”Ei ehdi rikastumaan kun täytyy töissä käydä”

Tuo otsikon kansanviisaus on alkanut pyöriä mielessäni. En suoraan myönnä, että olisin sen kautta hakemassa selitystä omalle rikastumattomuudelleni.

Sen voin kyllä lukijalle todeta, että paljon olen kuluttanut aikaa juuri työhön. Nyt tuntuu, että liikaa. Olen nimittäin alkanut työurauni aikakaudella, jolloin ei ollut mahdollisuutta käyttää valtaosaa ”työajasta” esimerkiksi some-päivitysten hallintaan tai jopa suoriutua itse työstä some-postauksia rustaamalla.

Sen verran omaa kokemusta on myös ”ruumiillisesta” työstä, että se puhtaassa mudossaan on kokonaan tämän tekstin tarkastelun ulkopuolella. Valtaosa ihmisistä on siis ulkona tästä problematiikasta. Vai onko sittenkään? Voiko polarisaation sivuuttaa? No ei tietenkään, mutta tässä teemme nyt niin.

Tietenkin on someaktiivien lisäksi olemassa joukko, joka käyttää ”työaikaa” oman bisneksensä tekoon ja siihen liittyvään sijoitus- ja verosuunnitteluun. Rahaliikenteen hoitaminenhan ei vaadi juurikaan paikaltaan siirtyilyä. Tällä houkuttelevalla tutkintalinjalla etenemisen jätän nyt toiseen kertaan. Vakuutan kuitenkin, että siinä olisi ihan omakohtaista sanottavaakin.

Ei, en pura henkilökohtaista turhautumaa, ylevämpiä ovat motiivini. Selvää tietenkin on, ettei kukaan työllä rikastu. Tai no, onhan niitäkin ja sitten työn teettäjä tietysti, jos ymärtää maksaa mahdollisimman pientä palkkaa tekijälle.

Virallinen työaika ei suinkaan ole se aika, joka käytetään juuri työn tekemiseen. Tiedän toki, että ne, jotka ovat aikaa sitten tavoittaneet otsikon ydinsanoman, ovat aina käyttäneet työaikaa myös rikastumiseen. Valtava hyppäys teknologiassa on kuitenkin tuonut mahdollisuuden tähän yhä useamman ulottuville.

Olen jo monissa yhteyksissä tarttunut koronan torjunnan keinoksi otettuun etätyöhön. Sehän on teknologian avulla mahdollista organisoida niin, että se näyttää työnteolta. Onhan etätyö tietysti sitäkin silloin kun se on suunniteltu varta vasten tehokkaan työprosessin osaksi. Adhoc-mallit harvoin tuottavat työssä tavoitellun tuloksen. Vain todella vastuuntuntoinen yksilö etsii näissäkin oloissa mallin jolla täyttää paikkansa – ja usein tuntuvan osan naapurinkin paikkaa. Kiitosta siitä ei välttämättä tule työnantajaltakaan.

Jukisuus markkinoi massiivisesti etätyötä, etätyössä tarvittavaa välineistöä ja sen ”tehokkaan” sujumisen edistämiseksi tehtäviä muutoksia rakentamisessa ja tilojen suunnittelussa.

Työvoima jakautuu yhä selvemmin etätyötä tekevään työaikaansa ja suoritteitaan itse säätelevään eliittiin ja niihin, joiden on ”käytävä töissä”.

Ehkä kaikkein vakavin äkilliseen etätyöhön liittyvä melkein korjaamattomalta tuntuva epäkohta ilmenee koulu- ja opiskelumaailmassa. Etäkoulua voitiin perustella koronan alkuvaiheessa hätäkeinona, kun rokotteita ei vielä ollut. Nyt ei enää. Myös opettajakunnan on sisäistettävä se, että lapsen ja nuoren elämässä koulu on ainutkertainen elämänvaihe. Koulussa lapset ja nuoret ovat lähellä tasa-arvoa kotona eivät. Koulu on lasten työtä mutta se on myös yhteydenpitoa, vaikutteiden saantia, turvallisen aikuisen hetkellistä läsnäoloa, vuorovaikutuksen merkityksen oivaltamista, ideoita elämää varten, arvojen muotoutumista, irtautumista liian pienistä ympyröistä, liikuntaa, iloa…

Hankala seurannaisilmiö etätyöstä on saavutettuun etuun takertuminen: ei haluta palata lähityöhön. Tämä halvaannuttaa nyt jo monien erityisesti mittarittomien organisaatioiden toimintoja. Monet työnantajat ovat antautuneet ilmiön edessä.

Jätän tässä nyt käsittelemättä asiaan kylläkin vahvasti liittyvät poliittiiset- ja ”asiantuntija”-intressit, joissa päämotiivi näyttää olevan hallituksen kaataminen.

Kansa sen sanoo: ”Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.”

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu