Svinhufvud, Paasikivi, Niinistö

Viimeisessä kirjassani ”Suomen linja” tuon esiin, kuinka maamme ulko-,
Eurooppa- ja sisäpolitiikan suunta on muotoutunut Kokoomuksen, SDP:n
ja Keskustan välisten ja niiden sisäisten valtataistelujen kautta.

Itsenäistymisen yhteydessä sosialistit pyrkivät saamaan aikaan
vallankumouksen ja liittämään Suomen Neuvostoliittoon. Oikeisto halusi
Suomesta kuningaskunnan, joka olisi toiminut Saksan vasallivaltiona.
Keskusta torjui monarkian ja ajoi läpi tasavaltaisen hallitusmuodon.
Suomi sai mahdollisuuden itsenäisyyteen ja puolueettomuuteen.

Ensimmäisinä vuosikymmeninä oikeisto oli voimissaan. Suhteet
Neuvostoliittoon olivat suorastaan vihamieliset. Maata hallitsivat
keskustan ja oikeiston muodostamat enemmistö- ja
vähemmistöhallitukset. Kokoomuslaisen presidentin Pehr Evind
Svinhufvudin tehtäväksi tuli taltuttaa oikeistoradikalismi, joka pyrki
viemään Suomen fasismiin ja tiiviiseen liittoon Saksan kanssa.

Vuonna 1937 aloitetun SDP:n ja Maalaisliiton välisen
punamultayhteistyön kaudella Suomi pyrki pohjoismaiseen
puolueettomuuteen, mutta tuli Neuvostoliiton hyökkäyksen kautta
vedetyksi toisen maailmansodan pyörteisiin.

Sotien jälkeen solmittiin YYA-sopimus, jossa sovitettiin yhteen
Neuvostoliiton turvallisuustarpeet ja Suomen pyrkimys
puolueettomuuteen. Suomen uutta ulkopolitiikkaa ryhtyi johtamaan
pääministerinä ja presidenttinä kokoomuslainen Juho Kusti Paasikivi.
Hän alkoi rakentaa luottamusta siihen, että Suomen kautta
Neuvostoliiton turvallisuus ei vaarantuisi. Oikeisto – Paasikiven oma
puolue ja tannerilaiset sosialidemokraatit – vastustivat länsimaiden
yllyttäminä hänen linjaansa. Tukea Paasikivi sai Maalaisliitolta ja
kommunisteilta.

Urho Kekkonen jatkoi Paasikiven turvallisuuspoliittisella linjalla ja
loi suomalaisen puolueettomuuspolitiikan. Kun Neuvostoliiton
turvallisuuspoliittinen luottamus oli saavutettu, Suomi saattoi
osallistua läheiseen yhteistyöhön länsimaiden kanssa ja turvata
kauppapoliittiset etunsa. Oikeistovoimien pääosa tuli Kekkosen
linjalle vasta 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Kommunistit ja
SDP:n vasemmisto vastustivat puolueettomuuspolitiikkaa ja pyrkivät
Kekkosesta vasemmalta ohi.

1980-luvulla Mauno Koivisto ja Kalevi Sorsa ohittivat Kekkosen linjan
vasemmalta. He alkoivat luopua puolueettomuuspolitiikasta ja lähentyä
Neuvostoliiton linjaa. Suomi ”suomettui”.

Neuvostoliiton hajottua oikeistovoimat ryhtyivät ajamaan
turvallisuuspoliittisin perustein Suomen liittymistä Euroopan
unioniin. Niille eivät riittäneet Euroopan talousalue ja tiivis
pohjoismainen yhteistyö.

Oikeistorintaman johtoon asettautui Mauno Koivisto, joka vain muutamaa
vuotta myöhemmin ryhtyi ankarasti arvostelemaan EU:n kehitystä ja
Suomen Eurooppa-politiikkaa, vaikka omat miehet – Paavo Lipponen ja
Martti Ahtisaari – sitä johtivat. Ruotsin demareiden keskuudessa
vasemmisto on ollut voimissaan. Siellä EU-jäsenyyttä laajalti
vastustettiin, eikä siellä ole hyväksytty Lipposen federalistista
linjaa.

Nyt Suomen ulkopoliittista oikeistoa johtavat kokoomuslaiset.
Muistamme puolustusministeri Jyri Häkämiehen ”Venäjä, Venäjä, Venäjä”
-puheen Washingtonissa ja ulkoministeri Alexander Stubbin toiminnan
Georgian kriisiä käsiteltäessä. Ukrainan kriisin yhteydessä
kokoomuslaiset ovat vaatineet eduskunnassa Suomen liittymistä Natoon
ja rinnastaneet presidentti Vladimir Putinin Adolf Hitleriin ja Josef
Stalinin. Pääministeri Jyrki Katainen sanoi äskettäin, että EU:n
jäsenenä Suomi ei ole enää puolueeton eli sotilaallisesti
liittoutumaton maa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistölle näyttää muodostuvan
samankaltainen asema kuin Svinhufvudille ja Paasikivelle aikoinaan.
Suomen linjaa vetäessään hän joutuu tukeutumaan muihin voimiin kuin
entiseen omaan puolueeseensa.

Paavo Väyrynen

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu