Uuninpankopoika ja vaalikaranteenin porsaanreikä

Sakari Timonen tuottaa ahkerana kirjoittajana yli puolet Avun, Imagen ja Eevan toimituksellisista blogeista. Näiden lehtien toimitukset eivät ole edes harkinneet vaalikaranteenia, vaikka vaalipäivään on vain muutamia viikkoja aikaa.

Suomalaiset journalistien ohjeet ovat hyvä yleisnuora laadukkaalle toimitustyölle. Mutta miten toimia, jos niissä on porsaanreikiä?

Jos lehti tai joku muu etablisoitunut media julkaisee blogeja sivuillaan, miten nämä suhtautuvat lehden muuhun journalistiseen sisältöön? Koskevatko niitä esimerkiksi kaikki samat journalistiset velvoitteet kuin muuta toimitettua sisältöä? Vai ovatko journalistin ohjeiden noudattaminen valinnaista oman mielen mukaan?

Onko toimituksellista blogia kirjoittava henkilö journalisti?

Journalistin ohjeissa on muutamia kohtia, jotka voivat olla blogikirjoittajille erityisen haastavia. Aloitetaan ensinnäkin näiden sääntöjen kattavuudesta. Journalistin ohjeet on tarkoitettu noudatettaviksi ”kaikessa journalistisessa työssä”. Ovatko lehden sivulla julkaistavat blogikirjoitukset journalistista sisältöä? Ovatko ne rinnastettavissa esimerkiksi lehdessä julkaistaviin kolumneihin, joihin journalistin ohjeet selkeästi soveltuvat.

Olisi jokseenkin raukkamaista kiermutelua väittää, että lehtien toimitukselliset blogit eivät olisi osa näiden journalistista sisältöä, eikä niihin tulisi asettaa journalistisen työn ja sisällön kriteerejä. Niihin pätee muun muassa aivan sama päätoimittajavastuu kuin mihin muuhunkin kyseisen median sisältöön. On irrelevanttia, että toimittajat eivät useinkaan editoi verkkolehtien blogeja ennen näiden julkaisua. Tämä kertoo vain siitä, että toimituksellinen editointivastuu on delegoitu alaspäin avustajalle.

En ylipäätään osaa nähdä merkittävää eroa ”journalistien” ja ”kolumnistien” välillä. Jos henkilö tuottaa toimituksellista aineistoa, siihen tulee pystyä kohdistamaan toimituksellisen aineiston kriteereitä. Näin ollen toimituksellista blogia kirjoittava henkilö on osa-aikainen journalisti siinä missä kerran viikossa sanomalehteen kolumnoiva asiantuntijakin. Ammattislangissa tällaisesta henkilöstä käytetään myös termiä ’avustaja’.

Sen sijaan journalisteja eivät selvästikään ole henkilöt, jotka itsenäisesti julkaisevat blogejaan jollain blogialustalla, esimerkiksi Googlen Bloggerissa tai YouTubessa. Näillä kanavilla ei ole päätoimittajaa, sisältökontrollia tai sisältöohjausta. Uuden Suomen puheenvuoro on hieman rajatapaus — sillä on oma päätoimittajansa.

Ensimmäinen haaste: oikaisut

Ensimmäinen haastava kohta journalistien ohjeista kuuluu seuraavasti:

”20. Olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön. Korjaus on julkaistava sekä tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla että julkaisussa tai kanavassa, jossa virhe on alun perin ollut.”

Eli toisin sanoen jos ja kun poliitikkoblogaaja X julkaisee virheellisiä väitteitä Antti Rinteen vappusatasen vaalilupauksista, onko tälle toimituksellisen blogitilan tarjoavalla lehdellä velvollisuus julkaista asiatarkastuksen jälkeen oikaisu? Voiko asiavirheen oikaisuvelvoitteen välttää sillä, että toteaa ettei blogi ole toimituksellista sisältöä, eikä kirjoittaja ole journalisti? (Ei nyt juututa siihen, että poliitikkoblogaaja on itse myöhemmin myöntänyt muilla alustoilla, että hänen väitteensä Rinteen vappusatasasiasta olivat virheellisiä – Rinne todellakin antoi vaalilupauksen nettovappusatasesta.)

Kirjoitin itse aikanaan monta vuotta Tietokone-lehteen blogia ja jos en aivan väärin muista, oikaisin siinä jatkojutuissa muutamaankin otteeseen edellisessä blogitekstissäni esitettyjä virheitä. Granted, nämä olivat teknisiä nörttijuttuja, joista blogin lukijat huomauttivat. Mutta periaate on sama – virheellinen tieto tuli korjatuksi ja tämä oli hyvä asia.

Toinen haaste: vastineoikeus

Toinen journalistin ohjeiden ongelmallinen tapaus on kritiikin kohteille varattava oikeus esittää näkemyksensä alkuperäisen jutun yhteydessä. Pykälät kuuluvat seuraavasti:

”21. Jos selvästi tunnistettavissa olevan henkilön tai tahon toiminnasta aiotaan esittää tietoja, jotka asettavat tämän erittäin kielteiseen julkisuuteen, kritiikin kohteelle tulee varata tilaisuus esittää oma näkemyksensä jo samassa yhteydessä.

Ellei samanaikainen kuuleminen ole mahdollista, voi erittäin kielteisen julkisuuden kohteeksi joutunutta olla tarpeen kuulla jälkeen päin. Jos näin ei tehdä, hyvään tapaan kuuluu julkaista hänen oma kannanottonsa.

Kannanotto on puheenvuoro, joka on syytä julkaista mahdollisimman nopeasti ilman sen yhteyteen liitettyjä asiattomia lisäyksiä.”

Tunnustan itse rikkoneeni näiden kohtien henkeä. Tietokoneen bblogissa käsittelin esimerkiksi Jussi Halla-ahon edesottamuksia pariinkin otteseen ilman, että annoin hänelle mahdollisuutta kommentoida niitä. Puolustuksekseni tosin voin sanoa, että omat tekstini eivät asettaneet nykyistä persujohtajaa erityisen kielteiseen julkisuuteen.

Blogiteksteissä on kuitenkin tapana hyvin usein puuttua jonkun yksittäisen henkilön tekemisiin. Usein tämä henkilö on esimerkiksi töhöillyt kirjoittamalla jotain törppöä omalle Facebook-seinälleen.

Jos kyseessä olisi perinteinen lehtiartikkeli, ei yhdellekään päätoimittajalle tulisi edes mieleen julkaista artikkelia ilman, että pyytää kommentteja asianomaiselta. Miksi toimituksellista blogia kirjoitava henkilö saa yskäistä henkilökohtaisen hyökkäyksen jotain henkilöä kohtaan ilman, että tälle annetaan mahdollisuus antaa asiasta kommenttinsa samassa yhteydessä? Riittääkö tähän vastaukseksi oikeasti se, että lehden sivuilla julkaistavaan blogiin eivät journalistiset periaatteet päde?

Kolmas haaste:henkilökohtainen etu

Viimeisenä kohtana journalistin ohjeissa on erityisesti näin vaalien alla hyvin merkittävä asia: henkikökohtainen etu.

Pykälä kuuluu seuraavasti:

”4. Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”

Jos joku kirjoittaa toimituksellista blogia tunnetun median nettijulkaisuun, tämä henkilö saa tästä mainetta ja jutut kunniaa. Näin huomiotalouden aikana nämä edut ovat rahanarvoisia – tunnetulla henkilöllä on kymmenen kertaa paremmat mahdollisuudet tulla valituksi luottamusasemiin ja kunnanvaltuustoon kuin tuntemattomalla.

Jälleen kerran esimerkki omasta elämästäni: itse kun olin kunnallisvaaliehdokkaana, päälle napsahti vaalikaranteeni neljä kuukautta ennen vaaleja. Minusta tämä oli aivan oikein.

Sen sijaan monet toimituksellisia blogeja kirjoittavat henkilöt jatkavat juttujensa julkaisemista lehtien toimituksellisissa blogeissaan ilman tietoakaan vaalikaranteenista. Räikeimpänä esimerkkinä jo aiemmin mainittu Sakari Timonen, joka ahkerana kirjoittajana tuottaa Avun, Imagen ja Eevan blogikirjoituksista yksin yli puolet ja saa näille merkittävää toimituksellista nostoa. Samaan aikaan hän on Juuassa kunnallisvaaliehdokkaana.

Onko oikeasti perusteltua jättää vaalikaranteenit jättää pitämättä, koska lehtien toimituksellisten blogien kirjoittajat ”eivät ole journalisteja”?

Mitä muita journalistin sääntöjä toimituksellisten blogien kirjoittajat voivat jättää oman makunsa mukaan noudattamatta?

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu