”Pane leipään puolet petäjäistä, veihän naapurimme touon halla”

Nuo säkeet ja tietysti myös koko Runebergin runo ”Saarijärven Paavo” herättää analyyttisessä nykymielessä lähes myötähäpeän sekaisen tuntemuksen sen ylevyyden, ahkeruuden ylistämisen, sovinismin ja Paavon naapuriaan kohtaan tunteman myötätunnon vuoksi. Osalla taas tuo runo rinnastuu koulun ”Seitsemän veljestä”- luentaan, hiihtoon, tillilihaan tai pakkoruotsiin. Mutta osalle Paavon toiminta voi olla todellisena esikuvana oikeasta kanssaihmisten kohtelusta.

Opetusrunohan tuo Saarijärven Paavo on, ja se liittyi kansalliseen heräämiseen ja kansansivistyspyrkimyksiin 1800 -luvun lopulla. Paavo ei kysele veikö naapurin touon halla sen vuoksi, ettei tämä laiskuuttaan kaivanut yhtä syviä ojia kuin Paavo. Paavo auttaa pyyteettömästi ja opettaa vielä vaimolleenkin myötätuntoa. Runosta ei myöskään käy selville onko naapuri vierasmaalainen, -heimoinen tai -uskoinen. Ei, hän on naapuri, ihminen, joka tarvitse apua ja jota Paavon perhe pystyy auttamaan.

Runon kirjoittamisen aikoihin Suomessa vallitsi voimakas, tietysti sivistyneistön, eliitin johtama, kansan yhteen kokoamisen tarve. Se koettiin välttämättömäksi taloudelliselle ja henkiselle nousulle – ja nousulle jopa itsenäiseksi valtioksi. Myös vähäosaiset koettiin kansaan kuuluviksi ja heitä nostettiin esikuviksi koko kansalle. Ulkomaalisia tarvittiin ja suvaittiin, Suomen rannikkokaupungit ja hyvät koskipaikat sisämaassakin olivat monikansallisia. Traagiset vuoden 1918 tapahtumat osoittavat, että tämä idealismi ei tavoittanut kaikkia suomalaisia mutta ilman tuota sivistyneistön pohjatyötä ja suvaitsevaisuutta emme olisi nyt ”tässä”.

Pitkään jatkuneen tasa-arvokehityksen jälkeen olemme yllättäen valintatilanteessa sen suhteen, että jaammeko kansamme kahteen tai mahdollisesti kolmeen eriarvoiseen kategoriaan vai pyrimmekö yhdistämään sen. Nykyhallituksen hallitusohjelma ja erityisesti sen joidenkin ministerien ylimielinen käyttäytyminen jakaa maatamme ja antaa huonoa esimerkkiä. Tätä hallitusohjelmaa ja sen toteuttamista voidaan verrata myös yritysmaailmassa joskus esiintyvään yli-innovatiivisen johdon tapaan luoda visio ja strategiakin tavoitetilasta, joka sitten vedetään muka heti toteutuneena nykypäivään. Aikakäsitys on hukassa. Lisäksi uusliberaalien oppien käyttö näkyy jopa niin, että esimerkiksi Naomi Kleinin kirja ”Tuhokapitalismi” on saattanut olla ikään kuin oppikirjana. Näkyy myös se, ettei ohjelmaa ole tehty isäntämiesten tupailloissa vaan kaupunkien kammareissa. Duunaripuolueitahan ei edes vakavasti kyselty hallitukseen. Isäntämiesten (ei setämiesten!) mukanaolo olisi tuonut tuon tarpeellisen aikakäsityksen mukaan, hehän tietävät, että kun keväällä kylvetään, niin vasta syksyllä niitetään satoa. Tietenkin myös tuo absurdi vierasrotuisten ja -uskontoisten vieroksunta syö resursseja turhaan ja viivyttää kehitystä. Sehän ei irrallisena perusteettomana ilmiönä kuulu ”suomalaiseen luontoon”.

Nyt tarvittaisiin Runebergiä vastaavaa sanan taitajaa sanelemaan uuden ajan ”Saarijärven Paavo”. Pelkkä runoilijan status ei ehkä kuitenkaan riitä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu