Puhe Karjalan Liiton kesäjuhlassa Turussa

19.6.2011
 
Politiikassa – yhteisten asioiden hoitamisessa – tarvitaan sekä idealismia, ihanteita että realismia, pitäytymistä tosiasioihin. Tämä on erityisen tärkeää ulkopolitiikassa, jolla on ratkaiseva merkitys kansakunnan kohtaloihin.
 
Tavoitteet tulee määritellä sekä kansallisten etujen pohjalta että kestäviä ihanteita toteuttaen. Tilannearvioissa ja keinojen valinnassa tarvitaan juurevaa realismia.
 
Suomen ja Karjalan historiassa rajaa idealismin ja realismin välillä on jouduttu käymään monta kertaa. Yleensä olemme toimineet oikein. Joistakin ratkaisuista voidaan jälkeenpäin kysyä, olisiko ollut viisaampaa menetellä toisin. Tällaisissa pohdinnoissa historiaa tarkastellaan kontrafaktuaalisesta näkökulmasta. Omalta osaltani olen harrastanut sitä myös viimeisimmässä kirjassani ”Huonomminkin olisi voinut käydä”.
 
Karjalan vaiheita ja myös koko Suomen kohtaloita ajatellen olennainen merkitys näyttää olleen itsenäisyytemme alkuvaiheen heimoaatteella, jonka elähdyttämänä vahvat voimat pyrkivät liittämään Suomeen laajalti sellaisia suomensukuisten kansojen asuttamia alueita, jotka eivät olleet kuuluneet meille sen paremmin Ruotsin vallan aikana kuin kuuluessamme autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään. Näillä pyrkimyksillä oli jonkinasteista tukea myös Suomen valtiollisen johdon piirissä.
 
Heimoaate oli aikansa idealismia. Sitä pyrittiin kuitenkin toteuttamaan epärealististen tilannearvioiden pohjalta ja epärealistisin keinoin.
 
Kun heimoaatteen toteuttamisesta puuttui realismi, se ei johtanut toivottuun tulokseen. Itse asiassa siitä oli vahinkoa. Näkyvä heimoaatteen ajaminen ja sen toteuttamiseksi tehdyt sotaretket synnyttivät Neuvostoliitossa epäilyksen, että Suomi pyrkisi tilaisuuden tullen valtaamaan sille kuuluneita alueita. Tämä oli rasitteenamme toisen maailmansodan lähestyessä, kun yritimme pysyttäytyä sen ulkopuolella.
 
Epäilemättä Suomi teki oikein, kun emme suostuneet Neuvostoliiton aluevaatimuksiin. Sodan koettelemusten keskellä meitä elähdytti vahva isänmaallisuus ja itsenäisyystahto. Kun oli käynyt ilmi, että liittoutuneet voittavat sodan, Suomi teki oikean realistisen tilannearvion ja pyrki erillisrauhaan.
 
Rauhansopimuksessa Suomi joutui luopumaan Karjalasta – lähes kokonaan siitä ”Vanhan Suomen” alueesta, jonka Ruotsi oli menettänyt Venäjälle 1700-luvun alkupuolen sodissa ja jonka Venäjä oli palauttanut vuonna 1812 osaksi Suomen autonomista suuriruhtinaskuntaa.           
 
Sotien jälkeen Karjalan siirtoväen ja koko Suomen harras toive oli, että menetetyt alueet tai ainakin osa niistä voitaisiin palauttaa maamme yhteyteen.
 
Tasavallan presidentti Urho Kekkoselle Karjala oli sydämen asia. Historiantutkimus on osoittanut, että hän teki jopa uhkarohkeita aloitteita aluejärjestelyjen aikaansaamiseksi. Saimaan kanavan vuokraaminenkin liittyi Kekkosen pyrkimyksiin saada ainakin osa Karjalasta palautetuksi Suomelle.
 
Samaan aikaan kun Kekkonen käytti hyväkseen kaikki mahdollisuudet Karjalan palauttamiseksi, monet suomalaiset syyttivät häntä toimettomuudesta ja vaikeuttivat hänen ponnistuksiaan jyrkillä julkisilla esiintymisillään. Kaikilla suomalaisilla oli yhteinen tavoite, mutta keinojen suhteen tiet erkanivat. Karjalan kysymyksellä politikoitiin tavalla, joka ei edistänyt tavoitteen saavuttamista.
 
Oliko missään vaiheessa todellista mahdollisuutta siihen, että ainakin osa Karjalasta olisi voinut palautua Suomelle? Mielestäni se mahdollisuus olisi ollut olemassa, jos Nikita Hrushtshev olisi saanut jatkaa pidempään Neuvostoliiton johdossa. Toisaalta yksi syy Hrushtshevin kaatumiseen oli läheinen suhde Kekkoseen ja myöntyväisyys hänen toivomuksiaan kohtaan.
 
Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä vaikeammaksi Karjalan palauttaminen on käynyt. Menetetyt alueet on liitetty yhä tiiviimmin Neuvostoliittoon ja Venäjään, ja ne ovat venäläistyneet.              
 
Jos aluejärjestelyihin olisi Neuvostoliiton hajotessa avautunut mahdollisuus, siihen olisi Suomen puolelta tartuttu.
 
Suomalaisten suhtautuminen aluemenetyksiin on perustunut sekä idealismiin että realismiin. Karjalan palauttamisesta on haaveiltu ja sen puolesta on toimittu, mutta vallitsevissa oloissa mahdollisuudet tähän on ymmärretty vähäisiksi. Jos olosuhteet joskus olennaisella tavalla muuttuvat, asiaan saatetaan vielä palata.
 
Mihail Gorbatshovin uudistuspolitiikan käynnistyttyä ja etenkin Neuvostoliiton hajottua suomalaisten mahdollisuudet liikkua ja toimia rajantakaisessa Karjalassa ovat parantuneet. Nämä mahdollisuudet on hyödynnetty mm. lähialueyhteistyötä kehittämällä. Karjalan Liittokin on saanut tukea toiminnalleen luovutetussa Karjalassa.
 
Neuvostoliiton ja Varsovan liiton hajottua siirryttiin uuteen Eurooppaan. Tämä  avasi myös tien Euroopan unionin laajentumiselle.
 
Kylmän sodan kaudella Suomi oli luonut vaikeissa oloissa taitavalla ulkopolitiikalla itselleen edullisen kansainvälisen aseman, jonka avulla saatoimme turvata kaupalliset etumme, huolehtia turvallisuudestamme ja saavuttaa kansainvälistä arvostusta.
 
Uudessa Euroopassa Suomi neuvotteli itselleen sopimuksen jäsenyydestä Euroopan talousalueessa (ETA) yhdessä Euroopan unionin ja muiden Euroopan vapaakauppa-alueeseen ( EFTA) kuuluneiden maiden kanssa. Tätä kautta EFTA-maat saavuttivat lähes kaikki ne edut, jotka EU-jäsenyys tarjosi, mutta välttyivät monilta jäsenyyteen liittyviltä haitoilta.   
 
Kun kuitenkin Ruotsi haki jäsenyyttä EU:ssa, Suomen oli tehtävä samoin. Oli mahdotonta ajatella, että Suomi jäisi ulkopuolelle, jos Ruotsi olisi mukana. Norjakin lähti neuvotteluihin.
 
Kun neuvottelut oli käyty, Norjan, Ruotsin ja Suomen liittyminen oli hyvin epävarmaa. Kaikki kolme maata olivat jo turvanneet etunsa ETA-sopimuksella. Norjassa ja Ruotsissa kansalaisten enemmistö vastusti oman maansa jäsenyyttä. Suomessa puntit olivat tasan.
 
Kun Suomessa yleinen mielipide suhtautui jäsenyyteen myönteisimmin, meidät pantiin äänestämään asiasta ensimmäisinä. Olimme ratkaisijan paikalla. Jos Suomi ei olisi liittynyt unioniin, myös Ruotsi olisi jäänyt ulkopuolelle. Tällöin ETA:sta olisi tullut hyvin toimiva järjestely ja olisimme voineet tiivistää pohjoismaista yhteistyötä Pohjolan yhteisöksi. EU:n laajeneminen olisi pysähtynyt, ja myös Baltian ja itäisen Keski-Euroopan maille olisi tarjottu ETA-järjestelyä.
 
Suomessa enemmistö kääntyikin kansanäänestystä lähestyttäessä vastustavalle kannalle. Tällöin jäsenyyden ajajat ottivat käyttöön ulkopoliittiset aseet: kansaa alettiin pelotella Venäjällä. Lopulta jäsenyys hyväksyttiin kansanäänestyksessä.
 
Jäsenyyshanke yritettiin hyväksyttää kovalla kiireellä eduskunnassa jo ennen Ruotsin kansanäänestystä, mutta tämä saatiin sentään torjutuksi. Eduskunta teki päätöksensä vasta sen jälkeen kun ruotsalaiset olivat niukalla enemmistöllä hyväksyneet oman maansa jäsenyyden. Norja jäi ulkopuolelle.
 
Siirtoväen oli erityisen vaikea ratkaista suhtautumistaan EU-jäsenyyteen.
 
Turvallisuuspoliittiset perustelut vetosivat ymmärrettävästi niihin, jotka olivat kokeneet omakohtaisesti itäisen naapurin muodostaman uhkan. Toisaalta tiedettiin, että unioniin liittyminen tekisi Karjalan palauttamisen entistäkin vaikeammiksi. Jäsenyyden ehdoksi oli asetettu, ettei Suomi toisi tullessaan avoimia rajakysymyksiä.
 
Johannes Virolainen laski vakavalla asialla leikkiä rinnastamalla tilanteen vuoteen 1944, jolloin oli ratkaistava, jäädäkö Venäjälle vai siirtyä länteen. "Mie läksin länteen", hän sanoi. Virolainen taivutteli siirtoväkeä äänestämään jäsenyyden puolesta.
 
Toinen Suomen talouteen ja kansainväliseen asemaan vaikuttava elintärkeä askel otettiin vuonna 1997, jolloin päätettiin Suomen siirtymisestä ainoana Pohjoismaana EU:n talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen. Tällä ratkaisulla oli suuri poliittinen merkitys, sillä rahaliitto uhkaa viedä ainakin siinä mukana olevia maita kohti ylikansallista liittovaltiota.
 
Euroon siirtymisestä päätettiin eduskunnassa vain tiedonannon pohjalta, eikä siitä  järjestetty kansanäänestystä, kuten Ruotsissa ja Tanskassa. Mielipidemittauksissa suuri enemmistö suomalaisista vastusti euroon siirtymistä.
 
Kun kansanäänestystä vaadittiin, pääministeri Paavo Lipponen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistö sanoivat, että asia ratkaisiin jo EU-kansanäänestyksessä.
 
Jopa eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen sanoi, ettei hän ollut ymmärtänyt, että silloin äänestettiin myös rahaliitosta. Mielipidemittauksista kävi ilmi, että kansan enemmistö olisi äänestänyt EU-kansanäänestyksessä jäsenyyttä vastaan, jos olisi kerrottu, että se merkitsee myös luopumista omasta valuutasta.
 
Unioniin ja euroalueeseen liittymisessä käytetyt arveluttavat menettelytavat ja jäsenyyksille esitetyt harhaanjohtavat perustelut ovat potkaisseet takaisin nyt kun niiden vaikutukset ovat tulleet esiin. Unioni ei ollut sellainen paratiisi, joka kansalle maalailtiin. Euroalueeseen kuulumisesta on ollut meille vahinkoa: ulkopuolelle jättäytyneellä Ruotsilla on mennyt ja menee paremmin.
 
Näistä tehdyistä ratkaisuista voidaan olla ja ollaan monta mieltä. Vaikka tehtyä ei saa tekemättömäksi, on tärkeää jälkikäteen keskustella siitä, kuinka olisi käynyt, jos olisimme toimineet toisin. Tämä on tarpeen senkin vuoksi, että tulevaisuuden ratkaisut perustuisivat huolelliseen harkintaan.  
 
Esillä on nyt kaksi ratkaisua, joilla on syvällekäyvä vaikutus Suomen ja suomalaisten tulevaisuuteen: maamme mahdollinen NATO-jäsenyys ja EU:n kehitys kohti liittovaltiota. Niihinkin suhtautumiseen vaikuttavat sekä realismi että idealismi, mutta myös ideologiat.  
 
Suomen NATO-jäsenyyden kannattajiin näyttävät vaikuttavan sekä Venäjän pelko että ideologiset lähtökohdat.
 
Historia on opettanut, että Venäjää onkin ollut syytä pelätä tai ainakin seurata tarkkaan sen kehitystä. Pelko ei kuitenkaan saisi johtaa harkitsemattomiin ratkaisuihin. Paasikivikin sanoi joskus, ettei kuoleman pelosta pidä itsemurhaa tehdä.
 
Ideologialla tarkoitan sitä, että jäsenyyden kannattajat näyttävät pitävän luonnollisena Suomen kuulumista kaikkiin länsimaiden järjestöihin. Tähän asenteeseen heijastuu myös heikko itsetunto, pelko, ettei meitä oikein muuten hyväksytä aidoksi länsimaaksi.
 
Kun keskustellaan Suomen mahdollisesta NATO-jäsenyydestä, sen kannattajat vaativat vastustajia perustelemaan, miksi Suomen ei pitäisi liittoutua. Tämä on nurinkurista. Suomella on hyvä kansainvälinen asema eikä turvallisuuttamme uhkaa mikään – ei nyt eikä näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.
 
Perustelutaakan tulisi olla niillä, jotka haluaisivat muuttaa vallitsevaa tilannetta.
Vastaan kuitenkin jälleen kerran heidän kysymykseensä.
 
NATO:n jäsenenä Suomi joutuisi osallistumaan tähänastista enemmän ja tähänastista kovempiin kriisinhallintaoperaatioihin kaukana maamme rajojen ulkopuolella. Tämän vastapainona voisimme saada ns. turvatakuut, mutta niiden merkitys ei olisi enää samankaltainen kuin kylmän sodan kaudella.
 
Suomen sotilaallista turvallisuutta voisi uhata vain sotilaallinen selkkaus Venäjän ja länsimaiden välillä. Sellaista ei ole näköpiirissä senkään vuoksi, että Venäjällä ei ole halua eikä kykyä haastaa länsimaita sotilaallisesti. Jos Venäjän politiikka muuttuisi, voisimme harkita liittoutumista. Tämän vuoksi on tärkeää, ylläpitää ns. jäsenyysoptiota, mahdollisuutta hakea jäsenyyttä, jos tilanne sitä joskus vaatii.
 
Suomen turvallisuuspolitiikan ytimenä tulee olla pyrkimys estää vastakkainasettelun syntymistä Venäjän ja länsimaiden välillä edistämällä laajaa eurooppalaista yhteistyötä ja yhdentymistä. NATO:oon liittyminen olisi ristiriidassa tämän pyrkimyksen kanssa.
 
Suomen liittymisellä NATO:oon olisi kielteisiä vaikutuksia myös toiminnallemme luovutetussa Karjalassa. Jos itärajamme olisi myös sotilasliiton raja, Venäjä asettaisi nykyistä enemmän esteitä liikkumiselle ja toiminnalle sen läheisyydessä.     
 
Euroopan unionissa kamppaillaan sen tulevasta suunnasta liittovaltiota kannattavien federalistien ja valtioliittoa kannattavien konfederalistien välillä.
 
Tässäkin on kysymys ihanteista ja ideologioista. Vastakkain ovat yhtäältä amerikkalaista liittovaltiota esikuvanaan pitävä ylikansallinen ajattelu ja toisaalta huolenpito eurooppalaisen monimuotoisuuden säilyttämisestä ja jäsenmaiden mahdollisuuksista päättää omasta kehityksestään.  
 
Rahaliitto on epäonnistunut sen vuoksi, että mukaan tuli liian erilaisia maita, jotka eivät muodostaneet ns. optimaalista valuutta-aluetta. Federalistit pyrkivät käyttämään velkakriisiä perusteena sille, että euroalue tai koko EU olisi kehitettävä ylikansalliseksi liittovaltioksi, jolla on yhteisen rahapolitiikan lisäksi myös yhteinen finanssipolitiikka, yhteinen julkinen talous.  
 
Nyt puhutaan ajankohtaisista taloudellisista ongelmista ja rahasta, mikä sekin on tärkeää. Samalla kysymys on myös jäsenmaiden itsenäisyydestä ja niiden mahdollisuuksista selviytyä maailmanlaajuisessa kilpailussa.
 
Oli onnetonta, että Suomi vietiin ainoana Pohjoismaana ja vieläpä ilman kansanäänestystä euroalueeseen. Nyt meitä vaaditaan yhä pidemmälle meneviin taloudellisiin uhrauksiin samalla kun meidän olisi luovutettava yhä enemmän kansallista päätösvaltaamme ylikansalliselle unionille.
 
Suomen Eurooppa-politiikan suuntaa on muutettava. Suomi on ollut yksi federalistisimmista jäsenmaista, vaikka Suomen kansalta ei ole koskaan pyydetty eikä saatu valtuutusta tälle linjalle. Tässä olemme valinneet toisen tien kuin esimerkiksi Ruotsi.
 
Euroopan tilanne on muuttunut. Laajentumisten jälkeen unioni ei ole enää entisensä. Asenteet ja poliittinen tilanne jäsenmaissa ovat mullistuneet.
 
Globaalissa kilpailussa federalismi voi olla pahimmillaan yhtä vaarallinen Euroopalle kuin kommunismi oli Venäjälle.
 
Sekä idealismi että realismi edellyttävät, että Euroopan yhdentyminen saa uuden suunnan, suomalaisen suunnan.
 
Paavo Väyrynen

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu