A-Studio: Matalapalkkatyö ratkaisee

Katsoin A-studion torstaisen lähetyksen ja keskustelun matalapalkkatyöstä. Osmo Soininvaara ja Juhana Vartiainen ovat julkaisseet
asiasta syvällisen raportin ja olikin asiallista, että asiasta päästiin
keskustelemaan myös elävän kuvan ääressä.

Valitettavasti A-studion tuotannon suunnittelu epäonnistui
pahan kerran. Monimutkaisesta asiasta keskustelemaan oli otettu aivan liian
monta henkilöä. Mielenkiintoisimpaan debattiin keskustelussa pääsivät
Soininvaara (vihr.) ja Antti Lindman
(sd.)
. Kokoomuksen Wille Rydman
ja syrjäytynyt Mira jäivät
statisteiksi. He onnistuivat antamaan keskusteluun muutaman hyvän pointin,
mutta söivät ruutuajallaan Soininvaaran ja Lindmanin välistä debattia.

Tämä oli harmi, sillä Soininvaara murensi Lindmanin
argumentteja yksi kerrallaan. Minulle tuli jopa mieleen, että Lindman ei ole
edes lukenut Soininvaaran ja Vartiaisen julkaisua kunnolla.

Tuotannon suunnittelun epäonnistuminen näkyi myös siinä,
että ohjelmassa pompittiin aiheesta toiseen niin, että varsinaiselle keskustelulle
ja debatoinnille jäi älyttömän vähän tilaa. Esimerkiksi Rydmanin kolmen pointin
esittelyä oltiin keskeyttämässä jo ensimmäisen jälkeen ja muutenkin juuri kun
keskustelijat olivat pääsemässä käyntiin, juontaja siirtyi toiseen aiheeseen.

* * *

TV-lähetyksen tempoilusta huolimatta itse asia on tärkeä.
Tällä hetkellä Suomessa nuorisotyöttömyys
on kolminkertainen
verrattuna muiden ikäryhmien työttömyyteen. Ja toimeentulotuen piirissä on 370 000 henkeä.
Määrät ovat šokeeraavia ja kertovat siitä, että ongelmaan on yksinkertaisesti pakko puuttua!

Olen erittäin pettynyt sosiaalidemokraattien
varapuheenjohtaja Antti Lindmanin esiintymiseen
ohjelmassa.  Lindman kieltäytyy
ymmärtämästä ongelmien vakavuutta. Hän on ehdottomasti sitä vastaan, että
nuorten ja kokemattomien henkilöiden palkkauksesta voitaisiin joustaa. Tämä ei
kelpaa, vaikka matalampi tulotaso kompensoitaisiin veroalennuksilla ja tukitoimilla.

Linjauksellaan Lindman puolustaa ammattiliittojen jäseninä
olevia jo työelämässä sisällä olevia
henkilöitä
. Samalla hän kuitenkin erittäin aktiivisesti vaikeuttaa työntekijöiden sisäänpääsyä työmarkkinoille.

Tällaisten kannanottojen jälkeen ei ole mikään ihme, että
demarit menettävät yhä kiihtyvällä tahdilla nimenomaan nuoria äänestäjiä.

* * *

Minusta Soininvaaran ja Vartiaisen ajatuksissa on paljon
pointtia. Suurin ongelma työhön pääsemisessä on se, että me olemme
hinnoitelleet kotimaisen vähän osaamista vaativan työn aivan liian kalliiksi,
työntekijöiden palkkauksen typerryttävän riskialttiiksi ja sosiaaliturvan liian
helpoksi vaihtoehdoksi.

Kun tähän yhdistetään vielä erityisesti Helsingin alueella
vallitseva älytön asumisen hinta, ollaan todella vaikeiden ongelmien äärellä.

Tiivistettynä viimesijaista toimeentulotukea ja muuta
sosiaaliturvaa saa Helsingissä 1 100 euroa kuukaudessa. Tästä asumiseen menee
suoraan 650 euroa ja muuhun elämiseen jää 470 euroa. Jos asunto sattuu olemaan
satasen kalliimpi, pienenee elämiseen jäävä raha suoraan. Alle viidelläsadalla
kuukaudessa ei hirveästi juhlita.

Ansiotöissä matalapalkkaisimmista
duuneista
(mm. siivous-, astianpesu-, ravintola-alan avustavat työt ja
puhelinmyyntihommat) saa noin 1 500 – 1 700 euron bruttokuukausiansioita.
Vähemmän toki, jos töitä ei tee esimerkiksi iltaisin. Pirullisinta näissä
töissä on se, että vakituista kuukausipalkkaista työtä on vaikeaa löytää.
Siivoushommissa osa-aikaisuus ja monessa kohteessa töiden tekeminen on hyvin
yleistä. Ja arvatkaa vain minkälaista korvausta kohteiden välisistä siirtymistä
saa.

Meidän tulisi järjestää työelämä niin, että työnteko kannattaa aina. On järjetöntä,
jos matalapalkkaduunia tekemällä saa lähes saman verran käteen, kuin tekemättä
mitään. Minä olisin valmis harkitsemaan Soininvaaran ja Vartiaisen ehdottamia
toimenpiteitä (veroale ja tukitoimet erityisryhmille) ja Saksan mallia. Joka
tapauksessa ansaitusta palkkaeurosta
täytyy jäädä aina vähintään puolet itselle
tuloluokasta ja -rakenteesta
riippumatta.

Meidän on myös hyväksyttävä se tosiasia, että
työmarkkinoille sisään pääseminen tapahtuu merkittävissä määrin keikka- ja osa-aikaisten töiden kautta.
Näiden erityisenä ongelmana on suoran ansiotason nousun vähäisyyden lisäksi kassavirta.
Sosiaaliturvan byrokratia täytyy
järjestää niin, että keikkatöiden vastaanottaminen ei aiheuta ongelmia
etuisuuksien maksatuksen suhteen
.

Nuoret ja töistä
pudonneet on ehdottoman törkeää saada sisään työelämään niin pian kuin
mahdollista
. Alakohtaisista tiukoista työehtosopimuksista on voitava
joustaa tarpeen vaatiessa niin palkkauksen kuin myös irtisanomissuojan osalta.
Tanskan kokemukset ovat osoittaneet selvästi, että jälkimmäinen on
työllistymisen kannalta oleellista. Ja Saksan mini- ja midi-jobit puolestaan
sen, että työn hinnalla on merkitystä.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä ongelmana on asumisen hinta pääkaupunkiseudulla. Kun
halvin markkinaehtoinen yksiö Helsingissä maksaa 750 euroa kuukaudessa,
asuminen muodostaa kuukausittaisista menoista aivan liian suuren osan.

Oma ratkaisuni asumisen hinnan kuriin saamiseen on suoraviivainen:
meidän on lisättävä asuntojen tarjontaa
merkittävästi
. Nykyään Helsinkiin rakennetaan 5 000 asuntoa vuosittain.
Määrä pitäisi nostaa vähintään 10 000 asuntoon. Mielellään jopa 15 000
asuntoon.

Jotta tällaisiin määriin päästäisiin, tarvitaan useita
keinoja:

  • Helsingin kaavoitus täytyy saada kertaluokkaa tehokkaammaksi.
    Ei ole mitään mieltä junnata kymmentä vuotta esimerkiksi Östersundomin kaavan
    kanssa.
  • Ylimääräiset kiusantekomielessä tehtävät valitukset
    on tukittava. Demokratia tarvitsee valitustien, mutta yhteiskunnan kokonaisedun
    mukaista ei voi olla se, että yksi ammattivalittaja voi vaikeuttaa tuhansien
    elämää vailla mitään riskiä omaan nilkkaan kopsahtavista sanktioista.
  • Kaavoitetun ja rakentajalle luovutetun maan
    veroruuvia voidaan vääntää jyrkästi tiukentuvaksi sellaisissa tilanteissa,
    joissa rakennusprojektia ei käynnistetä parempia hintoja odotellessa.
  • Omatoimista ryhmärakentamista (ns. hartiapankki)
    voidaan suosia – kaikkia taloja ei tarvitse antaa ammattilaisgryndereiden
    rakennettaviksi.
  • Kaupunki voi tarjota myös osatakauksia järkeväksi
    katsotuille rakennusprojekteille. Kivitalo Helsingissä harvemmin menettää
    arvoaan, eikä sitä kovin helposti siirretä Kiinaan.
  • Kaupungin jo olemassa olevan infrastruktuurin
    piirissä olevat vajaakäyttöalueet on rakennettava. Näihin kuuluvat muun muassa
    Kehä I:n sisäpuoliset siirtolapuutarhat (näille on tilaa hyvin Kehä I:n
    ulkopuolella), Meri-Rastilan vajaakäytössä olevat alueet ja Kivinokan kaltaiset
    kummajaiset.

 

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu