Kekkosen-Koiviston linja

Viime aikoina julkiseen keskusteluun on noussut valeuutisten (fake news) käsite. Itse ilmiö ei kuitenkaan ole uusi. Kun puhutaan historian ja politiikan tutkimuksesta, siihen voidaan liittää myös valheellisten tutkimusten (fake studies) ja jopa valetieteen (fake science) käsitteet.

Seurauksiltaan ehkä vaikuttavin Suomen historian valeuutinen liittyi kevään 1981 hallituskriisiin. Se perustui Mauno Koiviston 6. huhtikuuta Hannu Lehtilälle antamaan TV-haastatteluun.

Koko yli neljän minuutin mittainen haastattelu ajettiin uutislähetyksessä ulos vain kerran. Myöhemmin siitä on esitetty vain pieni katkelma, jolla on luotu se mielikuva, että Koivisto oli noussut uhmaamaan presidentti Urho Kekkosta, jonka väitettiin olleen kaatamassa hallitusta.

Tämän tulkinnan vahvisti seuraavan aamun Helsingin Sanomat. Juttu oli otsikoitu: ”Koivisto antoi takaisin Kekkoselle – en kaada hallitusta”.

Viime kesän ”Manu ja minä” näytelmässä Koiviston pitkä haastattelu esitettiin kokonaisuudessaan. Se osoittaa kiistattomasti, että Koivisto oli tosiasiassa ryhtynyt taistelemaan Kalevi Sorsaa vastaan, joka oli edellisen päivän Uudessa Suomessa paljastanut olevansa kaatamassa hallitusta.

Tuomas Keskisen tekemä Sorsan haastattelu oli otsikoitu: ”Puheenjohtaja Kalevi Sorsa ei usko enää kansanrintamaan – punamulta on nyt paras vaihtoehto”. Peliin on tullut uusia kuvioita, on kysymys hallituspohjasta ja presidenttipelistä, sanoi silminnähden kiihtynyt Mauno Koivisto TV-haastattelussaan. 

Vuonna 1981 synnytetty tulkinta on elänyt yli 35 vuoden ajan, vaikka Mauno Koivisto on itse mm. Hannu Lehtilälle vuonna 2000 antamassaan haastattelussa ”Murrosajan presidentti” pyrkinyt sitä korjaamaan (https://areena.yle.fi/1-4139020).

Lehtilän kysymykseen Urho Kekkosen roolista Koivisto vastasi hänen kai varautuneen hallituksen vaihtumiseen ilmeisesti sen vuoksi, että hänellä itsellään oli ollut niin paljon henkilökohtaista vastustusta ja puutteellista kannatusta omassa puolueessaan. Koivisto kertoi tuolloin varustautuneensa siihen, että hän ei menisi enää takaisin Suomen Pankkiin, vaan eroaisi pääjohtajan tehtävästä ja ryhtyisi varsinaiseksi poliitikoksi.

SDP:n eduskuntaryhmän silloinen puheenjohtaja Matti Ahde on muistelmateoksessaan ”Sähkömies” kertonut, että Koivisto oli puoluetoimikunnan kokouksessa uhannut haastaa Sorsan puolueen puheenjohtajan vaalissa.

Vuoden 1981 valeuutinen on luonut perustan sille, että suuri osa myöhemmästä historian ja politiikan tutkimuksesta on ollut valetiedettä. Tiedeyhteisön itseoikaisu on toiminut tässä perin hitaasti, jos ollenkaan.   

Toinen viime vuosikymmenten suuri valeuutinen on liittynyt kevään 1987 hallitusratkaisuun.

Edelleen elää se virheellinen väite, että Harri Holkerin johtama sinipunahallitus syntyi sen vuoksi, että Mauno Koivisto suuttui Ilkka Suomisen, Christoffer Taxellin ja allekirjoittaneen tekemästä kassakaappisopimuksesta.

Näytelmässä ”Manu ja minä” osoitetaan, että hallitusratkaisu liittyi seuraavan vuoden presidentinvaaleihin ja että sitä valmisteltiin pitkään. Siitäkin on vahvoja todisteita, että Neuvostoliitto puuttui hallitusratkaisuun ja sitä kautta myös presidentinvaaleihin.

Suojelupoliisin historiaan ”Ratakatu 12” sisältyvästä Kimmo Rentolan artikkelista käy ilmi, että NKP oli antanut Helsingissä toimiville KGB:n edustajille ohjeen tukea Mauno Koiviston uudelleenvalintaa, jos hän noudattaisi Neuvostoliiton etuja tyydyttävää ulkopoliittista linjaa. Heidän käskettiin ylläpitää porvarileirin hajanaisuutta.

Teoksessaan ”Vasemmalta ohi” Alpo Rusi kertoo Kalevi Sorsan ja Erkki Liikasen perustelleen DDR:n johdolle hallitusratkaisua sillä, että ”koalitiolla turvattiin hyvien  neuvostosuhteiden jatkuminen ja Koiviston uudelleenvalinta 1988”. ”Samalla voitiin syventää ristiriitoja porvarillisten puolueiden välillä”, he sanoivat.   

Myös vallalla oleva yleiskuva Mauno Koiviston presidenttikaudesta ja hänen poliittisesta linjastaan on virheellinen.

Suomi ei hänen presidenttikaudellaan ”lännettynyt”. Ulkopolitiikassa siirryttiin hieman ”vasemmalle”, lähemmäksi Neuvostoliiton linjaa.   

Suomen jäsenyyteen Euroopan unionissa Mauno Koivisto on suhtautunut ristiriitaisesti. Hän ajoi Suomen liittymistä, mutta kaikesta päättäen ratkaisu oli hänelle vaikea. Eläkepäivillä kirjoittamissaan kirjoissa ja antamissaan haastatteluissa Koivisto arvosteli jyrkästi EU:n kehitystä ja Suomen EU-politiikkaa.

Jälkikäteen, vuonna 1995 julkaisemissaan muistelmissa, Koivisto perusteli jäsenyyttä turvallisuuspolitiikalla.

Pekka Visurille vuonna 2000 antamassaan haastattelussa Koivisto sanoi, että oli parempi kiinnittää Suomi vakaaseen Länsi- ja Keski-Euroopan maiden ryhmään, lähinnä Saksaan, kuin epävarmoihin Pohjoismaihin. Tuota kommenttia on vaikea ymmärtää, sillä jäsenyyden turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona olivat aito itsenäisyys ja puolueettomuus.

Samoihin aikoihin tuon haastattelun kanssa Mauno Koivisto julkaisi teoksen ”Venäjän idea”, jossa hän arvioi, että EU on kehittymässä kansallisvaltion – ei siis vain liittovaltion, vaan jopa yhtenäisvaltion – suuntaan. Suomen hän totesi rynnänneen kaikkein federalistisimpien jäsenmaiden joukkoon.

Toinen Koiviston suuri huolenaihe oli turvallisuus. Hän kirjoitti, että Suomi oli joutumassa ”Kaarle XII:n tielle”, kun käytämme liikaa sotilaallisia voimavaroja maan rajojen ulkopuolella. Koivisto arvosteli myös sitä, että suhteita Pohjoismaihin ja Venäjään laiminlyötiin.

Minun viimeinen keskusteluni Mauno Koiviston kanssa liittyi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Syksyllä 2008 hän otti yhteyttä ja pyysi soittamaan. Ihmettelin tätä, kun emme olleet viiteentoista vuoteen olleet yhteyksissä toisiimme.

Koivisto kiitti siitä, että olin puolustanut Suomen perinteistä ulkopoliittista linjaa. Tuolloin ulkoministeri Alexander Stubb oli syyttänyt Georgian ja Venäjän välisen sodan syttymisestä Venäjää, vaikka hyökkääjä oli ollut Georgia. Päätoimittajien tapaamisessa Stubb oli sanonut, että ”Georgian raja on meidänkin rajamme”. Muutoinkin Suomessa käytiin tuolloin omituista ulkopoliittista keskustelua.   

Seppo Lindblom kertoo kirjassaan ”Manun matkassa”, että Koivisto oli hänelle kertonut aloittaneensa puhelinkeskustelun kanssani sanoilla: ”Kyllä kai sää Paavo ymmärrät, miten korkean kynnyksen yli mun piti kömpiä ottaessani sinuun yhteyden”. Ymmärsin. Yhteydenotto lämmitti mieltäni. Turvallisuuspolitiikassakin tiemme olivat yhtyneet.

Oma kokonaisarvioni on, että on perusteltua puhua jopa Kekkosen-Koiviston ulkopoliittisesta linjasta. Poikkeamana tästä näen vain sen, että Koivisto ajoi nimenomaan turvallisuuspoliittisin perustein Suomen liittymistä Euroopan unioniin.

Mauno Koiviston toteuttamassa ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikassa riittää tutkijoille selvitettävää.

 

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu