Hallituspohja on haasteellinen

Olen ollut sivussa niistä keskusteluista, joissa uuden hallituksen pohja valmisteltiin. Viimeiset kaksi viikkoa olen käyttänyt työhön Euroopan parlamentissa. Puoluehallituksen työvaliokunnan kokouksiin olisin tullut, mutta niitä ei ole pidetty.

Olen kuitenkin ollut yhteydessä Juha Sipilään lähinnä sähköpostitse, kuten puoluevaltuuston kokouksessa hänen kanssaan sovimme. Viesteissäni olen kertonut oman näkemykseni siitä, mille pohjalle uusi hallitus olisi ollut parasta rakentaa.

Parhaimpana pidin Keskustan, Perussuomalaisten ja SDP:n yhteishallitusta. Toiseksi paras vaihtoehto oli mielestäni keskustavoimien muodostama enemmmistöhallitus, johon olisivat Keskustan lisäksi tulleet Perussuomalaiset, RKP ja Kristillisdemokraatit. Pidin tätä vaihtoehtoa selvästi parempana kuin porvarihallitusta, johon lopulta päädyttiin.

Keskustavoimien muodostaman hallituksen pohja olisi ollut kapea, vain 102 kansanedustajaa. Se olisi kuitenkin ollut toimintakykyinen sen vuoksi, että oppositio olisi ollut hajanainen. Kokemus osoittaa, että kapeapohjaisetkin poliittiseen keskustaan sijoittuneet hallitukset ovat olleet toimintakykyisiä jopa silloin, kun eduskuntatyössä olivat vielä voimassa tiukat määräenemmistösäädökset.

Keskustahallituksen avulla olisi voitu välttää poliittisen kentän jyrkkä kahtiajako. Joillekin sopeuttamistoimille ja rakenteellisille uudistuksille hallitus olisi voinut hakea tukea oikealta ja toisille vasemmalta.

Keskustavoimien hallituksessa Keskusta olisi voinut parhaimmin toteuttaa vaalitavoitteitaan sekä ulko- että sisäpolitiikassa. Yhteistyössä Kokoomuksen kanssa tämä on vaikeaa.

Hallituspohjaa harkittaessa loppusuoralla olivat keskusta- ja porvarihallitus. Olin yllättynyt, että tässä harkinnassa päädyttiin porvaripohjaan. 

Tältä pohjalta on nyt edettävä. Hallitusneuvotteluissa on huolehdittava siitä, että sopeuttamistoimet toteutetaan sekä sosiaalisesti että alueellisesti oikeudenmukaisella tavalla. On varmistettava, että aluepolitiikan suunta saadaan käännetyksi. Keskittävästä metropolipolitiikasta on siirryttävä maaseudun ja maakuntien kehittämiseen. Tämä on välttämätönsä myös sen vuoksi, että biotalouteen saataisiin synnytetyksi tavoitteeksi astetut 200 000 uutta työpaikkaa. Sote-uudistus tulee toteuttaa kotikunta-maakunta –mallin pohjalta. On varmistettava, että Suomi pysyttäytyy turvallisuuspolitiikassa Paasikiven linjalla ja toteuttaa rauhanpolitiikkaa.

Tässä eväitä hallitusneuvottelijoille.

Paavo Väyrynen