Kansan valtaa

Sanotaan, että Suomi on demokraattinen maa. Sanotaan, että poliittinen järjestelmämme on kansanvaltainen.

Poliittisen järjestelmän kansanvaltaisuus riippuu siitä, kuinka hyvin se toteuttaa kansan enemmistön tahtoa ja kuinka se ottaa huomioon vähemmistöjen edut ja näkemykset. Näissä suhteissa meillä on ollut ja on kovasti toivomisen varaa. Perustan tämän toteamukseni jonkinmoiseen omakohtaiseen kokemukseen.

Huomenna maanantaina 30.11. tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun aloitin urani valtioneuvoston jäsenenä, opetusministerinä, maaherra Martti Miettusen johtamassa keskustan ja vasemmiston yhteishallituksessa. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen runnasi sen väkisin kokoon, kun puolueet eivät millään kyenneet hallitusyhteistyöstä keskenään sopimaan.

Sittemmin olen toiminut valtioneuvoston jäsenenä kuudessa muussa hallituksessa kaikkiaan viidellä vuosikymmenellä.  

XXX

Urho Kekkosta on syytetty ”ruoskaparlamentarismista”. On kuitenkin otettava huomioon, että hänen presidenttikaudellaan voimassa olleet perustuslain määräenemmistösäädökset edellyttivät laajapohjaisten hallitusten muodostamista. Kun puolueiden välillä oli voimakkaita ristiriitoja, hallitusten aikaansaaminen oli vaikeaa. Kokoomus joutui olemaan oppositiossa sen vuoksi, että vasemmistopuolueet eivät suostuneet yhteistyöhön sen kanssa.    

1970-luvun hallitusratkaisuissa kansanvalta toteutui tyydyttävästi. Toteutettu hallituspolitiikka vastasi kansan laajan enemmistön toiveita ja tarpeita.

Mauno Koiviston presidenttikaudella jatkettiin aluksi keskustan ja vasemmiston yhteistyötä. Vuoden 1987 vaalien lähestyessä oli nähtävissä, että tulisi olemaan tarjolla erilaisia vaihtoehtoja enemmistöhallituksen pohjaksi. Lepäämään jätetty määrävähemmistösuojaa lieventävä perustuslain uudistus oli johtamassa siihen, ettei ylileveää hallituspohjaa enää välttämättä tarvittaisi.

Sosialidemokraatit ryhtyivät hyvissä ajoin ennen vaaleja valmistelemaan hallituspohjan vaihtamista. Keskusta piti vaihtaa Kokoomukseen. Keskusta puolustautui pyrkimällä kolmen suuren hallitukseen. Ellei SDP siihen suostuisi, muodostettaisiin keskiryhmien ja Kokoomuksen yhteishallitus.

Vaalien voittajia olivat keskiryhmät ja Kokoomus. SDP torjui yhteistyön molempien kanssa. Jos kansanvallan ja parlamentarismin sääntöjä olisi noudatettu, Suomeen olisi syntynyt keskustan ja oikeiston yhteishallitus.

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto käytti kuitenkin laajoja valtaoikeuksiaan ja runnasi maahan Harri Holkerin johtaman sinipunahallituksen. Tällä hän varmisti oman jatkokautensa vuoden 1988 presidentinvaaleissa.

Holkerin hallituksen muodostaminen johti siihen, että vaalituloksen vastaisesti sosialidemokraattien valta kasvoi entisestään. Hallituksen politiikka ei vastannut kansan enemmistön tahtoa. 

Vuoden 1991 eduskuntavaalien kautta kansanvalta alkoi toimia. Niiden tulosten perusteella syntyi Esko Ahon johtama sinivihreä hallitus. Sittemmin hallitukset on muodostettu eduskuntavaalien tuloksen perusteella. Tämän on varmistanut perustuslain muutos, jolla siirryttiin puhtaasti parlamentaariseen järjestelmään.

XXX

Vaalikaudesta 1991-1995 alkaen kansanvallan toteutumiseen on alkanut vaikuttaa Suomen jäsenyys Euroopan unionissa.

Unioniin liittyminen täytti muodollisesti kansanvallan vaatimukset, kun kansan enemmistö ja kansanedustajien määräenemmistö sen hyväksyivät. Ratkaisun legitimiteettiä heikentää se, että päätöstä tehtäessä perustuslakia tulkittiin tavalla, joka murensi sen vähemmistölle antamaa turvaa. Lisäksi valtamedia luopui periaatteistaan ja ajoi voimakkaasti jäsenyyttä. Kansa ei tiennyt, että tarjolla oli parempi vaihtoehto, Euroopan talousalue ja Pohjolan yhteisö.

Euroalueeseen liityttiin perustuslain vastaisesti ilman kansanäänestystä ja vain tiedonantomenettelyä käyttäen. Jos kansanäänestys olisi järjestetty, Suomi olisi jäänyt euroalueen ulkopuolelle. Ruotsissa jäsenyyshanke kaatui kansanäänestyksessä.

Jäsenyys EU:ssa ja euroalueessa ovat johtaneet siihen, että Suomessa on ajettu kansan tahdon vastaisesti läpi ratkaisuja, joista on päätetty unionin ylikansallisessa päätöksenteossa. Niiden joukossa on ollut perussopimuksen muutoksia, joilla unionia on kehitetty ylikansalliseen suuntaan, mikä ei ole vastannut suomalaisten enemmistön näkemyksiä.

Tähän on johtanut se, että SDP omaksui Paavo Lipposen johdolla federalistisen linjan, jonka mukaan unionista pitää tulla komission johtama ylikansallinen liittovaltio ja Suomen tulee pyrkiä sen ytimeen. Kokoomus seurasi Lipposen linjaa. Yksi seuraus tästä oli Suomen onneton jäsenyys euroalueessa.

Keskusta oli alun perin sillä kannalla, että unionia tulee kehittää itsenäisten valtioiden liittona, konfederaationa, jossa jäsenvaltioita edustavalla ministerineuvostolla on johtava asema. Tällä kannalla olivat Ruotsin sosialidemokraatit. Göran Persson ehdotti jopa, että komissio pitäisi muuttaa ministerineuvoston sihteeristöksi.

Rovaniemen puoluevaltuuston kokouksessa syksyllä 2001 Keskusta käänsi Matti Vanhasen johdolla takkinsa ja siirtyi Lipposen linjalle. Tätä perusteltiin valtapolitiikalla: linja piti muuttaa, että pääsisimme hallitukseen. Perustelu oli pätemätön. Itsenäisellä linjallamme olisimme saaneet suuremman vaalivoiton ja päässeet muuttamaan Suomen Eurooppa-politiikkaa samansuuntaiseksi Ruotsin kanssa.

Vaikka Suomen suurimmat puolueet ovat valinneet federalistisen linjan, niissä on ollut ja on toisinajattelijoita. Keskustaväen keskuudessa federalistiset ajatukset ovat olleet ja ovat vähemmistössä.  

XXX

Viime vuosina ylikansallisten Eurooppa-tason päätösten ja Suomen kansalaismielipiteen välille on kasvanut voimakas jännite, joka on vaikuttanut myös vaalituloksiin.

Viime kevään eduskuntavaalien tulos näytti tarjoavan mahdollisuuden suunnan muuttamiseen. Perussuomalaiset saivat toisen jytkyn. Keskusta nousi suurimmaksi puolueeksi.

Hallitusohjelma lupasi hyvää. Eurooppa-politiikkaa, maahanmuuttoa ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat linjaukset vastasivat perussuomalaisten ja keskustalaisten laajan enemmistön näkemyksiä. Kun Keskusta neuvotteli ensin avainkysymyksistä Perussuomalaisten kanssa, näytti siltä, että rungon muodostaisivat nämä puolueet.

Keskustan piirissä toivottiin ensi sijassa hallitusta, jonka perusrunkoa olisivat täydentäneet sosialidemokraatit. Kokoomusta ei haluttu hallitukseen. Minäkin pidin kakkosvaihtoehtona keskustavoimien 102 edustajan hallituspohjaa. Opposition hajanaisuuden vuoksi se olisi ollut toimintakykyinen.

Lopputuloksena oli kuitenkin Keskustan, Perussuomalaisten ja Kokoomuksen yhteishallitus.

Salkkujako yhdessä Kokoomuksen ja Keskustan ministerivalintojen kanssa ratkaisi hallituksen poliittisen linjan sekä sisäpolitiikassa että ulkosuhteissa. 

Alexander Stubb valitsi joukkueeseensa vain omaan lähipiiriinsä kuuluvia. Keskustassa ministeriksi valikoitui vain federalistisen liberaalisiiven edustajia. Sama joukko valtasi avainpaikat eduskuntatyössä.

Ulkosuhteissa on toteutettu politiikkaa, joka ei vastaa kansan enemmistön tahtoa.

Euroalueen tukipolitiikkaa on jatkettu. Kaikesta päättäen hallitus aikoo pala palalta hyväksyä ns. viiden presidentin suunnitelman euroalueen muuttamiseksi velkaunioniksi ja liittovaltioksi. Komissio on jo tehnyt esityksen yhteisvastuullisesta pankkiunionista, jonka kautta suomalaiset pankkiasiakkaat ovat joutumassa vastuuseen muiden euroalueen maiden pankkien talletussuojasta. Tätä tuskin suomalaiset pankit ja niiden asiakkaat hyväksyvät.

Euroalueessa aiotaan pysyä, vaikka jäsenyys on tuhonnut Suomen talouden ja vaikka se estää taloutemme tervehtymisen. Tästä syystä yritetään toteuttaa sisäistä devalvaatiota ja tasapainottaa julkista taloutta leikkauspolitiikalla. Tähän liittyviä ratkaisuja kansa laajalti vastustaa.           

Maahanmuuttopolitiikkaa on hoidettu kehnosti sekä Euroopan unionin tasolla että Suomessa. Tämä on ollut vastoin Suomen kansan suuren enemmistön tahtoa.

Viimeisenä pisarana on suhtautuminen Ranskan pyyntöön antaa sille sotilaallista apua terrorismia vastaan käytävässä taistelussa. Hallitus on ilmoittanut, että avun antamisen tiellä oleva laki on tarkoitus muuttaa. Alexander Stubb on todennut, että tämä avaa mahdollisuuden sotilaallisen avun antamiseen myös Baltian maille. Myös Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja on kannattanut lain muuttamista.  

Suunnitteilla näyttää olevan, että Euroopan unioni tulkitaan sotilasliitoksi, jota kautta Suomella olisi velvoite antaa myös sotilaallista apua eurooppalaisille Nato-maille. Tätä kautta Suomi vietäisiin hallitusohjelman vastaisesti sotilasliitto Naton jäseneksi. Tätä Suomen kansan laaja enemmistö ei hyväksy.  

Suomalaisen kansanvallan toteutumista ajatellen elämme peräti omituisia aikoja.