Lipponen, Katainen ja maan etu

Poliitikosta tekee valtiomiehen se, että hän kykenee asettamaan maan edun kaiken muun yläpuolelle. Tämä ominaisuus teki Urho Kekkosesta suuren valtiomiehen. Tämän perusteella joudun ”Suomen linja” -kirjassani toteamaan, että Mauno Koivisto oli enemmän puoluemies kuin valtiomies.

Suomen jäsenyys Euroopan unionissa on tuonut valtiolliseen elämäämme uuden tason. Johtavilla poliitikoilla on pyrkimyksiä päästä unionin keskeisiin tehtäviin. Niitä tavoitellessaan he joutuvat pohtimaan, kuinka yhdistää toisiinsa oma pyrkimyksensä ja Suomen kansalliset edut.

Suomen ja Ruotsin Eurooppa-politiikassa on ollut täysin erilainen linja. Ero näkyy selvimmin sosialidemokraattien välillä.

Ruotsin sosialidemokraattien enemmistö vastusti maansa EU-jäsenyyttä. Puolue on pyrkinyt kehittämään unionia valtioliittona, jonka johtavana toimielimenä olisi ministerineuvosto. Göran Persson jopa ehdotti komission lakkauttamista ja sen tehtävien siirtämistä ministerineuvoston sihteeristölle. Ruotsi ei kuulu euroalueeseen.

Paavo Lipponen johti puolueensa ja Suomen linjalle, jota Mauno Koivistokin – vietyään ensin valtaoikeutensa ylittäen Suomen unioniin – arvosteli vuonna 2001 ilmestyneessä teoksessaan ”Venäjän idea” äärimmäisen federalistiseksi. Lipponen ajoi ylikansallisten toimielinten, komission ja parlamentin, vallan lisäämistä ja ministerineuvoston aseman heikentämistä. Hän vei Suomen ainoana Pohjoismaana euroalueeseen.

Sosialidemokraattien entinen kansanedustaja Mikko Elo esitti Porin vaalitilaisuudessani arvion, että Lipponen vei Suomen euroalueeseen päästäkseen Euroopan komission puheenjohtajaksi. Elo arveli hänen ajatelleen, että suomalaisella ei ole mahdollisuuksia komission johtoon, jos jäämme ulkopuolelle. Kuten muistamme, Lipposen kampanja kuitenkin epäonnistui.

Kalliiksi tuli Suomelle Lipposen pyrkimys päästä komission puheenjohtajaksi. Tämän näemme selvästi, kun vertaamme Suomea ja Ruotsia. Suomi on kärsinyt euron ja dollarin jyrkistä kurssivaihteluista ja siitä, että euron kurssi on ollut Suomen kansantaloudelle jo vuosikausien ajan liian korkea. Ruotsi on pärjännyt paremmin, kun kruunun kurssi on tarvittaessa joustanut ja kilpailukyky kaikissa tilanteissa säilynyt. Eikä Ruotsin ole tarvinnut osallistua euroalueen kriisimaiden tukemiseen.

Kalliiksi tuli Lipposen pyrkimys myös muille euroalueen maille ja koko unionille. Kun Suomi halusi välttämättä ensimmäisten joukossa yhtenäisvaluuttaan, mukaan otettiin poliittisella päätöksellä myös eteläisen Euroopan maat, vaikka ne eivät täyttäneet EMU-kriteerejä. Näin syntyi liian laaja euroalue, jossa on se valuvika, että mukana on liian erilaisia kansantalouksia. Tämä johti euroalueen velkakriisiin, ja uusia on tulossa.

Näin jäi toteutumatta mm. Wolfgang Schäublen esittämä malli, jossa yhtenäisvaluuttaan olisivat aluksi kuuluneet vain Ranska, Saksa ja BENELUX-maat, jotka olisivat tiivistäneet keskinäistä yhdentymistään ja muodostaneet EU:n kovan liittovaltio-ytimen. Tämä olisi ollut hyvä ratkaisu sekä Suomelle että koko Euroopalle.

Jyrki Katainen pyrkii ilmiselvästi euroryhmän puheenjohtajaksi. Hänen valintansa olisi Suomen etujen mukaista, jos hän ryhtyisi aktiivisesti korjaamaan euroalueen valuvikaa vaikkapa niin, että Suomi ja jotkut muut euroalueen jäsenmaat ottaisivat euron rinnalla uudelleen käyttöön kansallisen valuutan. Tämä antaisi eurooppalaiseen rahapolitiikkaan tarvittavaa joustavuutta ja ehkäisisi uusia kriisejä.

On kuitenkin syytä pelätä, että Kataisen puheenjohtajuuden kautta Suomi sitoutuisi yhä tiukemmin euroalueella meneillään olevaan kehitykseen kohti talousliittoa ja liittovaltiota, kohti yhteistä finanssipolitiikkaa, valtiovarainministeriä ja budjettia, kohti kasvavia tulonsiirtoja, kohti yhteistä velkaa (eurobondeja) ja kohti yhteisvastuullista pankkitukea.

Se hyvä puoli Kataisen valinnassa euroryhmän johtoon toki olisi, että Olli Rehnille avautuisi mahdollisuus jatkaa työtään Euroopan komissiossa. Kokoomuslaista ei voitaisi valita. Sosialidemokraatin asettaminen komissaariehdokkaaksi olisi outoa, kun SDP on tätä nykyä vasta neljänneksi suurin puolue ja menestynee eurovaaleissa jälleen surkeasti.

Itse en tavoittele EU:n huippuvirkoja, mutta parlamentin luottamustehtävät kiinnostavat. Tätä kautta voisin päästä ”presidentiksi”, kuten vapputervehdyksessäni kieli poskessa totesin.

Totta kuitenkin toinen puoli. Arvioiden mukaan ALDE-puolueen kärkiehdokkaalla Guy Verhofstadtilla ei ole mahdollisuuksia päästä huippuvirkoihin, ei edes komission jäseneksi. Tällöin hän ehkä pyrkisi jatkamaan ryhmän puheenjohtajana. En voi tukea hänen valintaansa – niin kaukana hänen näkemyksensä ovat Keskustan aatteellisesta ja poliittisesta linjasta.

Ellei muuta sopivaa ehdokasta ilmaannu, voin todellakin asettua ehdolle tähän tehtävään. Tuleva asemani riippuu kuitenkin vaalituloksesta. Jos menestyn vaaleissa hyvin, pääsen vaikuttamaan vahvasti Suomen, Euroopan ja ihmiskunnan tulevaisuuteen.

Missä tehtävässä, sen näyttää tulevaisuus.

Paavo Väyrynen