Pohjolan turvallisuusyhteisö

Kun eilen tuli kuluneeksi 20 vuotta EU-kansanäänestyksestä, suomalaisilta on kysytty, pitävätkö he jäsenyyttä hyvänä vai huonona ratkaisuna. Kyselyjen suuri heikkous on siinä, että vastaajille ei kerrota, mikä oli jäsenyyden vaihtoehto.

Aikakauslehti Nordisk Kontakt julkaisi 6.9.1994 ilmestyneessä numerossaan laajan artikkelini ”Euroopan unioniin vai Pohjolan yhteisöön?”, jossa vertailin EU-jäsenyyttä siihen, että olisimme pysyttäytyneet Euroopan talousalueessa ja tiivistäneet pohjoismaista yhteistyötä Pohjolan yhteisöksi. Tuolloin tarjolla ollut vaihtoehto on luettavissa tästä artikkelista. Lataan sen kokonaisuudessaan kotisivulleni.

Kun Suomi ja Ruotsi liittyivät unioniin, ja Suomi myös euroalueeseen, vaihtoehtomallin useimmat osat ovat murentuneet. Turvallisuuspolitiikan osalta vaihtoehdon perusideat olisivat silti edelleen mahdollisia.

Näin kirjoitin Pohjolan yhteisön turvallisuuspoliittisesta tehtävästä 20 vuotta sitten:

”Turvallisuuspoliittiset perusratkaisut voisivat säilyä nykyisellään. Norja ja Tanska olisivat edelleen Naton jäseniä säilyttäen sen omaehtoisen rajoituksen, että ne eivät rauhan aikana ota alueelleen ydinaseita eivätkä vieraita tukikohtia. Ruotsi ja Suomi säilyttäisivät puolueettomuutensa: ne eivät olisi liittosuhteessa muihin valtioihin, niillä olisi itsenäinen puolustus ja ne pyrkisivät pysyttäytymään sotilaallisten selkkausten ulkopuolella. Islanti olisi Naton jäsen, kuten nytkin.

Pohjoismaat voisivat tiivistää yhteydenpitoaan sotilaallisen turvallisuuden kysymyksissä, ja käydä niistä avointa keskustelua. Yhteistyötä voitaisiin lisätä mm. ilmatilan ja merien vartioinnissa sekä puolustustarviketeollisuudessa.

Pohjolan uusi turvallisuusjärjestelmä voitaisiin sovittaa yhteen Naton alullepaneman rauhankumppanuusjärjestelmän kanssa. Siihen voisi ehkä liittyä Naton rajattu turvallisuustakuu Ruotsille ja Suomelle – jos nämä maat sitä tahtoisivat. Natoa tämä voisi kiinnostaa sen vuoksi, että pohjoismainen puolustusyhteistyö vahvistaisi erityisesti kahden jäsenmaan – Norjan ja Tanskan – turvallisuutta.

Ruotsin ja Suomen saama turvallisuustakuu voisi olla maakohtainen. Siinä voisi olla kaksi osaa. Jos Suomeen tai Ruotsiin tai niiden alueen kautta Naton jäsenmaahan kohdistuisi sotilaallinen uhka, voisivat sopimuspuolet neuvotella tilanteen edellyttämistä toimenpiteistä. Mahdollisessa kriisitilanteessa voisivat Suomi ja Ruotsi huolehtia itse maa- ja meripuolustuksestaan, mutta ne voisivat saada Naton – ennen muuta Yhdysvaltain ilmavoimien – suojaa ja tukea.”

”Pohjolan yhteisön turvallisuusyhteistyö ylläpitäisi ja vahvistaisi koko Pohjois-Euroopan vakautta. Kun Suomi ja Ruotsi säilyttäisivät edelleen puolueettomuutensa – kun ne eivät olisi liittosuhteessa muihin valtioihin, ja kun niillä olisi itsenäinen puolustus – ei Venäjä kokisi sitä uhkaksi omalle turvallisuudelleen. Venäjä voisi luottaa siihen, että Suomi ja Ruotsi pyrkisivät pysyttäytymään sotien ja selkkausten ulkopuolella, eivätkä sallisi alueensa käyttämistä hyökkäystarkoitukseen.

Pohjolan oman turvallisuusjärjestelmän luominen olisi joka suhteessa selvästi parempi vaihtoehto kuin se, että Suomi ja Ruotsi luopuisivat puolueettomuuspolitiikastaan ja pyrkisivät liittoutumaan Länsi-Euroopan unionin (WEU) ja sitä kautta myös Naton puitteissa.”

Länsi-Euroopan unioni on sittemmin lakkautettu. Suomi ja Ruotsi ovat nyt mukana Naton rauhankumppanuusohjelmassa. Vuonna 1994 kaavailemani järjestely voisi ehkä olla sovitettavissa sen puitteisiin.

Kaksi vuosikymmentä sitten esittämäni perusajatus Pohjolan yhteiseksi turvallisuusratkaisuksi on mielestäni edelleen harkitsemisen arvoinen.