Pahentavatko aselevot konflikteja?

Lokakuun 7. päivän iskusta ei ollut ehtinyt kulua kuin reilut kolme viikkoa, kun YK:ssa äänestettiin aselevon julistamisesta [1]. Sen jälkeen vaatimuksia aselepoon alkoi sadella poliitikoilta, järjestöiltä, taiteilijoilta ja muilta vaikuttajilta [2]. Viime vuoden marraskuussa enemmistö suomalaisistakin kannatti pysyvää tulitaukoa Gazaan [3]. Ymmärrän miksi niin moni kannattaa aselepoa – eihän se ainakaan väärin voi olla, että äitien pojat jäävät henkiin ja lapset saavat ruokaa ja lääkkeitä.

Useat ulkopoliittiset toimijat myös ajattelevat, että aselepo on vain ensimmäinen askel kohti rauhaa [4]. Intuitiivisesti ajattelen itsekin niin, sillä eihän rauhaa voi solmia ilman aseiden paukkeen loppumista. Mutta kuten kaikessa muussakin, myös aselevoissa intuitiomme pettää meidät.

Aselepo voi toki edistää rauhaa, mutta se voi myös pitkittää konfliktia, ja se voi valmistella aikaisempaa raaempaa sotaa. Kun molemmat osapuolet sopivat pitävänsä tauon rintamalta, eivät he lomille lompsi, vaan he alkavat valmistautua seuraavaa hyökkäystä varten [5]. Viisas sotilasjohtaja käyttääkin tauon hyväkseen etsiessään lisää sotatarvikkeita, uusia liittolaisia ja sotilaita. Hän voi jopa olla kiitollinen, että aselepo solmittiin. Pahimmassa tapauksessa hän saattoi olla juuri luovutuksen partaalla, ennen kuin hänelle annettiin lisäaikaa keksiä uusia keinoja jatkaa sotaa. 

  Jos taas varastot ovat täynnä, aselepo tarjoaa otollisen tilaisuuden tehdä yllätyshyökkäyksen ja murskata vastustaja lopullisesti [6]. Rikottua aselepoa voi taas toinen osapuoli käyttää vahvistamaan kansan ja liittolaisten tahtoa jatkaa sotaa. 

Aselepojen rikkominen tai pelkkä epäily rikkomisesta voi synnyttää täysin uuden riidan. Pahimmillaan konflikti ajautuu koston kierteeseen, jossa alkuperäinen syy riitaan unohtuu. Hyökätään vain, koska he hyökkäsivät meitä vastaan. [7]

Liiallinen aselepojen solmiminen myös vaikeuttaa rauhantekoprosessia. Virginia Fortna on osoittanut, että sodan todennäköisyys jatkua aselevon jälkeen kasvaa yli kolminkertaiseksi, jos aiempia aselepoja on ollut. Fortnan tutkimustulokset ovat tilastollisesti merkitseviä erittäin korkealla tasolla, eli todennäköisyys niiden sattumanvaraisuudelle on alle 1 %. [8]

Tora Sagård Oslon yliopistosta tutki aselepojen kestävyyttä ensimmäisen 500 päivän aikana.  Vain 10 % aselevoista, joissa oli aikaisemmin epäonnistunut aselepo, kesti tutkimusajanjakson. Sen sijaan neljäsosa aselevoista, joissa ei ollut aikaisempaa historiaa, kesti tutkimusajanjakson [9].

Aselevot ovat uhka ja mahdollisuus rauhalle. On siis tärkeää, että aselepovaatimukset harkitaan tarkoin. Mutta milloin ja millaiset aselevot ovat kestävämpiä?

Ensinnäkin osapuolet eivät solmi rauhaa, elleivät he hyödy rauhan solmimisesta enemmän kuin sodan jatkamisesta. Sodan pitäisi siis ensisijaisesti olla kalliimpi, kuin siitä saadut voitot. Sodan lopputuloksen on myös oltava selkeä. Jos riitapukarit eivät pysty ennakoimaan, miten sota päättyy, he arvioivat todennäköisemmin voittavansa enemmän jatkamalla sotaa [10]. Niinpä oletettavasti silloin kun sodalla saatu lopputulos on selkeä ja kun sodan jatkaminen on kallista, on aselevolla solmittu rauha kestävämpi.

Fortnan tutkimus tukee tätä teoriaa. Kun sota päättyy tasapeliin, on riski sodan jatkumiseen 25 kertaa suurempi kuin jos sota olisi päättynyt selkeään voittoon tai häviöön. Tämä löytö on myös tilastollisesti merkitsevä 0,01-tasolla. Fortnan tapausanalyysi myös tukee väittämää, että selkeät voitot ja tappiot vahvistavat sotaa seuraavaa rauhaa. [11]

Fortna myös löysi, että suuri kuolleiden määrä laskee sodan jatkamisen riskiä. Jos sodassa on kuollut useita, on riski sodan jatkumiselle puolet pienempi kuin jos kuolleita olisi vähän. [12] Tämä viittaa siihen, että korkea sodan hinta vähentää osapuolten tahtoa jatkaa taisteluita.

Jos ulkopuolinen taho haluaa siis edistää rauhanprosessia, sen ei tulisi estää sodan luonnollista kulkua tai maksaa kummankaan osapuolen kustannuksia. Tahon tulisi taas puhaltaa pois sodan sumua ja nostaa sodan diplomaattista ja taloudellista hintalappua. Vielä erityisen kyyninen ja kylmäsydäminen taho voi sulkea silmät sodan uhreille.

Usein emme kuitenkaan halua siviilien kuolevan, vaikka se tekisi sodasta kalliimman. Meidän olisi silloin rehellisyyden vuoksi myönnettävä, että humanitaarinen apu on vaihtokauppa tämän päivän ja huomisten ihmishenkien välillä. Ja kun lähetämme humanitaarista apua, meidän olisi vastapainoksi lisättavä muita kustannuksia sotiville osapuolille. 

Toisin sanoen  meidän ei heti sodan sytyttyä pitäisi vaatia riitapukareita lopettamaan, varsinkin jos kyseessä on vuosikymmeniä kestänyt konflikti. Meidän tulisi odottaa otollisempaa hetkeä. Vasta kunnes aistimme osapuolien lämpenevän rauhalle, tulisi meidän mennä väliin ja auttaa osapuolia löytämään luottamus toisiinsa ja reilut säännöt aselevolle, joka toivottavasti muuntuisi kestävämmäksi rauhaksi.

Ulkopuoliset tahot ovat tehokkaita valvomaan, että aselevon säännöt toteutuvat. Riitapukarien on helpompi luottaa kolmanteen osapuoleen. Pitkällä ajanjaksolla ulkopuoliset tahot pystyvät järjestämään luottoa vahvistavia toimenpiteitä kuten esimerkiksi viestintäkanavien perustamista, vankien vaihtoa, miinojen haravointia ja joukkojen vetäytymistä. Neutraali valvoja voi myös estää rajalla sattuvia väärinymmärryksiä, jotka pahimmassa tapauksessa voisivat rikkoa rauhan. Jos jännitteet ovat korkealla, voi kolmas osapuoli tulla jopa kirjaimellisesti konfliktin osapuolien väliin ja pidellä kiisteltyä aluetta itsellään, kunnes ongelma ratkeaa. Kaikki yllä mainitut sopimusta vahvistavat keinot voidaan kirjata aseleposopimukseen. Ulkopuolinen taho voi myös auttaa tekemään sopimuksesta konkreettisemman. 

Fortnan empiirisessä vertailussa vahvat sopimukset näyttäytyivät kestävämpinä erityisesti heikkoihin sopimuksiin verrattuna. Vahvimpien sopimusten kohdalla konfliktin uudelleen puhkeamisen riski on vain noin 13 %. Fortna löysi myös, että yhden sopimusmekanismin lisäys vähentää sodan uudelleensyttymisen riskiä noin 15–20 %. [13]

Tora Sagårdin löytö komppaa Fortnan havaintoja. Hänen 500 päivän katsauksessa sopimukset, jotka sisälsivät neljä rauhaa ylläpitävää mekanismia selvisivät parhaiten. 500 päivän jälkeen 48 % tällaisista sopimuksista oli rikottu, kun taas 90 % sopimuksista, joissa ei ollut yhtään mekanismia, oli rikottu. Yllättäen sopimukset, joissa oli viisi tai kuusi mekanismia, rikkoituivat hiukan neljän mekanismin sopimuksia useimmiten. [14] Eli ihanne mekanismien luku näyttäisi olevan neljä.

Viimeiseksi on hyvä miettiä rauhaa edistävien tahojen neuvottelutekniikkaa. Heidän ei kannata heti ensimmäisenä vaatia tulitaukoa neuvotteluja varten. Se on harmillista, mutta usein väkivalta on pienempien aseellisten ryhmien ainoa neuvotteluvaltti. [15] Siis jos ulkopuolinen taho vaatii väkivallan loppua neuvottelujen ajaksi, on hän käytännössä hypännyt suuremman aseellisen ryhmän puolelle. Miksi pienempi taho enää silloin neuvottelisi hyvässä hengessä?

Sylvie Mahieu teki neljästä modernista rauhanneuvottelusta tapausanalyysin ja huomasi, että vain Pohjois-Irlannin konfliktissa neuvottelujen välinen tulitauko johti pidempään rauhaan. Tosin Mahieu huomauttaa, että Pohjois-Irlannin konfliktissa molemmat osapuolet arvostivat rauhaa enemmän kuin sotaa jo ennen neuvotteluja. Hänen johtopäätöksensä onkin. että rauhaa edistävien tahojen olisi hyväksyttävä suurempi tuho ja uhrien määrä ja odotettava, kunnes sota on päätynyt pattitilanteeseen, ennen kuin he vaativat tulitaukoa. [16]

Odottaminen on toisaalta poliitikolta vaikeaa. Hän väistämättä näyttäytyy tällöin julkisuuteen nysvääjänä ja pelkurina. Ratkaisun on lähdettävä siis meistä kansalaisista. Meidän pitäisi siis rauhoittua ja luottaa kansanedustajiimme enemmän. Eli ensi kerralla kun jotain sattuu maailmalla, olisi parempi jäädä kotiin miettimään ja odottamaan lisää tietoa.

Toisaalta nämä keinot ovat vain resepti rauhaan eikä oikeudenmukaisuuteen. Esimerkiksi Ukrainassa me emme halua rauhaa, vaan korjata Venäjän tekemän vääryyden. Silloin kaikki yllä mainitut keinot lentävät ikkunasta ulos, myöskin puheet aselevosta ja rauhasta.

Alaviitteet:

[1] Yhdistyneet kansakunnat, yleiskokous, Resolution ES-10/21, Protection of Civilians and Upholding Legal and Humanitarian Obligations, 27. lokakuuta 2023, A/RES/ES-10/21, saatavilla: https://www.un.org/unispal/wp-content/uploads/2023/11/N2332702.pdf. 

[2] ”Calls for a ceasefire during the Israel–Hamas war.” Wikipedia, viimeksi muokattu 24. marraskuuta 2023. Saatavilla: https://en.wikipedia.org/wiki/Calls_for_a_ceasefire_during_the_Israel%E2%80%93Hamas_war (haettu 26. syyskuuta 2024); ”Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä: Suomen edistettävä tulitaukoa Gazaan.” Vasemmistoliitto, 23. lokakuuta 2023. Saatavilla: https://vasemmisto.fi/vasemmistoliiton-eduskuntaryhma-suomen-edistettava-tulitaukoa-gazaan (haettu 26. syyskuuta 2024); Fatim Diarra, ”Gazaan saatava pysyvä tulitauko,” Vihreät, 28. marraskuuta 2023. Saatavilla: https://www.vihreat.fi/ajankohtaista/gazaan-saatava-pysyva-tulitauko/ (haettu 26. syyskuuta 2024).

[3] Heini Pitkänen, ”Enemmistö suomalaisista haluaa Gazaan pysyvää tulitaukoa, vastauksia jakaa vahvimmin puoluekanta,” Helsingin Sanomat, 26. marraskuuta 2023. Saatavilla: https://www.hs.fi/maailma/art-2000001015124.html (haettu 26. syyskuuta 2024).

[4] United Nations, ”Security Council Hears Fresh Calls for Ceasefire, Two-State Solution During Ministerial Meeting on Israel-Gaza War,” United Nations Press Release, 29. marraskuuta 2023. Saatavilla: https://press.un.org/en/2023/sc15506.doc.htm (haettu 26. syyskuuta 2024). (Useampi diplomaatti tai ulkopolitiikan johtaja viittaa ajatukseen, että aselepo on ensi askel rauhaan. Esimerkiksi seuraavat henkilöt: Ecuadorin suurlähettiläs Andrés Efren Montalvo Sosa, Indonesian ulkoministeri Retno Lestari Priansari Marsudi, Saudi-Arabian ulkoministeri Prinssi Faisal bin Farhan Al Saud, Slovenian varapääministeri ja ulkoministeri Tanja Fajon sekä Malesian ulkoministeri Zambry Abdul Kadir); Emma Graham-Harrison, ”Humanitarian pause v ceasefire – the debate over how to ease Gaza’s suffering,” The Guardian, 5. marraskuuta 2023. Saatavilla: https://www.theguardian.com/world/2023/nov/05/ceasefire-or-humanitarian-pause-the-bitter-debate-on-the-best-route-to-peace (haettu 26. syyskuuta 2024); WFP Editorial Team, ”WFP in Gaza: ‘We need a long ceasefire that leads to peace so we can operate’,” World Food Programme, 8. elokuuta 2024. Saatavilla: https://www.wfp.org/stories/wfp-gaza-we-need-long-ceasefire-leads-peace-so-we-can-operate-0 (haettu 26. syyskuuta 2024).

[5] Virginia Page Fortna, Peace Time: Cease-Fire Agreements and the Durability of Peace (Princeton: Princeton University Press, 2004). Sivu 16.

[6] Valerie Sticher, ”Ceasefire Violations: Why They Occur and How They Relate to Strategic Decision-Making Processes,” International Studies Review 24, nro 4 (2022): 20. https://academic.oup.com/isr/article/24/4/viac046/6701908#373198394. Sticher viittaa teokseen: Chester A. Crocker, Fen Osler Hampson ja Pamela Aall, Taming Intractable Conflicts: Mediation in the Hardest Cases (Washington, D.C.: United States Institute of Peace Press, 2004), 158.

[7] Virginia Page Fortna, Peace Time: Cease-Fire Agreements and the Durability of Peace (Princeton: Princeton University Press, 2004). Sivu 17.

[8] Ibid, s. 86.

[9] Tora Sagård, Causes of Ceasefire Failure: A Survival Analysis, 1989-2017, pro gradu -tutkielma, Oslon yliopisto, 2019, s. 55–58. Saatavilla: https://duo.uio.no/bitstream/handle/10852/69730/1/Sagard_Tora.pdf (haettu 26. syyskuuta 2024).

[10] Suzanne Werner and Amy Yuen, ”Making and Keeping Peace,” International Organization 59, nro 2 (2005): s. 264–267. Saatavilla: https://www.jstor.org/stable/3877905 (haettu 26. syyskuuta 2024).

[11] Virginia Page Fortna, Peace Time: Cease-Fire Agreements and the Durability of Peace (Princeton: Princeton University Press, 2004). Sivu 84–90.

[12] Ibid, s. 90–94.

[13] Ibid, s. 168–171.

[14] Tora Sagård, Causes of Ceasefire Failure: A Survival Analysis, 1989-2017, pro gradu -tutkielma, Oslon yliopisto, 2019, s. 58–6. Saatavilla: https://duo.uio.no/bitstream/handle/10852/69730/1/Sagard_Tora.pdf (haettu 26. syyskuuta 2024).

[15] Sylvie Mahieu, ”When Should Mediators Interrupt a Civil War? The Best Timing for a Ceasefire,” International Negotiation 12 (2007): 207. Mahieu viittaa teokseen: R. P. Clark, ”Negotiations for Basque Self-Determination in Spain,” teoksessa I. W. Zartman (toim.), Elusive Peace: Negotiating an End to Civil Wars (Washington: Brookings Institution, 1995), 68.

[16] Ibid, s. 224–225.