Talouselämän eliitti johti Suomen harhaan

Koivisto oli ”kummisetä” siksi, että Hallitusmuodon (1919) 33 §:n mukaan presidentti määräsi ulkopolitiikasta.

Koivisto itse kertoo käynnistäneensä Suomen perustuslain parlamentarisoinnin tullessaan presidentiksi.

Koivistolainen vallan parlamentariointi oli kuitenkin kaikkea muuta kuin parlamentariointia.

Koivisto oli tietoinen, että vanhojen EY-maiden parlamenttien päätösvalta oli ”keskustelukerhoistettu” EY:lle.
Samaten EY:n huippukokouksiin osallistuivat pääasiassa ministerit presidenttien sijasta. Ranskasta presidentti ja Saksasta liittokansleri.

Siis eduskunnan oli luovutettava EY-päätösvaltansa hallitukselle ja samasta syystä presidentinkin valta piti karsia.
Viimemainitussa Koivisto käytti hyväkseen kansalaisille suunnattua mielikuvaa, että hän olisi Kekkosen vastakohta vallankäytössä.

Suomen eduskunta menetti päätösvaltansa jo 17.1.1992.

Tosiasiassa Koivisto oli diktaattori, joka määräsi, mitä pääministerien (Harri Holkeri ja Esko Aho) piti tehdä.

Koivisto nimitti maaliskuussa 1989 ensimmäisen valtiosääntökomitean Suomen perustuslain EY-mukauttamiseksi.

Eduskunnnan pöytäkirjasta selviää kansanedustaja Tarja Halosen Sauli Niinistölle suunnatusta puheenvuorosta, että komiteoille ja ryhmille oli annettu valmis ratkaisu. Komitean tai ryhmän tehtävänä oli vain keksiä perustelut.
Ks. keskustelu
http://jormajaakkola.fi/Niinist%C3%B6n%20puheita%2…

Seuraavat tekstit presidentti Koivston muistelmista ”Historian tekijät” on paljon puhuvia presidentin vallan siirrosta pääministerille ja hallitukselle.
Koivisto halusi salata EY-päätöksentekonsa ja -päätösvaltansa ja katsella sivusta ”parlamentaarista EY-päätösvallan käyttämistä”.

Sitaatti kirjasta ”Historiantekijät” sivuilta 534-535:

”EY päätti joulukuun 9. päivänä 1991 huippukokouksessaan Maastrichtissa asettaa yhteisön tavoitteeksi kiinteämmän raha- ja talous- sekä poliittisen unionin. Kokouksessa otettiin myös myönteinen kanta yhteisön laajentumiseen. Jäsenyysneuvottelut ilmoitettiin voitavan aloittaa seuraavana vuonna.

Joulukuun 20. päivänä keskustelin tilanteesta Ahon kanssa.
Sanoin:
”Mitä olen omalta osaltani pyrkinyt aikaansaamaan, on se, ettei haaskattaisi vaihtoehtoja. Välillä oli vaara, että ETA-hommaan ei suhtauduttaisi vakavasti. Halusin korostaa sen merkitystä, sitä, että se kuitenkin on hyvin tärkeä aikaansaada. Se on turvallinen vaihtoehto siinä tapauksessa, että muut vaihtoehdot jäävät toteutumatta.

Toinen peruslähtökohta minulla on ollut pyrkiä kaikin keinoin välttämään sitä, ettei tasavallan presidentin asema ja päätöksenteko tulisi tarpeettomasti esille.

Asiaa pitäisi kaikin tavoin pyrkiä hoitamaan parlamentaarisesti sillä tavalla, että hallitus asiaa käsittelee. Tietysti on hyvä, että minäkin olen tietoinen, mitä tapahtuu. Jos näyttäisi siltä, että tapahtuisi jotakin, joka minusta olisi vähemmän perusteltua, niin sitten minä sanoisin.

Näkemykseni on, että ratkaisevat päätökset tehdään aika pian.”

Sanoin, että kun hallitus lähtee asiassa liikkeelle, linja pitää määritellä alussa. Korostin, että ei voi lähteä liikkeelle avoimella pyynnöllä. ”Ilmeisesti ei neuvotteluistakaan tule varsinaisia neuvotteluja, jos ei jo lähtökohdanomaisesti hallitus tuo julki pyrkimyksiänsä ja näkemyksiänsä, mihin pitäisi pyrkiä.”

Kehotin hallitusta päättämään, milloin se aikoo asiassa ottaa kannan. Tähän saakka kannanmuodostukseen ei ollut ollut edellytyksiäkään, koska elokuun lopussa käynnistetty virkamiesselvitys valmistui vasta vuoden vaihteessa. Esitin, että asiassa edettäisiin aikaisintaan helmikuussa. Olin sitä mieltä, että kun ratkaisu oli valmis tehtäväksi, se oli syytä tehdä eikä lähteä siitä, että se tulisi siirtää.

Jatkoin: ”Sen jälkeen on kysymys siitä, minkä sisältöiseen ratkaisuun päädytään. Olisi tietysti arvokasta, jos voitaisiin päästä hallituksen sisällä – haetaanko jäsenyyttä vai ei – yksimielisiin kannanottoihin.”

Toinen sitaatti sivulta 535:

”Ilmeisesti on kaksi eri asiaa, korostaako joitakin näkökohtia jo avoimesti ja virallisesti vai jättääkö niiden näkökohtien esittämisen epävirallisempaan yhteyteen ja rakentaa sen varaan, että meidän asemamme on ymmärretty ja tulee ymmärrettäväksi, missä me voimme olla mukana, ilman että siitä tehdään suurempaa numeroa.

Kun hallitus on ottanut kantaa, sen jälkeen minäkin voisin hallituksen kantaa tukea. Mutta en välittäisi antaa aihetta semmoiseen kuvaan, että meillä hoidettaisiin asiaa toisin kuin parlamentaarisessa järjestyksessä.”

Seuraava otsikko ja sitaatti on ”Historiantekijät”-kirjassa päivätty ”Perjantaina, 10. tammikuuta 1992”, sivu 536:

”Jäsenyyttä haetaan”

”Olin visusti pidättynyt lausumasta mitään EY-jäsenyydestä. En ollut ainakaan pariin vuoteen asiasta mitään lausunut, en kielteistä enkä myönteistä.”

—

Kommentti:

Omin päinkö – Koiviston tietämättä – valtiosääntökomiteat toimivat maaliskuusta 1989 lähtien?

Sitaatti samalta sivulta pari kappaletta alempaa:

”Hallitus oli tammikuun alussa luvannut, että mahdollisesta jäsenyyssopimuksesta tultaisiin järjestämään neuvoa-antava kansanäänestys. Totesin, että lupaus oli ymmärrettävä päätöksenteon vaikeutta silmällä pitäen. En kuitenkaan ajatuksesta pitänyt. Vierastin sitä, koska se ei mielestäni soveltunut edustukselliseen demokratiaan ja toiseksi minua ei houkutellut mahdollisuus, että enemmistö sanoisi kyllä, mutta äänestysprosentti olisi niin alhainen, että se enemmistö ei olisi äänioikeutettujen enemmistö.”

Kommentti:
Tekstistä selviää, että kansan mielipide ei saa estää presidentin toiveita EY-jäsenyydestä.

Seuraavakin sitaatti on samalta sivulta. Englannin Eurooppa-asioista vastaava varaulkoministeri Tristan Garel-Jones kävi Koiviston vieraana Linnassa 13. tammikuuta.
Tämä oli kysynyt, kuka Suomesta tulisi osallistumaan korkeimmalla tasolla pidettävään neuvonpitoon, Eurooppa-neuvoston kokouksiin.

Sitaatti:

”Vastasin, että Suomea edustaisi pääministeri.

Sen jälkeen hän kysyi, olisiko Suomi EY:n jäsenenä valmis tarvittaessa osallistumaan Venäjän-vastaisiin pakotteisiin. Totesin hänelle, että tämä oli hyvin vaikea kysymys, ehkä kaikkein vaikein. Jätin sanomatta, että minulla oli ollut semmoinen ajatus, että tämä olisi niitä asioita, jotka kysytään viimeksi eikä niitä, jotka kysytään ensiksi. Minulla ei ollut hänelle vastausta annettavana. En voinut vastata myönteisesti tietämättä, tulisiko koko hankkeesta mitään enkä sanoa, ettemme aikoisi tietämättä, mitkä tulisivat olemaan tilanteet.”

Kommentti:
Ko. sitaatti Venäjä-pakotteista on nyt ajankohtainen!

Välittömästi edellisen sitaatin perään toinen sitaatti, jossa Koivisto kertoo pääministerin vallankäytöstä pääministeri Aholle, Harri Holkerille ja Valtiosääntökomitean puheenjohtajalle Seppo Tiitiselle. Esillä on myös kansanäänestys.
Sitaatti on sivuilta 537-538:

”Kantani siitä, kenen tulisi edustaa Suomea EY:n Eurooppa-neuvostossa sanoin Aholle 27. maaliskuuta: ”Minusta asia on selkeä. Sitä mukaa kuin ulkoasiain hoidossa on siirrytty ja siirrytään kahdenkeskisistä suhteista monenkeskisiin – sitä integraatioprosessi erikoisesti edellyttää – kaikkialta tulee pääministeri, eli hallitusten päämiesten tasosta korkein yhteinen päättävä taso, siihen katsomatta mitä eri maissa on säädetty. Tämä pitää ottaa myös meillä huomioon.”

Toistin kantani myös Seppo Tiitisen johtamalle valtiosääntökomitealle sen vieraillessa Linnassa 2. huhtikuuta. Komitean jäsen, ulkoministeriön alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg kysyi: ”Entäs jos pääministeri ja presidentti ovat eri mieltä. Miten se ratkaistaan?” Vastasin: ”Den dagen den sorgen.”

Kun keskustelin Holkerin kanssa tammikuun 14. päivänä, totesin, että olin jo kuulevinani Ahon ja keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan Seppo Kääriäisen puheissa heijastuksia Ahon ja minun keskustelusta, jossa ilmaisin tahtoni, että jäsenyyttä haettaisiin. Asetin Ahon tässä prosessissa tärkeään asemaan. Sanoin Holkerille: ”Uudenvuodenpuheessani oli tietysti ulkoministeriössä tehtyä, koottua ja muokattua materiaalia. Mutta semmoisen sisällön kuin minä sille annoin, niin se rakentui keskusteluihin Ahon kanssa. Olen katsonut, että hallituksessa, erikoisesti nykyisessä hallituksessa, nykyisissä asetelmissa, se on aika lailla pääministerin ratkaistava asia.”

Hahmottelin Holkerille linjaani: ”Olen lähtenyt siitä, että vaiheittain edetään. Ja pyritään välttämään uhkapeli, pyritään rakentamaan vaihtoehtoja, jotka olisivat reaalisia. Jos jäsenyysneuvotteluihin halutaan ryhtyä, niin se on kannanotto jäsenyyden suuntaan.

Samalla kun prosessi näin kulkee omalla logiikallaan, se vahvistaa jäsenyysvaihtoehtoa, tämä prosessi itsessänsä. En pidä mahdollisena, että se voisi kansanäänestyksessä enää kaatua.”

Keskustelin Ahon kanssa taas presidentinesittelyn yhteydessä 17. tammikuuta. Esitin huolestumiseni EY-keskustelun johdosta.
”Tässä on se vaara, että se alkaa mennä sillä tavalla huonoon suuntaan, erikoisesti keskustapuolueen sisällä tapahtuva keskustelu, että siinä ollaan pian vaiheilla, että jäsenanomusta ei kannata jättää.””

—

Kommentti:
Koivisto halusi varmistaa haluamansa jäsenyyshakemuksen hyväksymisen eduskunnassa.
Tammikuun 14. päivä Koivistohan sanoi Holkerille: ”..ilmaisin tahtoni, että jäsenyyttä haettaisiin.”
Koiivston tahdon varmistaminen hoidettiin demareiden käsikirjoittamalla äänestysnäytelmällä (18.3.1992), jossa vastaan äänestäneet kansanedustajat painoivat tyhjää.

Tällaista oli koivistolainen parlamentarismi! Kaikkea muuta kuin demokratiaa!