Työllisyyspolitiikalla lyhennetään leipäjonoja

Leipäjonoja pidetään hyvinvointiyhteiskunnan epäonnistumisen symboleina. Yhteiskunnan hädänalaisimpia varten luodut tukiverkot ovat pettäneet, kun osa ihmisistä joutuu tyydyttämään perustarpeensa jonottamalla maksutonta ruokaa. Yhteiskunnan hyvinvoinnin mittarina käytetään leipäjonojen pituutta. Mitä lyhyemmät leipäjonot ovat, sitä paremmin yhteiskunta voi. Tämä tuntuu olevan vakiintunut käsitys leipäjonoista. Mutta mikä on totuus?

Suomalaisten ongelma oli pitkään julkisten palvelujen alikäyttö. Terveydenhoitoon ei hakeuduttu ja apua ei haettu ennen kuin oli usein liian myöhäistä. Yhteiskunnan apuun turvautumista hävettiin. Sama koski leipäjonoja. Niihin ei hakeuduttu stigman pelossa. Ei haluttu osoittaa, että on tarvetta avulle. Tämä kaikki on kuitenkin muuttunut. Ihmiset ovat tulleet tietoisemmiksi oikeuksistaan, eikä sosiaalietuuksien saamisessa ole enää mitään pahaa. Päinvastoin, fiksu ihminen tietää mihin kaikkeen on oikeutettu. Tämä sama pätee myös leipäjonoihin. Kun yhteiskunta ei ole huolehtinut riittävästä sosiaaliturvan tasosta, on jopa yksilön velvollisuus jonottaa maksutonta ruokaa. Samalla jonossa voi päivitellä sitä, kuinka huonosti yhteiskunta huolehtii vähävaraisista.

Sain paljon kommentteja siitä, että osan ihmisissä on pakko käydä leipäjonoissa.  Tällainen pakkotila on käsillä silloin, kun ilman ruokakassia jokin elämisen kannalta välttämättömistä perustarpeista jäisi muuten tyydyttämättä. Ilman ruokakassin saamista seuraukset voisivat olla peruuttamattomia. Tuskin kukaan osaa antaa tarkkaa arviota siitä, kuinka paljon tällaisia henkilöitä Suomessa on.

Toisekseen puhutaan maksuttoman ruokakassin tarvitsijoista. Jokainen meistä tarvitsee ruokaa, unta ja sosiaalisia suhteita. Mutta missä kulkee raja, milloin yksilön voidaan katsoa tarvitsevan maksutonta ruokakassia? Tähän ei ole olemassa mitään tarkkaa vastausta. Kyse on ennen kaikkea tunteesta. Ja niin kuin muutkin tunteet, myös tämä tunne riippuu yksilöstä. Voitaneen olettaa, että tämä raja on laskenut. Nykyään yhä useampi kokee aidosti tarvitsevansa maksutonta ruokakassia. Eikä siinä ole mitään pahaa. Monissa paikoissa ruokakassin saamiselle ei ole asetettu mitään edellytyksiä. Kunhan vain jaksaa hetken jonottaa.

Pientä jonotusta vastaan saatavaa ruokakassia voidaan pitää eräänlaisena vastikkeellisena sosiaaliturvan muotona. Rahanarvoisen ruokakassin saamisen edellytyksenä on vapaa-ajan uhraaminen jonottamiseen. Se ei ole kovin tyypillinen vastike, mutta vastike se silti on. Mitä vähemmän yksilöllä on käytettävissä olevia tuloja ja mitä enemmän vapaa-aikaa, sitä järkevämpää maksuttoman ruoan jonottaminen on. Ihminen on luonnostaan viisas eläin.

En usko, että kukaan on leipäjonoissa huvikseen. Mutta niin kauan, kun jaetaan maksutonta ruokaa, syntyy myös jonoja. Jokainen jonottaja saa tyydytettyä maksuttomilla elintarvikkeilla jotain perustarvettaan. Ruoka itsessään on ihmiselle välttämätöntä ja maksuttoman ruoan saaminen lisää saajan käytettävissä olevia tuloja elintarvikkeiden arvon verran. Tällöin säästyneitä varoja voi käyttää muiden tarpeiden tyydyttämiseen. Mitä pienemmät yksilön tulot ovat, sitä suurempi ruokakassin merkitys hänelle on.

”Anna miehelle kala ja ruoki hänet päiväksi. Opeta hänet kalastamaan niin ruokit hänet loppuelämäksi.” Tämä viisaus pätee myös leipäjonoihin. Köyhyys ei poistu leipäkasseja jakamalla. Jos haluamme todella auttaa, meidän tulee maksuttoman ruoan jakamisen ohella auttaa ihmisiä ratkaisemaan niitä ongelmia, joiden takia he ovat ajautuneet leipäjonoihin. Leipäkassien jakamisen yhteydessä tulee tarjota moniammatillista apua kaikille sitä tarvitseville. Ihmisille tulee tarjota tietoa ja neuvoja töiden ja sosiaalietuuksien hakemisessa, opastusta päihdekuntoutukseen sekä ohjausta talous- ja velkaneuvonnan piiriin. Näin voidaan vaikuttaa niihin perimmäisiin syihin, jotka ajavat ihmiset leipäjonoihin.

En usko siihen, että sosiaalietuuksia korottamalla leipäjonot katoavat Suomesta. Varmasti aina löytyy niitä, jotka ovat valmiita vaihtamaan vapaa-aikaansa rahanarvoisiin elintarvikkeisiin. Tämä ei tarkoita, etteikö leipäjonojen pituuteen olisi mahdollista vaikuttaa. Kun ihmisen tulotaso nousee riittävän korkealle, hän todennäköisemmin arvostaa vapaa-aikaansa siinä määrin, ettei käytä sitä leivän jonottamiseen.

Työ on parasta sosiaaliturvaa. Työmarkkinauudistukset ovat myös tehokkain tapa vaikuttaa siihen, että entistä harvemmalla on tarvetta jonottaa leipää. Paikallisen sopimisen lisääminen, ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastaminen, kannustinloukkujen purkaminen sekä työllisyyttä ja tasa-arvoa parantava perhevapaauudistus ovat kaikki toimenpiteitä, joilla lisätään työllisyyttä ja lyhennetään leipäjonojen pituutta.

Ihmisten todellinen auttaminen vaatii enemmän kuin ruokakassin käteen ojentamisen ja hyvän päivänjatkojen toivottamisen.