Eurobondeista ratkaisu Kreikkaan?

Annoin aikaisemmassa
jutussani
muutamia käytännön esimerkkejä siitä kuinka asiantuntematon talousjournalismi
johtaa lukijoitaan säännönmukaisesti harhaan. Lyhyesti sanottuna siinä missä
tavanomaisen journalismin tehtävänä on raportoida ilmiöistä ja auttaa lukijoita
ymmärtämään niitä poimimalla esiin olennaisia asioita, epäpätevät talousjournot
tekevät tikusta asiaa eivätkä kerro lukijoilleen kokonaisuuksien merkityksistä.

Kreikan taloussotku on tästä hyvä esimerkki. Se on vaikea ja vakava asia, mutta
paniikissa säntäilevä talousjournalismi on epäonnistunut lähinnä sekoittamaan asiaa
ja levittämään tästä aiheellisen huolen lisäksi asiatonta FUD:ia.

Otetaanpa askel taaksepäin ja katsotaan mistä Kreikan
valtionvelassa oikeasti on kyse. Kutsun jälleen lukijoita huomauttamaan
asiavirheistä. Niitä varmasti löytyy ja ne korjaamalla saadaan tästäkin
kolumnista aikaa kestävä.

* * *

Keskustelin hetki sitten muutaman rahoitusalalla
työskentelevän naispuolisen tuttavani kanssa. Ystävättärieni toimenkuva on alan
tukitoiminnoissa, eivätkä he osallistu päivittäin rahapoliittisten asioiden
käsittelyyn. Sen kummemmin yksilöimättä he eivät kuitenkaan ole mitään
kassaneitejä.

Silti minulle oli varsin suuri järkytys, että finanssialalla
työskentelevät ystävättäreni kuvittelivat vakavissaan Kreikan maksavan tällä
hetkellä ”sadan prosentin korkoa” valtionlainoistaan. Myös pikagallup
Facebookissa antoi samansuuntaisen lopputuloksen. Kaikki vastannet arvelivat
Kreikan valtionvelan koroksi vähintään 50 %.

Kreikka ei maksa veloistaan lähellekään viidenkymmenen tai sadan
prosentin vuosikorkoa.

Syy ystävättäreni väärinkäsitykseen on Hurrin kaltaisten
rommaajien pelotteluartikkeleilla, joissa roiskitaan tarkoituksenhakuisesti
kuraa eurojärjestemän päälle. Vaikka artikkeleissa itsessään ei ole
asiavirhettä,  kontekstivirhe tulee
valituista termeistä.

Hurri kirjoittaa jutussaan
velkakirjamarkkinoista” ja ”markkinakoroista”. Hän jättää kuitenkin
avaamatta näiden käsitteiden sisällöt, eikä osaa kertoa lukijoille niiden
merkitystä osana suurempaa kuvaa.

Velkakirjamarkkina
tarkoittaa nostettujen velkojen tai niistä kehitettyjen uusien velka- tai
vakuutustuotteiden ostamista ja myymistä velan nostamisen jälkeen. Ja tähän
operaatioon liittyy markkinakorko.

Väännetään rautalangasta yksinkertaistetun esimerkin avulla:
Jussi ottaa Helsingin Nordeasta asuntolainan ja maksaa tästä 4 % vuosikorkoa. Jussi
maksaa lainansa takaisin pankille 10 vuodessa.

Helsingin Nordealla on kuitenkin halua saada käteistä
nopeammin sisään, joten se siirtää (myy) Jussin lainan Espoon Nordealle 3,0 %
vuosikoron hintaan. Voitoksi Espoon Nordea kuittaa Helsingin liikkeeltä 1,0 %
Jussin maksamista korkotuotoista. Helsingin
Nordea saa kuitenkin pääomansa ja tuottonsa heti
, joten kumpikin osapuoli
on tyytyväinen kauppaan.

Eri pankkien välinen toiminta ei näy Jussille mitenkään,
mutta tätä tapahtuu kulissien takana koko ajan. (Itse asiassa pelkkien lainojen
myynnin sijasta pankeilla on valtava arsenaali erilaisia monimutkaisia
rahoitusinstrumentteja, joita käytetään enemmän ja vähemmän luovasti. Oikeasti
Jussin lainaa vasten luodaan mm. vakuutus,
joita sitten treidaillaan ja
vivutetaan ympäriinsä erilaisissa koreissa.)

Velkoihin liittyy aina riski.

Äskeisessä esimerkissä Jussi voi osoittautua
viinaanmeneväksi huliviliksi, joka sössii alkuperäisen rahoituksen ja tarvitsee
lisää hilloa saadakseen talonsa valmiiksi. Tällöin Helsingin Nordealle voi olla
hyvinkin edullista lainata uutta rahaa Jussille 30 % vuosikorolla ja myydä se
eteenpäin 20 % korolla. Stadin pankille jää silti hyvä voitto ja mahdollisen
luottoriskin musta pekka jää westendiläisten murheeksi.

Tästä on kyse kun puhutaan markkinakorosta.
Markkinat arvailevat minkälaista hintaa Jussille – tai Kreikalle – myönnettävistä
uusista lainoista tai näiden johdannaisista voidaan pyytää, kun vaakakupissa toisena osapuolena on (epä)luotettava velanmaksaja.

* * *

Ongelmana lainojen uudistus

* * *

Valtioiden rahoitus on isojen yritysten lailla tyypillisesti
määräaikaisia velkoja, joissa on kiinteä korko tietyksi ajaksi. Ja aivan kuin
yrityksetkin, valtiot uusivat velkoja muutamien vuosien välein. Eli maksavat lainan
pois ja nostavat uuden suurin piirtein samankokoisen lainan poismaksetun
tilalle.

Ja tässä tulee vaaran paikka: uuden lainan nostossa sen
korko määritellään aina tilanteen mukaan uudestaan. Lainoja kaupataan
huutokaupoissa ja niissä lainojen korkotaso asettuu yleensä kohtuullisen
lähelle markkinakorkoa.

Kreikan ongelmana on uudistettujen
lainojen
(eli uusien lainojen) koron
kohoaminen sietämättömiin lukemiin
.

Tämä on onneksi vielä vasta riski. Kreikka ei maksa vielä ”satojen
prosenttien lainakorkoa” ja suomalaiset veronmaksajat varsinkaan eivät ”lahjoita rahaa ulkomaille” tai ”lapioi rahaa ahneille pankeille, jotka
määrittävät itse korkonsa
”. Älkää kuitenkaan kertoko tätä perussuomalaisten
puoluetoimistoon. Muuten heiltä putoaa monen mehevän argumentin pohja pois.

Lukekaapa pohjatiedoksi oman Valtiontalouden
tarkastusvirastomme kuvaus Suomen valtionvelan hallinnasta
. VTV:n
vuoden 2008 raportissa
kuvataan muun muassa kansainvälistä käytäntöä
(kappale 2.2.1). Muut VTV:n raportit löytyvät täältä.

Niin hämmästyttävää kuin se onkin, myös Kreikassa
noudatetaan pääpiirteissään samanlaista prosessia valtionvelan hallinnassa.
Maassa on varmasti kieroiltu tämän suhteen, mutta perusperiaate on sama.

Kreikan valtionvarainministeriö julkaisee säännöllisesti
katsauksia Kreikan velkatilanteesta ja esimerkiksi heinäkuun
raportti
on hyvin selväsanaista luettavaa. Tuoreet luvut puolestaan saa
helleenien finanssiministeriön kotisivun julkisen
velan tieto-osiota
.

Kreikan valtionvelka jakautuu pääasiassa bondeihin ja
lyhytaikaisiin rahastosaamisiin. Bondit ovat pitkäaikaisempia (3-30 vuotta) ja
lyhytaikaiset rahastosaamiset 13 – 52 viikon pituisia. Lisäksi mukana on pieni
määrä erikoisempia rahoitusinstrumentteja, kuten kelluvat ja
inflaatiolinkitetyt.

Lyhytaikaisten rahastosaamisten toteutunut korkotaso on alle 5 %. Tarkemmin tätä voi katsella oheisesta
kuvasta. Ohessa on myös lähimpään miljardiin pyöristetyt bondit ja niiden
erääntymiset.

Bondien tuotto puolestaan on hieman rahastosaamisia korkeampi,
mutta silti samalla planeetalla. Ongelmana on se, että näiden korkotaso on
noussut jo yli kuuden prosentin. Toistan: siis kuuden, ei sadan. Myös tämä on vakava
juttu, sillä näin maan rahastaan maksama hinta kaksinkertaistuisi aiemmasta.

Kreikan valtionvarainministeriön kotisivulta voi myös käydä
tutustumassa velkapaperien toteutuneisiin
huutokauppoihin
.

Kun bondeja katsoo analyyttisesti, kiinnittyy huomio niiden määrään
ja jaksottumiseen. Kreikalla on bondeja 282 miljardia euroa ja niiden puhtaat
korkomenot ovat runsaat 12 miljardia euroa vuodessa. Loput rahoituksesta ovat
lyhytaikaisempia lainoja.

On varsin mielenkiintoista että valtaosa Kreikan bondeista (248 miljardia euroa) on kotimaista.
Tällä on todennäköisesti jotain tekemistä eurooppalaisen rahoitusvakausvälineen
kanssa. Bondeissahan Kreikka on ollut koko alkuvuoden EFSM:n, eli ERVV:n
varassa.

Miten kriisi sitten etenee?

Bondikalenterista selviää varsin hyvin, että Kreikalla
erääntyy uusia bondeja vuosittain. Vuoteen 2014 mennessä maalta erääntyy uusittavaksi
100 miljardia euroa. On varsin epätodennäköistä, että Kreikka pystyisi vielä
tuolloinkaan olemaan itsenäinen toimija kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla.

Teknisesti Kreikka pystytään pitämään eurooppalaisen vakuusrahaston
”asiakkaana”. Rahamäärät ovat isoja, mutta eivät ylitsepääsemättömiä.

Yksikään poliittinen päättäjä ei kuitenkaan halua pitää
Kreikkaa hätäapuvälineen varassa. Se ei ole reilua muita maita kohtaan ja
kiristää tarpeettomasti poliittista tilannetta.

Oman aivan erityisen vaikeutensa asiaan tuo
hätäapurahastojen velan ensisijaisuus. Niin kauan kuin Kreikan paketeissa on
hätäapuvelkaa, yksityiset sijoitustoimijat tietävät aina olevansa huonommassa
asemassa kuin muut velkojat. Miksi ihmeessä he siis sijoittaisivat rahojaan
Kreikkaan, kun näiden sijoitusten riskinä on pääoman menetys? Ei kuulosta
hirveän houkuttelevalta. Semminkään jos mukana olevat valtio-sijoittajat saavat
lainanannolleen takuut, mutta yksityiset eivät.

Ei ihmekään, että Kreikan uuden lainarahan hinta on noussut jälkimarkkinoilla pilviin. Juuri nyt Kreikan valtionpapereihin
sijoittaminen on kuin ”kaikki mustalle” rulettipöydässä.

”Sijoittajien vastuu” poliittisessa kielenkäytössä on myös
outo lintu. Termillä voidaan tarkoittaa esimerkiksi jotain seuraavista:

  • Kreikalle lainaa myöntäneet finanssitalot
    pakotetaan menettämään koko lainapääomansa ja tulevat korkonsa
  • Lainojen myöntäjät alentavat sopimuksellisesti
    velkojensa korkoa, mutta eivät menetä pääomiaan
  • Pääomista ja koroista menetetään osa
  • Sijoittajat velvoitetaan edelleen olemaan mukana
    Kreikan lainausoperaatioissa – ilman heidän mukanaoloaan eivät valtiotkaan
    lähde mukaan.

Varsinkin demaripiireissä tuntuu olevan tärkeää olla kovaäänisesti
vaatimassa sijoittajia vastuuseen. Mutta tarkempaa sisältöä tälle vaatimukselle
onkin sitten vaikeampi määritellä.

* * *

Ratkaisuna eurobondit? Ehkä, mutta tulhaamisen on silti loputtava!

* * *

Näen itse väistämättömänä että Kreikan valtionvelka täytyy
järjestellä uudelleen jollain kestävällä tavalla. Velkajärjestely – esimerkiksi
maksuaikojen pidennys ja korkojen alennus – on perusteltua. Tämä ei kuitenkaan voi tapahtua ennen
kuin maan rahankeruukoneisto ja julkinen kulutus on saatu edes jollain
järkevällä tavalla tasapainoon. Tuhlaamisen
pitää kerta kaikkiaan loppua!
Vasta näitten jälkeen maan voidaan olettaa
pystyvän toimimaan rahoitusmarkkinoilla itsenäisen valtion lailla.

EU-komission ehdotus eurobondeista alkaa ehkä sittenkin kuulostaa
kohtuulliselta ratkaisulta, jos asiaa katsoo koko Euroopan kannalta.

Suomi ja Saksa vastustavat
eurobondijärjestelmää paitsi moraalikysymysten takia, myös sen vuoksi että me saamme – tällä hetkellä – lainaa muutenkin
avoimilta rahoitusmarkkinoilta ja eurobondien myötä korkotaso tulisi jonkin
verran nousemaan. Silti meidänkin kannattaisi ehkä miettiä olisiko koko
mantereen kokoisesta bondimarkkinasta meille jotain hyötyä. Likviditeettiä
tämän ainakin luulisi lisäävän.

Ainakaan eurobondeihin ei tule suhtautua kaakattamalla kuin päätön kana. Eurobondijärjestelmän luominen ei tietenkään tarkoita, että Suomen velkavastuut kimpoavat yhdessä yössä kymmenien miljardien eurojen luokkaan. Eurobondeja ei pidä myöskään sekoittaa pysyvään tai väliaikaiseen rahoitusvakausvälineeseen. Nämä on tarkoitettu käsittelemään akuuttia talouskriisiä, eurobondit eivät.

Todennäköisesti eurobondijärjestelmässäkin Suomi voisi edelleenkin ottaa lainaa myös suoraan kahdenvälisiltä velkamarkkinoilta kuten tähänkin asti. Järkevää talouspolitiikkaa noudattavalle maalle tämä voisi olla hyvinkin houkutteleva ratkaisu.

Eurooppalaisen rahoituskriisin ratkaisuja miettiessä
kannattaa myös jossain vaiheessa arvioida, tuleeko mantereen laajuisen
talouskriisin pitkittyminen Suomelle kalliimmaksi kuin kohonneet korkokulut.

Suomen osalta vielä erityisenä riskinä on poliittisen
päätöksenteon vaikeus, joka saattaa hyvinkin heijastua maamme
luottoluokituksen laskuna
. Toivon todella Jutan astelevan varovasti.

Ja niiden jotka haaveilevat Soinin lailla paluusta
kultaiselle 50-luvulle, Neuvostoliiton kylkeen, idänkauppaan ja YYA-aikaan, kannattaa muistaa
maailman muuttuminen. Lainaan Wille
Rydmania
:

Tarve Euroopan unionin
olemassaololle johdu niinkään Euroopasta itsestään kuin sitä ympäröivästä
maailmasta. Kaukana ovat ne ajat, jolloin isot eurooppalaiset kansallisvaltiot
olivat kaikki niin suvereeneja suurvaltoja, että ne pystyivät kukin alistamaan
valtaansa valtavia alueita ympäri maailman. Tilanne on viimeistään toisen
maailmansodan jälkeen ollut aivan toinen. Yhdysvallat, Venäjä tai Kiina ovat
nykyisin sen kokoluokan suurvaltoja, ettei eurooppalaisilla kansallisvaltioilla
ole mitään mahdollisuuksia menestyksellisesti yksin kilpailla niiden kanssa.

Maailmanpoliittinen
tilanne on sellainen, että mikäli ylipäätään haluamme eurooppalaisen äänen
kuuluvan, on eurooppalaisten opittava puhumaan yhdellä suulla. Emme valitse sen välillä, käyttävätkö
valtaa eurooppalaiset kansallisvaltiot vai yhtenäinen Unioni. Valinta on sen
välillä, käyttääkö valtaa Unioni, jonka päätöksentekoon me itse saamme
osallistua, vai Euroopan ulkopuoliset suurvallat, joiden päätöksentekoon emme
saa osallistua.
EU:n hajoaminen merkitsisi esimerkiksi Itä-Euroopassa – ja
myös Suomessa – aktiivista suurvaltapolitiikkaa harjoittavan Venäjän
vaikutusvallan kasvua, ei suinkaan oman itsemääräämisoikeutemme voimistumista.
Näiden realiteettien valossa on minulle aivan itsestään selvää, että suhtaudun
Euroopan yhdentymiseen erittäin myönteisesti.

Hyvin sanottu.

 

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu