Tehkäämme oikeutta Mauno Koivistolle

Vuonna 2014 ilmestyneen teokseni ”Suomen linja” johdannossa kirjoitin uskovani, että joudun vielä puolustamaan Mauno Koivistoa, kun keskustelu hänen toiminnastaan toden teolla käynnistyy. Nyt se aika näyttää jo tulleen.

Seurasin eilen tarkkaan Mauno Koiviston elämäntyöhön liittynyttä uutisointia. Se perustui miltei yksinomaan siihen julkisuuskuvaan, jonka hän presidenttikaudellaan enemmän tai vähemmän tietoisesti itse loi.

Lähes kokonaan huomiotta jäi se, että eläkepäivillään Koivisto on kirjoittanut kirjoja ja antanut haastatteluja, joissa hän on luonut asioista aivan toisenlaista käsitystä.

Vanhaan aineistoon perustuva julkisuuskuva ei tee oikeutta Mauno Koivistolle. Oikeampaa on nojautua niihin tulkintoihin, joita hän itse on jälkikäteen esittänyt. Onneksi Ylen Areenaan on koottu aineistoa, jonka avulla kokonaiskuvaa voi muodostaa.

Vuoden 2000 syyspuolella tuotetuissa ohjelmissa ”Tie huipulle” ja ”Murrosajan presidentti” Mauno Koivisto antaa lisävalaisua presidenttikautensa tapahtumiin.

Keväällä 1981 Mauno Koivisto loi ilmeisen tietoisesti sen mielikuvan, että Urho Kekkonen oli kaatamassa hänen johtamaansa hallitusta. Tämä tulkinta hallitsi räikeänä eilispäivän julkisuutta.

Vuoden 2000 haastatteluissa Mauno Koivisto antaa Kekkosen toiminnasta kokonaan toisen kuvan. Toisaalta hän tuo niissä esille oman puolueensa sisäisen valtataistelun vaikutukset hallituskriisiin.

Tästä aihepiiristä Koivisto oli ilmeisen halukas sanomaan enemmänkin, mutta haastattelija ei tähän mahdollisuuteen tarttunut.

Myös uusimmat tutkimukset ja muistelmateokset ovat vahvistaneet sitä käsitystä, että hallituskriisin ensisijainen syy oli Kalevi Sorsan ja Mauno Koiviston välinen valtataistelu. Sen tuoksinassa Koivisto aikoi luopua paikastaan Suomen Pankin johtokunnassa ja ryhtyä taistelemaan SDP:n johtajuudesta. Tämän hän tuo itse esiin molemmissa Lehtilän haastatteluissa.

Puolueen eduskuntaryhmää silloin johtanut Matti Ahde on muistelmissaan kertonut, että Koivisto oli puoluetoimikunnan kokouksessa uhannut jopa haastaa Sorsan edessä olleen puoluekokouksen puheenjohtajanvaalissa.

Vuoden 1987 hallitusratkaisua Koivisto käsitteli Lehtilän haastattelussa varovaisesti ja pohdiskellen. Lähes tyystin poissa oli se uho, jolla hän aikanaan syytti Keskustapuolueen, Kokoomuksen ja RKP:n puoluejohtajia.

Hallitusratkaisu oli arka paikka Koivistolle. Sitä toteuttaessaan hän joutui toimimaan vastoin omia julkilausuttuja periaatteitaan.

Tästäkin aihepiiristä Koivisto olisi ehkä ollut valmis sanomaan enemmän, mutta Lehtilä ei kysymyksillään antanut tähän mahdollisuutta.

EU:n jäseneksi Mauno Koivisto ajoi Suomea turvallisuuspoliittisista syistä. Tämä perustui aivan ilmeisesti siihen, että hän arvioi EU:n olevan kehittymässä sotilasliitoksi. Minua Koivisto arvosteli kovin sanoin siitä, että pidin ulkoministerinä kiinni Suomen puolueettomuudesta, sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, myös EU:n jäsenenä.

Huhtikuussa 2000 ilmestyneessä kirjassaan ”Venäjän idea” Koivisto oli huolissaan EU-jäsenyyden vaikutuksista Suomen turvallisuuteen. Osallistumalla unionin kriisinhallintaan Suomi oli joutumassa ”Kaarle XII:n tielle”, kun voimavaroja tuhlattiin kaukana maamme rajojen ulkopuolella. Suhteita Venäjään laiminlyötiin ja niitä hoidettiin Brysselin kautta. Hän arvosteli jyrkin sanoin EU:n kehitystä ja Suomen Eurooppa-politiikkaa.

Jostakin syystä Hannu Lehtilä ei esittänyt Suomen EU-jäsenyyteen liittyviä kysymyksiä. Hän ei kysynyt Koiviston kantaa myöskään Suomen liittymiseen yhtenäisvaluutta euroon.

Aikaisemmin Mauno Koivisto ilmiselvästi kannatti Suomen liittymistä euroalueeseen. Vahvan markan politiikkakin oli valmistautumista siihen.

Lehtilän haastattelussa Koivisto toi julki tyytyväisyytensä siihen, että vahvan markan politiikan jälkeen toteutunut markan kellunta oli tuonut alhaisen inflaation ja vahvan talouskasvun. Oliko tämä epäsuora kannanotto sitä vastaan, että Suomi oli liittynyt euroalueeseen?

On toivottavaa, että historiantutkijat ryhtyvät toden teolla paneutumaan Mauno Koiviston presidenttikauden tapahtumiin. Tässä työssä olisi kohtuullista antaa ensisijainen todistusarvo sille, mitä Koivisto itse on jälkikäteen sanonut ja kirjoittanut.