisenä syliin kaatui Kreikka. Sitä olivat lainoittaneet paljon mm. saksalaiset, ranskalaiset ja brittiläiset pankit.  Oli selvää, että Kreikka ei selviäisi veloistaan ja tappiota tulisi rajusti. Mutta kenelle? Tietenkin noiden mainittujen maiden pankeille. Olisivathan nuo maat voineet pankkinsa pääomittaa tappioiden jälkeen, mutta siinä oli poliittinen ongelma. Mikäli noissa maissa olisi jouduttu antamaan pankeille pankkitukea, olisi ollut poliittinen pakko
ottaa sen vastineeksi yhteiskunnalle omistusta pankeista. Se ei pankeille kelvannut ja siksi piti keksiä muuta. Noissa maissa poliitikot olivat kokonaan pankkien taskussa.

Niinpä keksittiin, että tuki kierrätetään Kreikan kautta. Silloin se ei Saksassa ja Ranskassa näyttäisi pankkituelta, vaan hulttiomaisen Kreikan pelastamiselta. Tuon ajatuksen läpi saamiseksi kaivettiin vanha Lehman mörkö. Jos tukea ei annettaisi, Kreikka kaatuisi ja koko maailma kaatuisi ja tulisi lama ja valtavat tappiot. Samaa tarinaa kertoivat Katainen ja Urpilainen vielä tänään eduskunnassa. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli kun julkisuudessakin kerrottiin, että ratkaisevassa kokouksessa istui paikalla neuvonantajana mm. Deutsche Bankin johtaja. Tällaisessa kriisissä pankit keskittyvät itsensä pelastamiseen ja vähät välittävät yhteiskunnan intressistä. Sellaista touhu oli Suomessakin 20 vuotta sitten.

Silloin heitettiin romukoppaan euroalueen viimeisetkin sopimukset, joista ei aikaisemminkaan ollut paljoa piitattu. Keskeisin oli sopimusten kielto keskinäisten vastuiden ottamisesta. Kreikka paketti merkitsi, että sijoittajat irrottautuivat maan rahoituksesta ja sijalle tulivat
euroalueen veronmaksajat. Tappiot tulevat heille, kun ne uskalletaan joskus näyttää.

4. Jatkoa seuraa

Sen jälkeen tuet jatkuivat Portugalissa, Irlannissa jne. Keksittiin erilaisia tukihimmeleitä, joiden kautta tukea kierrätettiin. Niiden kapasiteetti riitti ehkä pienten maiden avustamiseen, mutta ei suurten. Tukipakettien myötä keksittiin, että 10 vuotta aikaisemmin toteuttamatta
jääneet talouden yhdentämistoimet toteutetaan pikaisesti tukipakettien ehtoina. Parhaimmillaankin tuollainen muutos olisi vaatinut 10-20 vuotta, mutta panikoituneet eurojohtajat päättivät pakottaa muutokset parissa vuodessa. Kaaoshan siitä tietenkin seuraa.

Toimenpiteillä piti torjua luottolamaa ja estää kriisin leviäminen isompiin maihin. Todellisuudessa niillä juuri varmistettiin tuo. Luottolama alkoi levitä ja Espanjan ja Italian lainankorot alkoivat karata käsistä. Kun muuta ratkaisua ei ollut, EKP laittoi peliin 1000 miljardia rahaa (LTRO) Sillä ongelma saatiin rauhoitettua pariksi kuukaudeksi. Mutta kriisi
vyöryy vääjäämättä. Ja yhtään sen todellisista ongelmista ei ole ratkaistu.

Espanjan tuessa siirryttiin jo suoraan tukemaan pankkeja – hieman kosmeettista kuorrutusta vain väliin. Syyt ovat sinänsä yksinkertaisia. Näin tuen määrä voidaan paloitella ja asteittain nostaa ylös. Kerralla toteutettuna se olisi poliittisesti mahdotonta. On aika vaikea selittää asiaa esimerkiksi suomalaiselle veronmaksajalle. Suomalainen veronmaksaja maksaa tuloistaan
10 prosenttiyksikköä enemmän veroja kuin espanjalainen. Ei ihme, että kotitaloudet ovat Suomessa köyhempiä kuin Espanjassa, kun rahat ovat menneet veroihin. Silti oletetaan, että suomalaiset veronmaksajat korkeammasta veroasteestaan maksavat ne kulut, joita espanjalaiset eivät halua maksaa veroina. Jos Espanja ei saisi lainaa markkinoilta, se voisi hyvin kerätä tarvitsemansa rahat veroina tai pakkolainana kansalaisiltaan, mutta mitä turhaan. Kyllä Suomi ja Saksa sen maksavat. Saksalla on toki suuret intressit pitää euroaluetta pystyssä, mutta suomalaisten intressit ovat olemattomat.

Tukihimmeleiden kapasiteetti on ERVV rippeineenkin vain 700 miljardia, kun Espanjan ja Italian tarvitsema tuki olisi tuhansia miljardeja. Ranska, Belgia ym. kummittelee niiden selän takana. Tukihimmeleiden kapasiteetti ei vain yksinkertaisesti riitä. Kun aletaan lähestyä tilannetta, jossa puolet euroalueen väestöstä asuu tukea saavissa maissa, tilanne on selkeästi toivoton. On hyvin ymmärretty, että tämä tie päättyy euron romahdukseen.

5. Viimeiset ratkaisukeinot

Ratkaisuvaihtoehtoja on esitetty. Eurobondit, liittovaltio ja EKP:n setelirahoitus. Eurobondit tarkoittaisivat automaattista lainatakausta. Italia laskee liikkeelle eurobondeja, joista Suomikin on osaltaan vastuussa? Näistä viritelmistä lasketaan julkisuudessa kustannuksena
vain se paljonko Suomen ja Saksan lainanoton kustannukset kasvavat nousevan korkotason takia. Todellinen pommi on tuossa rajattomassa takauksessa bondeille. Siitä vaietaan. Omituinen ajatus, että esimerkiksi USA:ssa Kalifornia laskisi liikkeelle bondeja, joista liittovaltion muut osavaltiot olisivat automaattisesti vastuussa. Epätoivoinen hanke, mutta kyllä sitä vielä yritetään.

Liittovaltiossa on ideana, että merkittävä osa osavaltioiden rahoista kiertää liittovaltion kautta. Nyt EU:n budjetti on 1% BKT:sta, kun esim. Suomen budjetti on 25% BKT:sta. Kun liittovaltio oikeasti pystytettäisiin, Suomi maksaisi sinne 50 miljardia vuodessa, josta ainakin 10 miljardia vuodessa menisi tueksi muille maille. Suomen kannalta aivan järjetön ajatus, mutta sitä suomalaiset päättäjät asteittain ajavat, vaikkeivät sitä ääneen kerrokaan. Kansan keskuudessa tältä politiikalta tuki on kadonnut. Liittovaltiota varmasti yritetään, mutta se ei riitä pelastamaan euroa.

Sitten viimeinen keino eli EKP:n setelirahoitus. Siitä puhuminen on ollut virallinen tabu, jonka presidentti Niinistö rikkoi. EKP setelirahoittaisi kriisimaita kunnes poliittiset himmelit saataisiin edes auttavasti kasaan. Mitään tyhjästä tulevaa rahaa se ei tietenkään olisi vaan
EKP lahjoittaisi meidänkin osittain omistamaamme rahaa kriisimaille. Se olisi helppo poliitikoille, kun se tapahtuisi EKP:n salailevassa päätöksenteossa eikä poliittisella foorumilla. EKP ostaisi jonkin osavaltion papereita ja antaisi poliittista rahoitusta sille. Sen jälkeen olisi turha kuvitella, että euroalueen taloudet jotenkin lähestyisivät toisiaan ja euron viat korjaantuisivat.

6. Johtopäätökset ja toimenpiteet

Millaisia johtopäätöksiä tästä kaikesta pitäisi sitten tehdä? Eurossa on niin pahat valuviat, ettei sitä enää ole mahdollista pelastaa. Tilanne ajautuu asteittain umpikujaan. Euron tuhoa voi yrittää viivyttää eurobondeilla, liittovaltiorakenteilla tai setelirahoituksella. Niillä voidaan kuitenkin vain viivyttää romahdusta.

Suomelle viisain ratkaisu on erota eurosta mahdollisimman pian, niin kauan kuin tilanne ei vielä ole ajautunut avoimeksi kaaokseksi. Suomi on riittävän vahva selviämään erosta ja riittävän pieni, että Suomi ei sinällään kaada euroa. Syyksi voisi selittää sisäpoliittisen vastustuksen ja että Suomi ei sen vuoksi halua olla jatkuvana jarrumiehenä europäätöksissä.
Suomen ero eurosta ei olisi mikään maailmaa järisyttävä asia.

Kataisen ja Urpilaisen puheet Lehman-ilmiöstä ovat pankkien keksimiä satuja, joilla on peloteltu veronmaksajat maksamaan pankkien tappioita. Jos Suomen ero kaataisi euron, se olisi kaatunut pikaisesti ilman sitäkin. Euro tulee aikaa myöten kaatumaan, sille emme enää voi mitään. Mutta suomalaisten päättäjien vastuulla on huolehtia Suomen eduista. Kukaan muu ei Euroopassa sitä tee. Suomen tavoitteena pitäisi olla päästä samankaltaiseen asemaan kuin
Ruotsi. Siihen tuskin pääsemme, koska tämän seikkailun seurauksena voi olla että velkamäärämme kasvaa kymmeniä miljardeja. Joudumme niillä eväillä kilpailemaan lähes velattoman Ruotsin kanssa. Mutta se on pienin paha.