Presidenttiehdokkaita ei kuulu eikä näy

Meillä on uusi presidentti ensi vuoden alkupuolella. Kuka hän on? Media kyllä esittelee pitkän listan potentiaalia. Tässä joukossa on sekä vaativissa Suomea palvelevissa tehtävissä meritoituneita henkilöitä että sitten pintajulkkiksia, jotka ovat tarttuneet mediassa pyöriviin aiheisiin ”persoonallisella” otteella. Tämä kaupallista klikkausmediaa myötäilevä, osin täydentäväkin asioiden pyörittely on tullut yhä helpommaksi erityisesti Suomen Nato-jäsenyysprosessin vapautettua mielipiteiden esiintuomista erityisesti ulkopolitiikassa.

Ulkopolitiikkahan se on, jota presidentin oletetaan hoitavan, johtavankin ”yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”. Tarvetta tietenkin olisi analysoida ja ohjata myös sisäisiä asioita laajemminkin kuin vain velasta varottamalla. Arvojohtajuudestakin puhutaan ja kaivataan.

Ensi alkuun voisi ajatella, että ehdokkaiden esiintuloa estää pelko siitä, että nykyinen laajaa kansansuosiota nauttiva presidentti ehtii ennen vaaleja torppaamaan ehdokkaan mahdollisuudet, erityisesti jos hän on väärää tyyppiä tai omaa vastakkaisia kantoja asioissa, joissa nykyinen kokee olevansa oikeassa.

Mutta on tässä isompikin asia, joka varmasti askarruttaa ehdokaspotentiaalia. Nyt kun Venäjä- ja Kiina-suhteet säätyvät USA:n, EU:n ja Naton toimien kautta, ei työtä presidentille piisaa sillä sektorilla tarpeeksi, Natokaan ei täytä aukkoa tässä. Kun EU ottaa yhä enemmän vastuuta ulkopolitiikasta ja oikeiden henkilövalintojen jälkeen alkaa varmasti myös toimia ulkopolitiikan alueella, on presidentti pakko kytkeä mukaan nykyistä enemmän EU:n toimiin. Kahden lautasen politiikkaan on melkein pakko palata, ei ehkä konkreettisesti mutta vaikkapa yhteisen ”EU-kanslian” muodossa.

Tai sitten presidentin tehtävä on ”arvojohtajan” homma, jonka sisältö säätyy nykyistäkin enemmän henkilön intressien ja ominaisuuksien mukaan.