Lasten ja nuorten liikkuminen – tutkimusten, päivittelyjen sijaan toimintaa

Omassa lapsuudessani en tunnistanut liikkumattomuuden ongelmaa itselläni, en naapurin lapsilla enkä koulukavereilla. Tietenkin sosiaaliset erot ja usein pitkät etäisyydet kodin, koulun ja palvelujen välillä loivat eroja lasten liikkumisen muodoissa. Tuolloinhan esimerkiksi lapsityövoiman käyttö maalaisoloissa oli usein välttämätöntä ja matkat “kirkonkyliin” olivat pitkiä. Liikkuminen näissä puitteissa oli mitä suurimmassa määrin ”hyötyliikuntaa”.

Tuo maailma ei tietenkään palaa, mutta yhteiskunta- ja elinkeinorakenteiden nopea muuttuminen sekä ajankäytön uudenlaiset mahdollisuudet vaativat sitä, että ihmisten mukana ja hyvässä kunnossa pysyminen varmistetaan. Tässä suhteessa keinoja on tietenkin tarjolla. Suurelta osin ne perustuvat kaupalliseen tarjontaan. Liikuntapaikkoja, liikuntavälineitä, ravintoterapiaa, mielenterveyspalveluja on tarjolla. Joko yhteiskunta tai yksilö, perhe kustantaa nämä. Tämän lisäksi yhteiskunta kustantaa säännöllisesti toistuvaa tutkimusta ja huolenkantoa erityisesti nuorten kunnon heikkenemisestä. Siis noista lukuisista palveluista huolimatta lasten ja nuorten liikkuminen senkun vähenee – ja kunto heikkenee.

Olen itse joitakin välikausia lukuun ottamatta harrastanut säännöllisesti kevyttä liikuntaa luonnonoloissa, ulkona. Välineinä ovat hiihtovarusteet, polkupyörä, verkkarit ja lenkkikengät.

Tuon oman kilometreissä mitaten vähäisen ulkoilun yhteydessä olen tehnyt joitakin havaintoja erityisesti nuorten liikkumisesta. Pandemia toi pari vuotta sitten metsäpoluille monta uutta liikunnan harrastajaa. Monilla vanhemmilla oli lapsia mukana, teini-ikäisiä myös.
On erityisen hienoa nähdä koululaisia hiihtoladulla. Ymmärrän tietenkin, että heidän hiihtoladulle tulonsa on koulun, aktiivisten opettajien organisoimaa. Joka tapauksessa nähdä heidän liikkumisesta ja hapen saannista johtuvat iloiset reaktionsa sykähdyttävät ja antavat ainakin hetkellisesti uskoa siihen, että päivittelyt lasten liikkumisen vähäisyydestä ovat turhia.

Vai luoko tuo hetkellinen elämys sittenkin turhan illuusion? Eiväthän kaikki mistään hinnasta hiihdä, harrasta tuota arkaaista hirvenhiihtäjien elääkseen harjoittamaa tointa. Kotona saatetaan ivailla ainakin hiihtämistä, jos ei vallan koko liikuntaa, kaveri “inhoaa hiihtämistä”.

Tuo hiihtoesimerkki on minulle eräänlainen symboli. Se tuo hyvin esille koulun merkityksen liikkumisen edistäjänä. Koulu on ainoa instituutio, joka tavoittaa kaikki lapset ja nuoret. Siitä huolimatta, että koululaisilla on hyvin erilaisia asenteita liikkumiseen, antaa koulu kuitenkin kaikille tärkeän viestin liikkumisen tarpeesta ja sen luonnonmukaisuudesta, parhaassa tapauksessa antaa liikkumisen tavankin. Lapsi, nuori on parhaassa tapauksessa tärkeän viestin viejä myös liikkumista kammoksuvaan kotiin.

Liikkumattomuuden seuraukset tulevat ennen pitkää näkyviin terveysongelmina. Terveydenhoidon pirstaloitumisen ja teknistymisen vuoksi “potilaan” tausta, oireiden juurisyy saattaa jäädä hämärän peittoon. Tämä voi johtaa äärimmäisen puhtaasti oireenmukaiseen hoitoon. Tällöin lapsen, nuoren peruskunnon elvyttäminen jää tekemättä. Liikkumisen konkreettinen tukeminen olisi otettava myös terveydenhoidon kalupakkiin.

Joka tapauksessa koulun roolia liikkumisen tukena on vahvistettava entisestään. Sillä on hyvä pohja.

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu