Parodia, kaksoisstandardi ja hampurilainen

Huumori on yksi ihmisen tapa käsitellä vaikeitakin asioita.
Yhteentörmäyksen riskiä ei voi välttää, kun käsitellään asioita, jotka
toisten mielestä nauttivat suurempaa loukkaamattomuutta kuin toisten.

Yksi erityisen vaikea huumorin alalaji on parodia. Parodian ideahan on
se, että alkuperäistä, ehkä vakavastikin tehtyä lausuntoa vääristellään
absurdeihin mittasuhteisiin. Lopputuloksesta yleensä käy ilmi, että
puhuja ei tarkoita,
mitä sanoo, mutta viimeisen päälle kirjaimellisesti tulkiten tätä on
toisinaan mahdoton varmasti sanoa. Tuskin niin hullua mielipidettä
internetistä löytyykään, etteikö joku voisi sitä vakavasti ottaa, jollei
muuten niin sitten
vähintäänkin pahalla tahdolla mielipiteen esittäjää kohtaan. Ja kuten jo
moneen kertaan on todettu, pahaa tahtoahan suomalaisista
joukkoviestimistä löytyy aivan riittämiin.

Eroja on kuitenkin siinä, miten eri tahojen parodioihin suhtaudutaan.
Otetaan esimerkiksi hiljattainen tapaus, jossa vähemmistövaltuutetun
toimistosta valiteltiin sitä, miten poliisi oli kysellyt ulkomaalaisilta
henkilöllisyystodistuksia.

Kuten vähäistäkin uutisseurantaa viime päivinä harrastaneet tietävät, parodiakierroksen aloitti kansanedustajan avustaja Helena Eronen,
joka (sittemmin poistetussa) blogikirjoituksessaan kertoi
vaihtoehtoisesta
menettelytavasta; siis siitä, että erilaisten kansanryhmien, kuten
esimerkiksi uskontokuntien, tunnistamista helpotettaisiin erilaisilla
käsivarsinauhoilla. Idea on tietysti täysin järjenvastainen ja
sellaiseksi nähtävissä jo siinä,
että kirjoituksessa ajateltiin amerikkalaisten tunnukseksi hampurilaisen
kuvaa. Eronen luotti ilmeisesti liikaa blogikirjoitusta lukevien
ihmisten terveeseen järkeen, sillä ns. terveellä kaupunkilaisjärjellä
ajateltuna on toki
vapaassa maassa täysin vastenmielistä, että ihmistä velvoitettaisiin
pitämään näytillä uskontokuntansa tunnusta vastoin omaa tahtoaan.

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson sittemmin veti
parodian hyvän matkaa Erosta pitemmälle; sen sijaan, että tiettyjen
uskontokuntien jäsenet merkittäisiin hihamerkillä vasten tahtoaan,
Henriksson ottaa esille
Kotimaa-lehdessä ajatuksen, että nämä pitäisi voida altistaa seksuaaliselle väkivallalle.
Nykyäänhän
rikoslaki kieltää pahoinpitelyt, mutta Henrikssonin parodiassa
säädettäisiin erikoislaki, joilla tietyissä tapauksissa miespuolisten
henkilöiden uskonto (tai oikeastaan heidän vanhempiensa uskonto) pitäisi
voida merkitä heihin
pysyväksi tarkoitetulla tavalla, tällaisella seksuaalisella
pahoinpitelyllä.

Tämän kirjoituksen pointti ei ole oikeastaan se, onko Erosen tai
Henrikssonin huumori sopivaa vai ei. Se kun ei ole minun
päätettävissäni, vaan ensisijaisesti asianomaisten henkilöiden itsensä
päätettävissä. Sen sijaan käsittelen
niitä reaktioita, mitä yhtäältä Erosen ja toisaalta Henrikssonin
möläytyksistä seurasi, ja vertailen näitä.

Eronen on kansanedustajan avustaja. Henriksson on oikeusministeri.
Lienee objektiivisesti käsiteltynä aivan selvää, kumpi toimi on
yhteiskunnan kannalta merkittävämpi.

Erosen lausunnosta seurasi suhteettoman kokoinen parkuna. Jos unohdetaan
muutamat (media)lukutaitorajoitteiset tahot, jotka ottivat Erosen
parodian hänen vakavana mielipiteenään, oli kyseisen parkunan keskeinen
sisältö
suunnilleen ”on asioita, joista ei saa laskea leikkiä”. Ylen toistaiseksi vahvistamattoman uutisen mukaan jopa eduskuntaryhmässä toivottaisiin Eroselle potkuja.

Ja mitä sitten Henrikssonin möläytyksestä seurasi? Tähän mennessä en ole
oikeastaan huomannut hänen eduskuntaryhmältään mitään reaktioita. Media
ei ole hänen eduskuntaryhmäänsä eikä puoluettaan riepotellut, ja
blogosfäärissäkin
Erosen kirjoitus on edelleen tunnetumpi. Näin siitä huolimatta, että
Henrikssonin ulostulo teki pilaa aivan samalla teemalla
(uskonnonvapaudella ja ihmisten merkitsemisellä uskontonsa perusteella),
mutta vain paljon rajummin. En
osaa tehdä tästä muuta päätelmää kuin sen, että eri puolueiden edustajia
kohdellaan eri tavoin ja erilaisten ihmisten huumori on vakavampaa kuin
toisten.

Henriksson tekee kuitenkin sen virheen, että hän ei riittävän selvästi
tuonut ilmi parodiaansa. Maailmasta nimittäin ihan oikeasti löytyy
ihmisiä, jotka haluavat sadistisesti viillellä pikkulapsia ja perustella
sen omalla
uskonnollaan. Sen sijaan maailmasta ei uskoakseni löydy tahoa, joka
oikeasti haluaisi merkitä amerikkalaiset hampurilaisen kuvalla. Juuri
hampurilainen on se tekijä, joka nostaa Erosen parodian kohteensa
yläpuolelle. Tällainen
tekijä Henrikssonilta
puuttuu. Jollei tietäisi, että Henriksson on uskonnonvapautta
kunnioittavan länsimaisen demokratian hallituksen jäsen eikä raivohullu
uskonsaarnaaja Lähi-idästä, ei voisi tietää, onko hän vakavissaan vai
ei.

Loppuun on kuitenkin otettava se mahdollisuus, että olen erehtynyt.
Ehkäpä Kotimaa-lehti on pahansuopuuttaan jättänyt mainitsematta jonkin
Henrikssonin ”hampurilaisen” ja siten johtanut minua harhaan maalaamalla
kilpailevan
puolueen edustajasta kuvan, joka ei ehkä vastaakaan todellisuutta.
Ehkäpä tästäkin saisi lopullisen totuuden kuulla varmimmin
Henrikssonilta itseltään, siinä missä Erosen tapauksessa sen saa
Eroselta itseltään. Mikäli olen
ymmärtänyt väärin, esitän Henrikssonille pahoitteluni ylläolevasta.

OulaLintula
Perussuomalaiset Jämsä

Kansallismielinen sananvapausintoilija, hakee elantoa ratin takaa.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu