A-Studio ja rasismin denialismi

Katsoin pitkästä aikaa Ylen A-studion, jonka
illan jakson aiheena oli suomalainen rasismi. Ohjelma itsessään ei tuonut järin
uutta Umayya Abu-Hannan lottovoitto-kirjoituksen aloittamaan rasismia
käsittelevään keskusteluun.

Ohjelmassa esiintyi kuitenkin kaksi nettikeskusteluihinkin
osallistunutta henkilöä, joitten kirjallinen ja suullinen tuotanto kertoo
rasismiin liittyvästä erittäin vaikeasta ilmiöstä: rasismin denialismista.

Tätä aatesuuntaa edustavat henkilöt osaavat käyttäytyä perustason
katurasistia huomattavasti sivistyneemmin. He esimerkiksi ymmärtävät, että
huono käytös ei ole soveliasta ketään kohtaan. Tästä on annettava tunnustusta
sydämen sivistyksestä.

Mutta minkä ihmeen takia näinkin älykkääseen debatointiin
kykenevien henkilöiden on vaikeaa ymmärtää sitä, että rasismi yhteiskunnallisena
ilmiönä on oikeasti erittäin paljon kiinni siitä miten sen kohde asian
subjektiivisesti kokee?

On aivan eri juttu, jos somalaita valmentava nuorisotyön
ohjaaja kutsuu jengiään ”sompuiksi” kuin jos saman tekee katuun
sylkäisevä ulkomaalaisia vihaava mummo. Tummaihoisen kanssa naimisissa oleva
voi kutsua vaimoaan neekeriksi aivan eri vapausasteella kuin vanhainkodin
mummo. Teot itsessään ovat samoja, taustalla olevat motivaatiot vaihtelevat.
Ensiksi mainitut esimerkit eivät ole rasistisia tekoja, jälkimmäiset ovat.

A-studion tapauksessa rasismin denialismia edustivat varsin
vahvasti perussuomalaisten piirisihteeri Kristina
Ljundqvist
ja tiedeasioista kirjoittava Marko Hamilo.

Mitä ilmeisimmin nämä rasismin denialistit eivät itse näe ja koe rasismia. Tämä ei
hirveästi yllätä: valkoihoiset keski-ikäiset suomalaiset eivät tietenkään joudu
omassa maassaan rasismin kohteeksi. Tällöin on myös kiusallisen helppo sulkea
silmät muiden kokemuksilta ja tuudittautua uskoon, että syrjintää ei esiinny.

Hamilo on keskustelijoista hämmästyttävä tapaus. Puuttuuko
mieheltä oikeasti empatiakykyä, vai trollaako hän vain yrittämällä esittää
neutraalia ja saivartelemalla subjektiivisten ja objektiivisten kirjausten sekä
rikostilastojen nyanssien taakse?

Olen törmännyt samantyppiseen suhtautumiseen aikaisemminkin.
Tällöin kyse on lähinnä asenteellisesta ideaalisuudesta ja parento-optimoinnin
sekoittamisesta sosioekonomiseen kehitykseen; keskustelija ei ymmärrä että
positiiviset erityiskohtelutoimet muuttavat (hitaasti) yhteiskunnan rakenteita.
Rasistidenialisti juuttuu jankkaamaan sitä, että positiiviset
erityiskohtelutoimet ovat syrjintää valtaväestöä kohtaan, koska valtaväestöltä
lähtee jotain pois.

Oikeasti vähemmistöryhmien positiiviset erityiskohtelutoimet
tulisi nähdä yhteiskunnallisina investointeina. Aivan samalla tavalla kuin
esimerkiksi sairaiden parantaminen, koulutus ja teiden rakentaminen.

Keskustelun pohjat veti kuitenkin perussuomalaisten
piirisihteeri Kristina Lundqvist. Kun hänelle ehdotettiin, että Suomi voisi
olla rasismin vastainen mallimaa, Ljundqvist torjui ajatuksen paljon
paljastavalla kommentilla:

”Ei meidän joka asiassa tarvitse olla mallimaa.”

Harvinaisen selkeä arvovalinta.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu