Aatteet ja tosiasiat ulkopolitiikassa

Usein kysytään, pitäisikö ulkopolitiikan olla idealistista vai realistista. Oikea vastaus on, että molempia tarvitaan.

Tärkeintä on turvata kansakunnan olemassaolo ja turvallisuus. Tavoitteiden tulee perustua kestäviin ihanteisiin, mutta tilannearvioiden ja keinojen valinnan tulee nojautua tosiasioihin, realismiin.

Ihanteiden joukossa on yleisinhimillisiä arvoja, kuten rauhan, ihmisoikeuksien ja demokratian edistäminen, mutta niihin liittyy usein myös poliittisiin ideologioihin perustuvia painotuksia. Aatteelliset mieltymykset ja antipatiat vaikuttavat joskus myös tilannearvioihin ja käytännön politiikan valintoihin.

Alpo Rusi näyttää arvostelleen minua siitä, että tuin edellisessä blogissani ulkoministeri Erkki Tuomiojan ja Annika Lapintien kantaa, jonka mukaan Nato-selvitys tulisi tehdä ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon yhteydessä. Tässä Rusi ei nähnyt mitään uutta, koska olin hänen mukaansa ”jo aiemmin asettunut voimakkaasti tukemaan tasavallan presidentti Tarja Halosen ja Tuomiojan vasemmistolaista ulkopolitiikkaa”.

Kommentti on mielenkiintoinen. Se osoittaa, millaista häränpyllyä ulkopolitiikan ideologiset tulkinnat voivat heittää.

Kylmän sodan kaudella asetelma oli selvä.

Oikeistolainen Juho Kusti Paasikivi toteutti ”vasemmistolaista” ulkopolitiikkaa, kun hän ryhtyi rakentamaan Neuvostoliiton luottamusta siihen, ettei sen turvallisuutta Suomen kautta uhata. Kommunistit ja SDP:n vasemmisto kannattivat silloin Paasikiven linjaa myös ideologisista syistä.

Oikeistovoimat yrittivät SDP:n voimamiesten Väinö Tannerin ja Väinö Leskisen johdolla suistaa Suomen Paasikiven linjalta. Heitä elähdytti voimakas aatteellinen antipatia Neuvostoliittoa kohtaan, ja heitä rohkaisi johtavista länsimaista saatu tuki.

Urho Kekkonen jatkoi Paasikiven linjaa, mutta kehitti sen jatkeeksi puolueettomuuspolitiikan, joka sai kansan vahvan kannatuksen ja jota ulkovallat laajalti arvostivat. Tämä oli kansallinen ja aatteellisessa mielessä keskustalainen linja.

1960-luvun puolivälistä lähtien SDP eheytyi ja asettautui Paasikiven linjalle. 1970-luvulla sen vasemmistosiipi mm. Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan johdolla liimautui ulkopolitiikassakin kommunistien kylkeen ja pyrki Kekkosesta vasemmalta ohi. 1980-luvulla Suomi siirtyi Mauno Koiviston kaudella ja ennen muuta Kalevi Sorsan johdolla vasemmalle ja lähemmäksi Neuvostoliiton linjaa.

Sosialismin romahdettua ja Neuvostoliiton hajottua ideologiset maailmankirjat ovat menneet sekaisin. Suomessa kylmän sodan kaudella syntynyt konsensus hajosi.

Oikeistovoimat halusivat ideologisista syistä jo kylmän sodan aikaan Suomen liittoutuvan länsimaiden kanssa. ”Uuteen Eurooppaan” siirryttäessä näytti avautuvan mahdollisuus liittoutua joko EU:n kautta tai suoraan Natoon.

Paasikiven linjan ja puolueettomuuspolitiikan kannattajat saattoivat puolestaan hyväksyä EU-jäsenyyden vain sillä ehdolla, että saatoimme säilyttää puolueettomuutemme ytimen eli sotilaallisen liittoutumattomuuden ja itsenäisen puolustuksen.

EU:ssa Suomi on voinut säilyttää noin määritellyn puolueettomuusasemansa, kun unioni ei ole kehittynyt sotilasliitoksi. Meille on syntynyt suhteellisen laaja yhteisymmärrys siitä, millaista Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulee jäsenyyden oloissa olla.

Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja ovat edustaneet tätä kansallista konsensusta. Molemmilla on vasemmistolainen aatteellinen tausta, joka on vaikuttanut heidän kannanottoihinsa. Olennaista on se, että heillä on ollut realistinen arvio kansainvälisestä tilanteesta ja niistä keinoista, joilla Suomi voi parhaimmin edistää omaa turvallisuuttaan ja kansallisia etujaan.

Tasavallan presidenttinä Sauli Niinistö on toiminut samaan tapaan kuin Paasikivi aikanaan. Hän on oikeistolainen, ja tämä aatteellinen tausta vaikuttaa hänen kannanottoihinsa, mutta tilannearviot ja käytännön politiikka näyttävät ankkuroituvan vahvaan realismiin.

Halosen ja Tuomiojan ulkopoliittinen linja ei ole ollut vasemmistolainen, eikä Niinistön oikeistolainen. He ovat toteuttaneet Suomen kansallisten etujen mukaista ulkopolitiikkaa, joka edistää myös lähialueiden ja koko Euroopan vakautta ja turvallisuutta.

Viimeaikaiset ulkopoliittiset ristiriidat näyttävät johtuvan ennen muuta siitä, että meillä on poliitikkoja, jotka arvioivat kansainvälistä tilannetta ideologisten silmälasien läpi. Heidän ajattelussaan ei näytä olevan tilaa geopoliittiselle realismille.

 

 

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu